SISÄLLYSLUETTELO:

Maanantaina 11 p:nä helmikuuta.

Sovinnollisella mielellä.

Kaunokirjailijat haaveilevat.

Vaikutelma Siltasaarelta.

Rauha solmittu.

"Haapalainen on porvari".

Mitä se kaikki kuuluu meihin?

Uusia "neuvostoja".

"Kuulumatonta raakuutta" -- kenen?

Tyypillinen yllytyskirjoitus.

Kansanvaltuuskunta -- Washingtonin kabinetti.

Ruvetaan jo syömään rukiin siementä.

Kaarti ottaa omansa, mistä saa.

Rahalla ja valheella.

Tiistaina 12 p:nä helmikuuta.

He ja me.

Entinen "vapauden aika" ja nykyinen.

Tahrivat, tuhrivat.

Ryöstösotaa tämä on.

Pääasia.

Pakopirtillä.

Tanssitaan -- veri vuotaa.

Verikoston vaistot.

Omantuntoni ovea kolkutetaan.

Ylösalaisin.

Keskiviikkona 13 p:nä helmikuuta.

Millaisen punakaartilaisen pitäisi olla.

Virastoveli rintamaveljelle.

Vielä hirmutekojen rankaisemisesta.

Puolueettomat venäläiset.

Korpilaki.

Ei pidä vaivata valtiota.

"Eteenpäin!"

He toivovat.

Ihmiskalastusta.

Raitiovaunut ja vallankumous.

Torstaina 14 p:nä helmikuuta.

Kun voitamme, kuinka sitten?

Maaseudulla.

Hyvä mies ammuttu.

Viranhakijoita.

Vanhaa kaunaa.

Heidän vaikeutensa.

Virkamiesten vastarinta.

Perjantaina 15 p:nä helmikuuta.

Aivan niinkuin ainakin.

Suurista miehistä.

Senaattori runoilee.

Kiristystä tulossa.

"Mitä varten?"

Tuhatvuotinen valtakunta.

Lauantaina 16 p:nä helmikuuta.

Muuan päivä.

Sotarunoudesta.

Muuan seikkailu.

"Naputtaa vain!"

Punainen idylli.

Pikkueläjät.

Seynin tapaan.

Trotski onnittelee.

Ei tule apua.

Punakaartin raportteja.

En kernaasti uskoisi.

Sunnuntaina 17 p:nä helmikuuta.

Kaivopuistossa.

Tuppurainen ja tappurainen.

Vankien toivo.

Juttuja esimerkin miehistä.

Maanantaina 18 p:nä helmikuuta.

Antonius Caesarin ruumiin ääressä.

Venäläisten lähtö.

Punainen lippu on verilippu.

Onnellisia miehiä.

Veljeytymisestä ja sisartumisesta.

Tiistaina 19 p:nä helmikuuta.

Tyynnyttelyä.

Lohduttava tieto.

Punakaartilaisen palkka.

Valtiopäivämies voidaan panna viralta.

Tokoi on yhä enemmän helisemässä.

Yliopiston vuoro.

Koko hyvin.

Senaattori taas runoilee.

Iivo Härkönen senaatissa.

Kahnauksia.

Vielä autolla ajajista.

Keskiviikkona 20 p:nä helmikuuta.

Kiukuttelua.

Manner evästelee.

Mikä meitä mahdollisesti odottaa.

Ohjeita "tuomareille".

Punaisen armeijan muonitus- ja vaatetushuolet.

Orjatsalo ennustaa.

Matala moraalimme.

Torstaina 21 p:nä helmikuuta.

Kätilö Manner.

Siviilijutut saavat levätä.

Venäläisten irtaimisto.

Aito meikäläistä.

Perjantaina 22 p:nä helmikuuta.

Diplomaattinen kirjeenvaihto.

Vihdoinkin.

Tokoin toimia ja toiveita.

Suuria lapsia.

Lauantaina 23 p:nä helmikuuta.

Uutispörssi.

Pohjalaista sisua.

Sota kuin sota.

Sunnuntaina 24 p:nä helmikuuta.

Ruvetaanko ottamaan panttivankeja?

Hämärtää.

Mitä olisi tehtävä tämän kansan valistamiseksi?

Maanantaina 25 p:nä helmikuuta.

Tämän päivän tietosato.

Rovasti Kössi Ahmala.

Saksa auttaa meitä varmasti.

Valtiosääntö.

Keskiviikkona 27 p:nä helmikuuta.

Kaikki hyvin.

Inhimillisiäkin tunteita.

Tervehdys valkoisesta Suomesta.

Torstaina 28 p:nä helmikuuta.

Ei ole päässyt.

Kuinka ryssät Ilmajoella riisuttiin aseista.

Perjantaina 1 p:nä maaliskuuta.

Ruotsalaisten oikea käsi ja vasen.

Setelisota.

Olevinaan oikein sukkelaa.

Helsingin kaupungin rakennusmailla.

Lauantaina 2 p:nä maaliskuuta.

Toteutui pikemminkin.

Pakko-otto alkaa.

Sunnuntaina 3 p:nä maaliskuuta.

Kokous senaatintorilla.

Maanantaina 4 p:nä maaliskuuta.

Suomi luovutettu Venäjälle.

Tiistaina 5 p:nä maaliskuuta.

Terrori täydessä käynnissä.

Ruotsalaiset sovintoa hieromassa.

Tarkastuksia kahviloissa.

Ojankaivuun talvella.

Nurmijärven Punikit ja punikit.

Narsissit ja tulpaanit.

Muistutus sopimattomasta käytöksestä.

Keskiviikkona 6 p:nä maaliskuuta.

Välivaltioaatteesta.

Onko Suomi ostanut vapautensa halvalla?

Olemmeko marionetteja?

Ei vielä "kyyhkysiä".

Torstaina 7 p:nä maaliskuuta.

Työmiehet, tehkää rauha!

Meitäkin pelätään

Perjantaina 8 p:nä maaliskuuta.

Meitä rohkaistaan.

Päät pystyyn!

Lauantaina 9 p:nä maaliskuuta.

Jotain on tekeillä.

Punaisten puhelinpuheluja.

Vapauttaja saapuu.

Maanantaina 11 p:nä helmikuuta.

Sovinnollisella mielellä.

Kaunis, talvinen päivä. Olisipa ajat niinkuin oli ennen, menisin

hiihtämään. Nyt se ei ole sallittua. Saisit kuulan kylkeen. Eivät edes

lapsetkaan, pikkutytötkään, saa hiihdellä Kaivopuistossa. Porvarien

täytyy tuntea köyhälistön valtaa. Raitioliike on vihdoinkin alkanut.

Suurella vaivalla ne ovat saaneet sen käyntiin. En ole ikinä nähnyt

laiskempaa tahtia työssä, kuin heidän sytiessään lunta raiteilta.

Menen Rautatietorin kautta Eläintarhaan. Ihana ilmako vaikuttanee, että

saan sovinnollisuuden puuskan. Koetan uskotella itselleni, että tästä

sittenkin tulee jotain hyvää. En tiedä, mitä se olisi. Jos ne sittenkin

voisivat pitää pyörät käynnissä ja rattaat voiteessa, jos ne voisivat

saada uutta verta virtaamaan vanhan yhteiskunnan suoniin, epäkohtia

korjatuksi, maailman parannetuksi. Sieltä alhaalta päin se sittenkin

kansojen elämänneste pursuaa. Tosi homma ja halu ja harrastus niillä

on; tarkoitan: heissä on paljon niitä, joilla sitä on. Ne näkevät vain

päämaalin, johon ne pyrkivät, niillä ei ole ehkä käsitystä keinojensa

tuomittavaisuudesta. Ne kai kyllä, ainakin jotkut valistuneemmat

ja herkemmät, valittavat, että ikävä kyllä täytyy tehdä sellaista,

mikä ei ole aivan oikein, mutta ne puolustautuvat sillä, että muu ei

auttanut. Suuri, pyhä aate ja asia vaatii ja oikeuttaa tavallisen tien

syrjäyttämiseen. Ne eivät näe muuta kuin sen. Ne ovat siinä samanlaisia

kuin kaikki muut fanaatikot tässä maailmassa. Suurimmalla osalla ei ole

ehkä aavistustakaan siitä, että oikeuden ja laillisuuden ja isänmaan

asian ja sen semmoisen loukkaamista on tapahtunut. Mistä heillä olisi

se tieto? Onko heitä siihen kasvatettu? Ja kun heillä ei sitä ole, niin

ovathan he oikeastaan syyntakeettomia eikä heitä voi tuomita, vielä

vähemmän rangaista.

Aseman edustalla seisoi rivi punakaartilaisia, nähtävästi lähdössä

jollekin rintamalle. Joukossa oli kyllä huligaanityyppejä ja raakoja

naamoja, roikaleita ja retkuja, joilla näytti olevan jostain vallattuja

vieraita pukuja. Mutta oli siellä myös kovin rehellisiä, kunnon

työmiehiä, vanhempia perheenisiä, jotka olivat siisteissä, omissa

pyhävaatteissaan. Olivat kuin vaimojensa matkalle, työansiolle,

varustamia. On juotu lähtökahvit, on istutettu lapsia polvella,

heitetty hellät hyvästit, sytytetty savuke ja kivääri olalla remmissä

niinkuin mikäkin työase lähdetty astumaan. Tyttö huutaa jälkeen:

"Isä, saanko tulla tuomaan kahvipullon?" Pitkänsillan kautta ja

läpi Kaisaniemen huurteisen puiston astelee isä taisteluun "asian",

köyhälistön, kaikkien maiden köyhälistöjen ja samalla Suomen, oman

Suomen, työväen tasavallan puolesta. Se on liikuttavaa, se on

semmoisenaan kaunista. Minunko _täytyy_ pitää heitä vihamiehinä,

kaiken sen vihamiehinä, joka minullekin on kallista ja joka kallis

on minulle samaa kallista kuin heillekin, eikä ole eroa oikeastaan

muuta kuin että keinot, tapa ovat toisella toiset. Ikävä kyllä kovin

toiset, perinjuurin, sovittamattomasti. Soisin heidän tähtensä, että

heidän tapansa olisi oikea ja minun väärä. Kärsin jo edeltäpäin siitä

pettymyksestä, minkä tämä hullun yritys heille, tuolle tuollaiselle

miehelle, on tuottava. Hän ei ehkä koskaan palaa retkeltään eikä saa

nähdä kaiken loppua. Vaimo ja lapset odottavat isää kotiin, tuomisinaan

vapaus ja oikeus ja leipä. Ja sieltä ei tullutkaan muuta kuin isän

kylmentynyt ruumis, otsassa kiväärin kuula, ja puute ja nälkä ja

entistä kovempi kurjuus.

*

Kaunokirjailijat haaveilevat.

Menin erään kirjailijan luo, jossa tapasin myös erään toisen. Paljon

keskustelua asian aatteellisesta puolesta, erittäinkin siitä, onko

kapinallisia rangaistava vai armahdettava ja missä määrin, onko

pahan poistamiseksi organismista leikkaus parempi kuin hoitaminen,

paranteleminen. Se on kansanpsykolooginen kysymys, johon ei ole helppo

vastata. Se on oleva loppuselvityksen vaikeimpia ratkaistavia.

Mutta kuinka meneteltäneekin, siitä olimme selvillä, että meidän,

kirjailijain, on asetuttava yhteiskunnan säilyttäjäin ensi riviin.

Meidän on jätettävä -- tämä on vain minun tunnelmani tällä hetkellä --

_kauno_kirjallisuus ja omistettava voimamme kansan syvimpien rivien

valistamiseen, alkeellisimpien totuuksien heille selvittämiseen. Ei nyt

ole aika runoilla tunteista ja rakkaudesta ja pienestä persoonallisesta

itsestämme. Miksei siitäkin, kun se henki tulee, mutta minä en luule,

että se henki enää tuleekaan, vaan että meidät valtaa aivan toinen

henki, että maalimme on oleva toinen, että inspiratio vie meitä uusille

aloille, ulkopuolelle itseämme, että meissä on syntyvä uusi herätys

ja uusien aiheiden ja aatteiden velvoitus ja pakotus. Me olemme

kirjallis- ja kielellisteknillisesti jo sangen korkealla, meillä on

mitä suurimmat edellytykset tulla kuulluiksi, jos meillä on jotain

sanomista. Me emme voi pysyä syrjässä elämästä, meidän täytyy antautua

sen palvelukseen, elää mukana, tuntea mukana, tulkita, opettaa, sanalla

sanoen: ottaa itsellemme kanta isänmaan asiassa, mikä tahansa, kunhan

ei vain syrjästäkatsojan ja itseämme analysoivan. Aika tarvitsee

meitä. Meidän täytyy löytää rintamamme. Ja minä luulen, että ei kestä

kauan, ennenkuin meillä on oleva kirjallisuudessamme aivan toinen

henki kuin tätä nykyä. Me vanhemmat emme ehkä enää tule uutta luomaan,

mutta joll'emme me, niin tekevät sen varmaan nuoret. Vaikka lähteehän

uudistus vanhoista yhtä usein kuin nuorista.

On muuten luultavaa, että syntyy useita keskenään aatteellisesti

taistelevia kaunokirjailijakouluja. Minä tulen kai pysymään

säilyttävänä, mutta se suuri tuleva kansalliskirjailija on

mahdollisesti sosialismin ja uudistavan kumouksen mies.

Minulla ei puolestani tuntuisi tällä haavaa pitävän olla tehtävää sen

suurempaa kuin valheellisuuden paljastaminen, missä sen tavannenkin. Se

on nyt suuri intohimoni ja se luultavasti tulee määräämään kirjallisen

toimintani suuntaviivat loppuiäkseni. Minulle ei tule enää olemaan

kauneuden intohimoa, vaan totuuden. Jos voisin, niin ajaisin valhetta

ja vääryyttä ja vääristelyä takaa, missä ikinä sen tapaan, iskisin

siihen haukkana ilmassa, vainoisin mäyräkoirana kettujen luolissa maan

alla -- mikäli siivet kantaa ja hampaat kestää.

Eiköhän valheellisuus, vilpillisyys, epäritarillisuus, julmuus ole yksi

Suomen kansan kaikkein pimeimpiä puolia?

Innostuimme näistä keskustellessamme niin pitkälle, että olisi saatava

painolakiin pykälä rangaistuksista tahallisen valheen levittämisestä,

vaikkei olisikaan asianosaista kantajaa. Ainoastaan sillä lailla voisi

ehkäistä sitä tietoisesti valheellista yllytystä, joka myrkkyvirtana

valuu varsinkin sosialistisista lehdistä. Sillä mahdollisesti

voitaisiin säästyä lakkautuksista ja ennakkosensuurista ja se olisi

voimakas ase valistuneen hallituksen käsissä. Hätäkeino tosin,

väliaikainen. Jos mieli saada perinpohjaisempaa muutosta, täytyisi

olla äänenkannattaja, joka säälimättä, uupumatta paljastaisi valheita

ja oikaisisi niitä. Sellainen lehti pitäisi olla halpahintainen ja sen

pitäisi saada avustusta yleisistä varoista ja koota palvelukseensa

parhaat kynät. Totuus olisi mobilisoitava. Mitenkään muuten ei ole

mahdollista kasvattaa kansaa itseänsä hallitsemaan ja joutumasta

yksipuolisen määrätietoisen kiihoituksen uhriksi. Sellaisen

laiminlyönnin seuraukset ovat nyt näyttäytyneet kaikessa kauheudessaan.

Tämä on tietysti osalta haavetta, jota on ylen vaikea toteuttaa. Sillä

mikä on totuus ja mikä on valhe? Missä ovat ne, jotka voivat asettua

kaikessa niin yläpuolelle, etteivät sieltä itse horjahda milloin

hyvänsä? Tuntuu kuitenkin kuin pitäisi voida semmoisia löytää, ainakin

etsiä. Tuntui kuin sellainen arvostelun ja tuomionteon suunta pitäisi

kehittyä itsestään, olojen pakosta sellaisessa yhteiskunnassa, jossa

ei ole muuta kuin puolueita, puoluemieltä, puolueoikeutta. En lue

yhtään kirjoitusta, en kuule lausuttavan ainoatakaan ajatusta, jossa

en huomaisi kieroutta, väärään kasvamista, siveellistä värisokeutta ja

jota en huomaisi siinä tai siinä kohdassa pitäväni oikaista.

*

Vaikutelma Siltasaarelta,

Palasimme kirjailijatoverin kanssa Siltasaaren kautta. Lujien miesten

astuntaa, uhmailevia hartioita, pullistuvia pohkeita -- tavattomasti

alkuperäistä voimaa, joka ei näytä olevan kotonaan täällä, vaan jonka

pitäisi olla jossain auran kuressa, lapion varressa, tukkimetsässä

kirvestä heiluttamassa. Täällä se vaikuttaa tyhmältä uhmalta,

hyödyttömältä, hävittävältä voimalta, siellä maalla se on tuottavaa

voimaa ja siellä on sen oikea paikka. Siellähän siitä suurin osa nytkin

on, mutta mitä se siellä nyt tekee? Tuhoo itseään, hävittää sitä maata,

jota se luulee rakentavansa.

*

Rauha solmittu.

Tuli tieto, että rauha on solmittu Venäjän ja Saksan välillä. Miten

tämä vaikuttaa meidän asiaamme? Saako Venäjä nyt vapaat kädet menetellä

meidän kanssamme, niinkuin tahtoo?

*

"Haapalainen on porvari."

Punaisen Ristin ambulanssi saa Haapalaiselta passin ja menee

Kouvolaan tarjoamaan apuansa. Se pysäytetään ja hajoitetaan. Vedotaan

Haapalaisen, ylipäällikön, antamaan passiin. Vastataan: "Haapalainen on

porvari."

*

Mitä se kaikki kuuluu meihin?

Eilisessä "Työmiehessä" oli pääkirjoituksena "Maailman vallankumouksen

aamukoitossa" -- sunnuntailukemista aito Työmiesmäiseen henkeen.

Sen on kirjoittanut tavallista parempi kynä, nimimerkki Y--ö. Hän on

nähtävästi vilpitön mies, aatteellinen sosialisti, joka uskoo siihen,

mitä sanoo. Hän perustelee aatteellisesti kapinan välttämättömyyttä.

Täällä toteutetaan nyt zimmerwaldilaista ohjelmaa. Internatsionale

teki sodan ajaksi välirauhan, "linnarauhan" porvarillisten kanssa.

Siitä on nyt tehtävä loppu. Kunkin maan proletariaatin oli julistettava

_sota_ maansa riistävälle porvaristolle, mutta _rauha_ juoksuhautojen

takana näiden maiden porvaristojen uhrikaritsoina oleville

työläisille, veljille. On ryhdyttävä taisteluun rauhan puolesta, ilman

aluevaltauksia ja jälkikorvauksia. Ei saa liittää maita väkivaltaisesti

toisiinsa, ei solmita pakon avulla taloudellisia liittoja j.n.e.

Tämä uuden internatsionalen ohjelma on -- niin väittää kirjoittaja --

noussut maailmansodan kauhujen keskellä taas pelottavaksi peikoksi

imperialistisille vallanpitäjille. Se aate on kasvanut ja levittänyt

siipiään yli savuavien raunioiden kaikkiin maihin. Sen tunnussanat

ovat otetut Venäjän rauhanohjelmaksi. Kirjoittaja on tietävinään, että

nämä aatteet ovat saamassa jalansijaa muuallakin. "Hetkinen vain ja me

olemme maailmansodan pyörteistä siirtyneet maailman vallankumouksen

aallokkoon. Historian Nemesis on kostava niille, jotka ovat syypäitä

kansain miljoona-murhiin." Kansat ovat pyyhkäisevät pois vallasta

sellaiset vallat ja hallitukset, jotka ovat syypäitä suurimpaan vereen,

viattomaan verenvuodatukseen, minkä ihmiskunnan historia tuntee.

Se on tietysti kaikki oikein ja totta, vaikka kai lieneekin aikaista

ennustaa, tulevatko "suuret lakot ja joukkojen liikehtimiset, jotka

kävivät Venäjän vallankumouksen edellä, saamaan yleiseurooppalaisen

luonteen" ja tulevatko "kansat pyyhkäisemään pois vallasta nuo luokat

ja hallitukset". Mutta käyköön kernaasti, ainakin minun puolestani,

kuinka ohraisesti tahansa kaikille niille kansoille ja kansanluokille,

jotka ovat syypäät tähän maailmansotaan, jos sen syntipukkeja nyt

yleensä on mahdollinen löytää. Uskon kuitenkin, että kärsineet aikanaan

tulevat jakamaan oikeutta kärsimystensä aiheuttajille.

Mutta mitä se kaikki kuuluu meihin? Minkätähden sotaporvariston

kurituksen täytyi alkaa meistä, kohdistua meihin ennen kuin oikeihin

syyllisiin? Miksi meihin ollenkaan? Emmehän me ole alottaneet emmekä

käyneet mitään sotaa, kaikkein vähimmin maailmansotaa. Miksi siis alkaa

sen hallituksen ja sen yhteiskunnan kukistamisella, joka on kaikista

viattomin siinä suhteessa? Jos kapitaali yleensä käy sotaa, ei sitä

ainakaan käy meidän kapitaalimme. Kyllä meidän rahamiehemme kernaasti

sijoittaisivat säästönsä muuanne kuin pommitehtaihin ja ottaisivat

voittonsa muualta kuin aseurakoista. Ja miksi ruveta kukistamaan

kapitaalia maassa, jossa sitä on niin mitättömän vähän kuin meillä? Jos

maailman vallankumouksen aamunkoitto alkaa näin täältä päin, ei ole

suuria edellytyksiä siihen, että sen oikeudenmukainen päivä koskaan

valkeaa. Maailman vallankumoushan nousee täältä päin noustessaan

väärinpäin vuoteestaan, perä edellä, ja se on sille huono enne.

Kirjoittaja uskoo toisin. Hän on varma siitäkin, että

"sosialidemokraatisen tietoisuuden läpitunkemat joukot" pystyvät

menestyksellisesti "kaikkiluovalla työllään rakentamaan uusia

arvoja, luomaan uutta yhteiskuntaa, kansojen veljesliittoa, jossa

velvollisuudet ja oikeudet ovat suorassa suhteessa." Tietysti meilläkin

-- se on nähtävästi hänen vilpitön uskonsa, hänen polemisoidessaan

sitä porvarillista kirjailijan väitettä vastaan, että "joukot eivät

voi muuta kuin hävittää." Jään jännityksellä odottamaan suomalaisia

tuloksia suomalaisesta zimmerwaldilais-sodasta maailman rauhan puolesta.

*

Uusia "neuvostoja".

On asetettu "Kouluneuvosto" entisen kouluylihallituksen tilalle.

Siinä on kaksi jaostoa, toinen kansakouluasioita, toinen oppikoulujen

asioita varten. Edellistä johtamaan on jo olemassa miehet ja naiset

(J. Pärssinen, Hulda Salmi, R. Penttinen ja Y. K. Laine -- ketä sitten

lienevätkään). Jälkimäiseen kykeneviä ei nähtävästi vielä ole löydetty.

af Ursin on kutsuttu kouluneuvoston puheenjohtajaksi, mutta ei ole

ottanut tointa vastaan, heikentyneen terveytensä vuoksi; hän "toivoo"

kuitenkin pian paranevansa.

Ne aikovat asettaa myöskin erityisen "Taideasiain neuvoston". Kuka

sitä tullee johtamaan? Mahdollisesti joku "Kurikan" piirustajista?

Kirjallisuuden etuja edustamaan ovat tietysti itsemäärätyt hra Irmari

Rantamala ja rouva (neiti?) Maiju Lassila.

*

"Kuulumatonta raakuutta" -- kenen?

Eilisessä "Työmiehessä" on seuraava kuvaus otsakkeella "Kuulumatonta

raakuutta", joka, ellei se ole kokonaan keksitty, voi olla kuvaus

jostain teosta, jonka punaiset itse joko ovat tehneet tai jonkalaista

tulevat tekemään.

Olemme jo aikaisemmin kertoneet siitä rääkkäyksestä, jonka

uhriksi joutui Lylyn työväenyhdistyksen puheenjohtaja.

Kun lahtarit olivat mainitun miehen vanginneet, niin lähdettiin

häntä suuren lahtarijoukon ympäröimänä kuljettamaan jäälle.

Siellä häntä eräässä avannossa virutettiin useampaan kertaan.

Tämän jälkeen olivat lahtarit vaatineet mieheltä tunnustusta,

mitä, on tietymätöntä. Mutta sitä he eivät nähtävästi saaneet,

koska he sen jälkeen leikkasivat häneltä sormen poikki.

Petomaisuus jatkui kuitenkin edelleen ja olivat lahtarit nyt

tulella kärventäneet miehen takaraivoa. Lopuksi olivat miesparan

tuskat lopettaneet, ampuen hänet. Tämä kuulumaton petomaisuus ei

loppunut vielä tähän. Hurtat olivat ottaneet miehen jäsenkirjan

ja naulanneet sen kolmituumaisella naulalla hänen rintaansa ja

lähteneet sen jälkeen raahaamaan ruumista kelkassa pitkin kylää.

Yllä oleva epäilyni siitä, että tässä nähtävästi voi olla kysymys

jonkun punaisen teon peittämisestä, ei ole suinkaan aiheeton,

sillä tuossa samassa n:ossa myönnetään, että punaiset Porissa ovat

ampuneet -- 11 vankia. Tätä tekoa vastaan panevat Porin sotilaspiirin

sotilaat kyllä vastalauseensa ja vaativat teon johdosta tutkintoa ja

rangaistustoimenpiteitä, joita jään odottamaan ja jotka olen oikeutettu

katsomaan olemattomiksi, kunnes saan lukea oikeuden tuomiosta ja sen --

täytäntöön panosta.

*

Tyypillinen yllytyskirjoitus.

Liimaan tähän tyypillisen yllytyskirjoituksen eilisestä "Työmiehestä".

Sen on kirjoittanut joku "Kaisu L--ki". On syytä silloin tällöin

vastaisten vertailujen varalle merkitä muistoon tällaisia purkauksia,

joista niin voimakkaasti tuulahtelee se ilmapiiri, jossa he elävät ja

jota hengittävät.

Vallankumouksen hetki on Suomen köyhälistölle lyönyt. Taistelun

-- unohtumattomain uhrauksien hetki. Suomen nälässä, vilussa,

näännyttävässä puutteessa ja kurjuudessa viruvalle köyhälistölle

on koittanut ratkaiseva hetki -- _kaikki_ voittaa tai

_kaikki_ menettää. Kuinka on se suoriutuva tässä taistelussa?

Voittajana vai voitettuna? Joskin tuhansien katsetta tällä

hetkellä kirkastaa toivon kirkas välke, niin tuhansien katseet

ovat yksin surujen ja kadonneen toivon verhoon peitetty,

epäilykset jäytää niiden monien sielua, joille sosialismin

uutta yhteiskuntaa ja elämää luova evankeliumi ei vielä ole

kirkastunut. -- Mutta sittenkin, keskellä näiden synkkien

epäilyksien ja surujen, voimakkaana rakentaa uutta uskoa

turtuneisiin rintoihin, kärsimysten uuvuttamiin sieluihin,

köyhälistön vallankumouksen punaviiri, sen heräävän taistelun

voitokas merkki. Suomen porvaristolle on koittanut tilinteon

päivä -- ratkaiseva tuomion hetki sille anastajaluokalle, joka

kansan kamppaillessa nälkäkuolemahautojen partaalla tuotti

kansalle leivän asemasta kiväärejä ja murha-aseita, tähdätäkseen

ne maansa köyhälistöläissankarien rintoihin työn karkeuttamain

kätten kurottuessa anomaan leipäpalaa nääntyville omaisilleen

-- rakkaimmilleen. Suomen riistoon ja rosvoukseen humaltunut

porvaristo ilkkui oman kansansa työväenluokan kärsimyksille ja

osti kansanvaroilla vieraasta maasta rautakuulia ja murha-koneita

kansan nälkää tyydyttämään. Suomen murhaajaporvaristoa ei

liikuttanut nääntyvien vanhuksien toivottomat huokaukset, ei

pienoisten lapsosten rukoilevat vaikerrukset, ei koko Suomen

köyhälistön sielusta henkivä tuskanhuuto -- antakaa meille

leipää! antakaa elämää! Ei! Suomen porvariston sydän oli jäätynyt

kylläisten patojen ääressä, se oli jähmettynyt hautaakin

kylmemmäksi, sillä se vastasi kansan tuskanhuutoihin ivanauruin

ja murhaavin nuolin. Niin, se vastasi -- ja niitti itselleen

kansansa kirouksen, voimakkaan, koko yhteiskuntaa tärisyttävän

kirouksen ja se oli sen ansainnut, sillä sen rikokset ei olisi

voinut enää raskaammin kansaansa häväistä, sen kärsimyksiä

pilkata ja elinvoimaa tuhota. Asevoimin se tahtoi hukuttaa kansan

elämänvaatimukset, sen arimmatkin pyyteet elämän oikeuksistaan.

Epätoivoin, viimeisellä hetkellä Suomen työväki vasta tarttui

aseisiin, turvatakseen itseään porvariston murhaamiskiihkoa

vastaan, porvariston uhatessa hukuttaa leipää anovat

köyhälistöläisjoukot verivirtoihin ja kuoleman pimentoihin,

vaimentaakseen kuoleman kauhulla nälkäisten huulilta leivän

vaatimukset. Mutta kirouksen kylvö niittää vain kirousta, sen

sai Suomen porvaristo kokea ja se saa varmasti sen katkeruudella

katua -- joskin liian myöhään. Suomen köyhälistö on jo ottanut

itselleen määräämis- ja hallintovallan yhteiskunnassa, joskin

taistelun kalliilla hinnalla ja suunnattomilla uhrauksilla,

uhraten proletariaatti-sankarit luokkasodan verisille kentille,

nuoret elämät kapitalismin kylvämille ryöstövainioille. Mutta

ne uhrit vielä haudoissaankin luovat katkeamattoman taistelun

voivoituksen köyhälistöläistovereille. Ja ne, jotka nyt kiroten

huutavat veristä kostoa köyhälistön vallankumoukselle, ne

vaikenevat vallankumouksen tuottaman siunauksen edessä, kunhan

vain porvariston aukomat verivirrat köyhälistön voittaessa

ehtyvät, kapitalismin sytyttämät vihan roihut yhteiskunnallisilla

uudistuksilla ovat sammutetut. Köyhälistö ei ole koskaan käyttävä

voittoaan katkeraan kostoon -- ei, vaan yhteiskunnallisia

kirveleviä haavoja parantavaan siunaukselliseen uudistustyöhön

yhteiskuntamaailman luomiseksi onnelliseksi ja todellisia

elämänarvoja vastaavaksi -- vastaavaksi uuden maailman

köyhälistön ihanteita.

*

Kaikki kelpaa ja joutuu heillä yllytyksen palvelukseen.

Kaunokirjalliset palat, runot, novellit, ovat läpeensä

tendenssikirjallisuutta. Siinä suhteessa olisi porvarillisilla

aatteittensa ja asiainsa ajajilla heiltä tavattomasti opittavaa.

Eilen oli "Työmiehessä" kirjallisestikin verrattain mukiinmenevä

kuvaus ("Kurjien yöpuu", kirj. Feeli M--n) miehestä, jonkinlaisesta

Juudas Iskariotista, joka puutteen ajamana pettää aatteensa, liittyy

suojeluskuntaan, tappaa entisen toverinsa ja omantunnonvaivoissaan

lopulta hirttäytyy.

*

Kansan valtuuskunta -- Washingtonin kabinetti.

Yhtämittaa elää minussa psykolooginen uteliaisuus varsinkin johtajiin

nähden siitä, mitä miehiä he oikein ovat, ovatko puhtaita itsetietoisia

seikkailijoita, vai missä määrin he ovat itsepetoksensa uhreja. Enkä

minä aina voi torjua sitä uskoa, että he todella ovat sammakoita,

jotka puhaltauvat häriksi. He huumaavat itseään omalla luulo- ja

tekosuuruudellaan. He kuvailevat olevansa jotain aivan erinomaista.

Nähtävästi on tässä aito suomalaista pikkuitserakkautta ja piilevää

suuruudenhulluutta, joka silloin tällöin puhkeaa esiin ja jota

joukkojen ainaiset hyvähuudot eivät suinkaan ole omiansa vaimentamaan.

Heidän oma äänenkannattajansa "Suomen kansanvaltuuskunnan tiedonantaja"

julkaisee tänään kirjoituksen "Työväen hallitus ja sen tehtävät", joka

alusta loppuun on äitelintä itsensä kehumista. Tässä muutamia näytteitä:

Työväen hallitus eli "Suomen Kansan Valtuuskunta", kuten sen

virallinen nimi kuuluu, ei voi ylpeillä loistavilla nimillä.

Tosin on eksynyt joukkoon muutamia maisterin, tohtorin ja

tuomarin arvon saaneita miehiä, vaan pääasiassa on hallitus

kokoonpantu kovan elämänkoulun käyneistä henkilöistä, jotka

ovat katsoneet syvälle ihmiskunnan kurjuuden kuiluun, oman

voiman miehistä, jotka raskaan työn lomassa ovat hankkineet

teoreettiset tietonsa ja käytännöllisesti kypsyttäneet niitä

moninaisissa yhteiskunnallisissa luottamustoimissa. Se edustaa

karaistua, koeteltua voimaa, varmaa kestävyyttä ja horjumatonta

päättäväisyyttä.

Tämä Suomen tasavallan ensimäinen vallankumoushallitus

muistuttaa monessa suhteessa Yrjö Washingtonin kabinettia, noita

työnkaraisemia, ahavoittuneita lännen miehiä, joille korkeasti

oppinut europalainen valtioviisas nauroi, mutta jotka sillaikaa,

kun vanha maailma pudisteli epäilevästi päätään, tekivät

väsymättömästä työtä ja kykenivät ei ainoastaan hallitsemaan,

vaan luomaan perusteet maailman mahtavimmalle ja rikkaimmalle

tasavallalle.

Semmoisia poikia ne uskovat olevansa: karaistuja, koeteltuja, kestäviä,

voimakkaita, päättäväisiä. Minä uskallan pudistaa päätäni, mutta he

uskovat Washingtonin miesten malliin luovansa perusteet mahtavalle ja

rikkaalle Suomen työväen tasavallalle ameriikkalaiseen malliin. He

nähtävästi todella sitä uskovat. He asettavat itselleen kysymyksen:

Onko se (Kansanvaltuuskunta) tässä tehtävässään onnistuva? ja vastaavat

ehdottomasti: On!

Se on onnistuva, ei viisautensa eikä voimansa vuoksi, vaan

ennen kaikkea sen vuoksi, että sen pyrkimykset johtuvat

historiallisesta välttämättömyydestä ja ovat sopusoinnussa

suurten joukkojen, yhteiskuntamme valtavan enemmistön

taloudellisten etujen ja siveellisten vaatimusten kanssa.

Että voitto on oleva vallankumouksen, siitä tuo joka päivä

todistuksia. Palavan vallankumouksen innostuksen valtaamana

rientää joka päivä punaisten lippujen juurelle miehiä ja --

_naisia_ paljon enemmän kuin voidaan ottaa vastaan. Aseistaminen

sujuu nopeasti. Ei mitään pelkoa, ei mitään epäilystä, ei mitään

erimielisyyttä, rintama on eheä ja luja kuin kraniittivuori.

Niskoittelevain virkamiesten rintama on kyetty yhdessä viikossa

murtamaan. Rautatie, posti, sähkölennätin toimii Etelä-Suomessa

jo säännöllisesti. Rahavaikeuksia ei ole. Viljaa on tullut

Venäjältä ja nykyisen sopimuksen mukaan saadaan sitä niin paljon

kuin vain keritään omilla junilla noutamaan. Vallankumous on

-- samalla kun se on virittänyt uutta tulevaisuuden toivoa,

-- avannut joukon uusia elämänmahdollisuuksia. Kun tähän

lisäämme, että porvaristo ja sen rahalla ostetut joukot, jotka

taistelevat vain rahakukkaron, kuolleen pääoman puolesta, ne

eivät voi koskaan leikata työväen lihaa, leikkaamatta samalla

omaa lihaansa; ne eivät voi koskaan hävittää työväen luokkaa

hävittämättä oman elämänsä edellytyksiä, sillä työväenluokan

häviö merkitsee koko yhteiskunnan kuolemaa.

Porvariston voitto on kansan itsemurha!

Siinä uskossa, että Suomen kansa ei ole sortuva minkään

Mannerheimin joukkojen pistimiin, vaan on tämän raskaan ajan

läpi vaeltava uutta elämää kohti, siinä uskossa tehdään yötä ja

päivää väsymätöntä luomistyötä "Kansanvaltuuskunnan" kaikilla

osastoilla, rakennetaan uutta Suomea.

*

Ruvetaan jo syömään rukiin siemeniä.

Yllä selostetussa kirjoituksessa kehaistaan, että "viljaa on tullut

Venäjältä ja että sitä saadaan niin paljon kuin vain keritään omilla

junilla noutamaan." Seuraavassa kirjoituksessa sitä kuitenkaan ei

enää sanotakaan saatavan, "vaikka kansanvaltuuskunta onkin ryhtynyt

tarmokkaisiin toimenpiteihin viljan saamiseksi Venäjältä. Pietari

tarvitsee itsekin paljon viljaa". Ja mitä tekee kansanvaltuuskunta? Se

antaa määräyksen, jolla _puolet_ ensi syksyä varten varatusta _rukiin

siemenestä_ takavarikoidaan. "Jos tarve vaatii, niin tämä syödään."

Epäilemättä tarve tulee vaatimaan, että syödään puolet ja toisetkin

puolet.

*

Kaarti ottaa omansa mistä saa.

Syödään nähtävästi mielin määrin, vatsan täydeltä, kun kerran on

päästy viljavarain herroiksi. Kaarti ei näe hyväksi noudattaa

korttijärjestelmää. Intendenttilaitos koettaa heitä siihen mielinkielin

taivutella. Tietystikin turhaan, sillä kaarti ei varmaankaan välitä

kiertokirjeistä, koska elintarvelautakunnatkaan eivät sitä tee. Ne

takavarikoivat eri paikkakunnilla omaan lukuunsa eivätkä ilmoita

valtuuskunnalle takavarikoidun tavaran laadusta eikä määrästä.

Näkyvätpä ottavan sitä asemiltakin ohi kulkevista junista. Mutta täällä

Helsingissä vaimot jonottavat kärsivällisesti ja uskovat, että Tokoi

lopulta kaikki hyvin toimittaa.

*

"Tiedonantaja" ilmoittaa senaatista löytyneen papereita, joista muka

käy selville, että Tukholmassa on toiminut "telegatsioni", joka

ennen rauhanneuvottelujen alkamista on "puuhannut saadakseen Saksan

valtaamaan Ahvenanmaan". Entä sitten?

*

Rahalla ja valheella.

Mistä porvaristo on saanut miehiä taistelemaan vääryyden puolesta?

kysyy "Työmies" tänään. On nähtävästi yhä edelleen hyvin kiusallinen

tosiasia, että lahtareita on niin paljon. Tilasto kuulemma osoittaa,

että varsinaisia kapitalisteja on maassamme mitättömän vähän verrattuna

"varsinaisiin" eri työaloilla ahertaviin kansalaisiin. Mutta "rahalla

saa ja hevosella pääsee". Kapitalistimme ovat _ostaneet_ itselleen

miehiä. Miehet ovat rahalla maksetut. Ei sentään kaikki. Toiset on

saatu mukaan "valheilla ja inhoittavilla, mädännäisyyttä uhkuvilla

vääristelyillä"; nämä ovat henkisesti kehittymättömiä, konttoristeja,

pieniä virkailijoita, jopa koululaisiakin, yleensä "sivistyneistöön"

kuuluvia, joita on saatu liittymään mukaan saarnaamalla huligaaneista

ja anarkismista. Näitä koettaa "Työmies" kääntää puolelleen. "Ettekö

ole tulleet ajatelleeksi sitä seikkaa, että tarvitaanko noita

huligaaneja ja anarkisteja vastaan niin pirulliset varustukset kuin

tykit ja kiväärit, granaatit ja kuularuiskut? Mistä näitä huligaaneja

noin mahdottomasti olisi voinut yhtäkkiä ilmestyä?"

Niin, mistä? Se on kysymys, josta kai moni muukin kuin "Työmies" nyt

päätään punoo.

Rintamalla olleet punakaartilaiset kai muuten voisivat "Työmiehelle"

ilmaista, onko sen takana vain konttoristeja ja koululaisia. Kyllä

siellä näyttää olevan hiukan kovakouraisempaakin väkeä, lienevätkö

sitten rahalla ostetuita.

*

He ja me.

Tänään on 18 astetta pakkasta. Siellä ylhäällä pohjoisessa, rintamalla,

on kai vielä kylmempi. On noloa istua lämpimässä huoneessaan auringon

paistaessa sisään ja kahvikupin ja aamutupakan ääressä lukea lehteään,

ainoata, mikä on saatavana, tätä vastenmielisen valheellista

"Tiedonantajaa", jonka on käynyt ostamassa katukulmassa naukuvalta

pojalta.

Siinä on tutut kirjasimet, tuttu koko ja tuttu paperi -- "Helsingin

Sanomain", joiden painossa sitä väkivaltaisesti painetaan. On surkeaa

nähdä oma hevonen vieraissa valjaissa, vieraan ruoskan alla. Missä

kunnossa sen Erkko kerran löytänee.

Mutta vielä kiusallisempaa on nähdä nuoruutensa haaveet ja mieliaatteet

väärennettyinä ja turmeltuina, ylösalaisin asetettuina. Niinkuin

tänäänkin kirjoituksessa: "Me lopetamme herravallan ja annamme kansalle

vapauden." Herravallan lopettamista tai ainakin rajoittamista ja

kansanvallan laajentamista sitä meikäläisetkin olemme kaiken ikämme

harrastaneet. Merkitsihän K.P.T. aikoinaan ei ainoastaan "koko

programmi toimeen", mutta myöskin "kansan pyhää tahtoa".

Eihän oikeastaan periaatteessa pitäisi olla mitään muistuttamista

sitä vastaan, miten heidän hallituksensa, kylläkin kaunisniminen,

Suomen Kansanvaltuuskunta, tehtävänsä paperilla ilmaisee. "Se ei

kohoa korkealle jalustalle, jakaakseen käskyjä kansalle. Se odottaa

vain kansan tahdon ilmaisua pannakseen kansan tahdon täytäntöön.

Se julistaa kansan ainoaksi auktoriteetiksi, ainoaksi todelliseksi

majesteetiksi. Se lopettaa kaiken virkavaltaisuuden niin ylhäälle kuin

alhaallekin. Ei ole olemassa mitään virka-armeijaa eikä virkamiehiä

entisessä merkityksessä, on vain kansan luottamusmiehiä, jotka kansa

useassa tapauksessa itse valitsee yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden

perusteella ja jotka toimivat ja täyttävät tehtävänsä kansan välittömän

valvonnan alla. Vanha virkakoneisto on siirtynyt iäksi muinaismuistojen

joukkoon ja sijalle on astunut toveri, kansan luottamusmies."

Sellaiseksihan mekin ennen kuvittelimme suomalaista, demokraatista

hallitusta ja kansallista suomenmielistä virkamiestä. Saimme nyt nämä,

jotka hutiloivat kaiken ehkä iäksi. Taka-askeleena tästä, kun kaikki on

päättynyt, luultavasti kehittyy vielä entistäkin lujempi ja pönäkämpi

virka- ja harvainvalta. Meitä luultavasti kyllä tullaan hallitsemaan

entistä hiukan suomemmin, mutta samalla huonommin.

*

Entinen "vapauden aika" ja nykyinen.

Kirkkoihin taitavat ihmiset vielä saada vapaasti kokoontua, mutta

en tiedä, uskalletaanko yhtyä yksityisiin hartausseuroihin. Kaikki

muut harrastukset täytyy hoitaa salaa. Olihan se aikaa sekin ryssän

aika, kun esim. Kirjailijaliiton ja Kirjallisuuden Seuran ja yleensä

kaikkien seurojen kokouksissa kökötti poliisi oven suussa -- usein

hyvinkin häpeissään. Nyt, jos ehkä saisikin milisiltä samalla ehdolla

luvan kokouksen pitoon, ei kuitenkaan kenenkään kunnia sallisi tehdä

ilmoitusta kokouksesta. Ennemmin kokoonnutaan salaa hajottamisen ja

vangitsemisenkin uhalla.

Oli tänään Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran valmistusvaliokunnan

kokous. Kapinallinen seura, kymmenkunta miestä, hiipi eri

aikoina takaovesta ja takateitä kellarikerran kautta johonkin

varastohuoneeseen, ettei vain Ritarihuoneen edustalla tepastelevat

kiväärimiehet saisi vihiä työväen tasavaltaa uhkaavista salahankkeista.

Kokouksessa keskusteltiin runoista ja saduista ja sen semmoisista.

Menin varomattomasti kyllä ikkunaan. Vartija, hyvin tärkeän näköinen,

totinen ja velvollisuudentuntoinen, huomasi minut ja loi minuun tuiman

ryppykulmakatseen. Hän oli keksinyt "lahtarin", joka mene tiedä vaani

ties minkä kuularuiskun takaa. Siellä olisi muuten ollut kylläkin

turvallista ampua vanhojen kirjavarastopinkkojen takaa. _O tempora!_

Bobrikoffin aika oli "vapauden aikaa" nykyisyyden rinnalla.

*

Kuuluisi saavan ostaa ryssiltä kuularuiskuja, jos olisi rahaa. Ne

nähtävästi alkavat realisoida pesäänsä. Turun kasarmilla myödään

saappaita 50 markasta pari. Suksia saisi hyviä ja halpoja.

*

Tahrivat, tuhrivat.

Myöhään yöhön kuuluu senaatin talosta tulet tuikkavan. Siellä ne hiki

hatussa istuvat ja laativat lakeja ja ottavat haltuunsa virastoja

ja laitoksia toisen toisensa perästä. Ovat laativinaan, ottavinaan.

Ovat touhussa kuin lapset talosilla ollessaan. Ei se ole totta, eikä

siitä totta tule. Niillä on ohjat, niillä läiskää ruoskat puuhevosen

selkään, ne huutavat ja manaavat ja ne tekevät mielikuvituksessaan

huimaavia retkiä niinkuin Peer Gynt -- valehdellen niinkuin hänkin,

käyttäen miten kuten toisten aatteita ominaan. Sillä nämä heidän

mielikuvitusretkensäkin ovat varastettuja porvareilta. Ne hakevat

laatikoista vanhojen virastojen alotteita ja ottavat osan ja jättävät

toisen, tahrien, tuhrien ja pannen omiaan väliin.

*

Tämä on kaikin puolin niin tragikoomillista, niin hullunkurisen totista

ja totisen hullunkurista, että on suorastaan anteeksiantamatonta, ettei

kukaan sano järjen ja rauhan sanaa. Mutta eihän tässä voi. Ja hyvä kai

on, että saavat näytellä kappaleensa loppuun. Ei ole epäilystäkään,

että siitä tulee loistava, murheellinen fiasko.

*

Ryöstösotaa tämä on.

Tämä on kuin jotain vanhan ajan villi- ja valloittajaheimon

ryöstösotaa: Tullaan maahan, ryöstetään, poltetaan, syödään, hävitetään

kuin vihollismaata, otetaan mistä saadaan. Sitten palataan omalle

maalle ja jätetään rauniot savuamaan. Mutta yhtäkkiä huomataan,

että on oltukin omassa maassa. Luultiin hävitettävän vierasta, ja

hävitettiinkin omaa.

*

Pääasia.

Ne nyt _ottavat_ rahaa ja ruokaa. Fyysillisesti väkevämpi vain

muitta mutkitta ottaa, mistä saa. Hän ei voi muuta, hänen _täytyy_,

sillä hetkellinen hätä ja tarve ei voi valita keinoja. Ei voi eikä

tarvitsekaan. Kun on rajoitettu varasto, jota ei osattu jakaa tasan,

niin että kaikki olisivat saaneet yhtä paljon, jaetaan se nyt näin:

se ottaa, joka ensin ehtii, ja työntää heikommat syrjään. Eiköhän

tässä pohjalla ollut kaiken alkuunpanijana vain se vaisto, että

täytyi joutua ja takavarikoida elintarpeet voimakkaimmalle, ottaa

ne, ryöstää ne ja viedä ja jättää laari tyhjäksi. Hoitakoot porvarit

asiansa, kuolkootkin. Kunhan _me_ elämme. He elävätkin ehkä viikon pari

kauemmin, jos sitäkään. Siinä se todellinen kannustin, se ei ole ehkä

tietoista, ainoastaan vaistomaista. Siinä sivussa hoidetaan politiikkaa

ja ajetaan köyhälistön asiaa, mutta se ei ollut sittenkään pääasia.

Pääasia oli saada kaapatuksi leipä porvarin suusta. Viimeisen kannikan

vienee kaarti ja aseettomat omatkin saanevat nuolla näppejään.

*

Pakopirtillä.

Olin eilen illalla rovasti Mannermaan luona, hänen pienessä huoneessaan

erään pihan perällä. Siellä oli myös piispa Koskimies. Olivat

pohjoisen hiippakunnan päämiehet täällä etelässä kuin "pakopirtillä",

ison vihan aikuisella, kuin erämaassa Suomen pääkaupungissa. Oltiin

sitä mieltä, että punaiset ennen vaikka voittakoot kuin että heidän

kanssaan ruvettaisiin minkäänlaista rauhaa hieromaan. Jos antautuisimme

hiukankaan, niin tämä pian taas uudistuisi. Parempi, että pysyy

leppymätön sotakanta ja siveellinen rintama ehjänä, kuin että ruvetaan

tinkimään ja kompromissaamaan. Sitten voidaan puhtain aattein ja

puhtain lipuin lähteä valloittamaan takaisin, mitä olemme menettäneet.

Tätä väkivaltaa ei saa koskaan tunnustaa, vaikka siihen täytyisikin

väliaikaisesti ja pakollisesti alistuakin.

*

Tanssitaan -- veri vuotaa.

Täällä kuulutaan tanssittavan joka ilta, kaikissa kasarmeissa, kaikissa

työväen huoneustoissa, Smolnassa, ehkä Säätytalolla, mahdollisesti

senaatin linnassakin. Työväen talot ovat kaikkialla maallakin

muuttuneet tanssitaloiksi, jo kauan sitten. Agitatsiokokouksia,

jotka päättyvät tanssiin. Johto ei pane sille mitään sulkuja. Se

nähtävästi suosiikin näitä orgioita, sillä eivät ole ne tilaisuudet

vain viattomia toverikarkeloita. Kansalle annetaan _se_ vapaus. Mitään

siveellistä tai aatteellista kuria ei vaadita, kunhan valtiollinen

puoluekuri pysyy lujana. Nuorukaiset ja neidot tanssivat ja tottelevat,

äänestävät niinkuin käsketään ja saavat siitä palkakseen vapauden

viettää illatsuita pyhänä ja arkena ilman mitään kontrollia. Se on

sitä lajiaan _panem et circenses_... Avaan ikkunani, kuuluu jostain

sotilassoittokunnan valssin soitto. Se kuuluu joka ilta, jo ennen

auringon laskua. Toisia viruu verissään rintaman metsissä, kanuunat

ammuvat ja kuularuiskut rätisevät...

*

Verikoston vaistot.

Jos punaiset voittavat ja heidän valtansa jää joksikin aikaa olemaan

eikä ole muita keinoja sen kukistamiseksi, syntyy varmaankin

porvarillinen salaterrori. Tulee syntymään uusia Schaumanneja.

Mannerin, Tokoin ja muiden täytyy ympäröidä itseänsä lujalla

henkivartiostolla. Kysyin eräältä papilta, miten hänen tuntonsa ja

oikeudentuntonsa suhtautuisi semmoisiin tekoihin tyranneja vastaan.

Hänen silmänsä välähti, sitten hän virkkoi: "Se on nyt niin, että

ihmisen oikeudentunnon täytyy purkautua tavalla tai toisella,

epänormaalisestikin, ellei muuten voi." Ihmisessä piilee verikoston

ja omankäden tuomio-oikeuden ja lainkäytön vaisto herätäkseen

vuosisatainkin unesta.

*

Omantuntoni ovea kolkutetaan.

Kuinka me nyt noita punaisia tuominnemmekin, kironnemmekin, omituista

kuitenkin on, että kirous sittenkään ei tahdo oikein karskahtaa. Tämä

on rangaistus eikä siitä pääse, että tämä on rangaistus "syntiemme"

tähden. Että rangaistus olisi tasapainossa "rikosten" kanssa, sitähän

ei tahtoisi myöntää. Mutta kai näillä seurauksilla on ollut syynsä.

Kaikki, mikä tapahtuu, on mekaanista loogillisuutta. Onhan muuten monen

monta kertaa myönnetty, että emme ole tehneet läheskään kaikkea, mitä

olisi pitänyt, emme edes, mitä olisimme voineet. Laiminlyönti-syntejä

katsotaan yleensä niiksi pienemmiksi, mutta talouden hoidossa on sitä

rappiolle päästävä, vetelä, saamaton isäntä suuri syyllinen. Me emme

olleet kyenneet tätä taloamme aikain kuluessa hoitamaan niin, ettei

tätä olisi tullut. Ei se lopultakaan ole kaikki kiihoitusta. Emme ole

osanneet emmekä ymmärtäneet tehdä "oikeutta kaikille". Tulemmeko sitä

voitettuammekaan tekemään? Menneisyyden varjot yhtyvät tulevaisuuden

varjoihin ja päämme päällä vaakkuu pessimistinen pimeä.

*

Ylösalaisin.

Tänään tuli luokseni eräs tuttava, otti taskustaan leikkeleen jostain,

niinkuin otaksuin, rintaman takaa salaa tulleesta maaseutulehdestä, ja

luki:

Suomen historiasta tunnetaan, että vieraiden maiden sotajoukot ovat

aikoinaan tässä maassa tehneet kamalata tuhoa. Taloja ovat hävittäneet,

karjan tuhonneet tai vieneet mennessään, asukkaat ajaneet metsään,

tallanneet viljavainiot, surmanneet rauhallisia asukkaita ja muuta

tuhoa tehneet. Mutta se kansantaloudellinen hävityksen määrä ei vetäne

vertoja sille hävitykselle, mitä (he) tämän puolentoista viikon

aikana ovat tehneet. (Heidän) rikkomat rautatiesillat ja muu heidän

aikaansaamansa tuho on markoissa laskien varmasti paljon suurempi, kuin

mitä aikoinaan esim. ison vihan kauhut tälle kansalle tuottivat.

-- Epäilemättä, vaikka lieneekin vaikea arvioida ison vihan kauhuja

markoissa ja penneissä.

Toverini jatkoi:

(Heidän) hävitysvimma ei näet rajoitu ainoastaan rautateihin ja

siltoihin. Sillä mikäli on kerrottu, ovat (he) maaseudulla tuhonneet

asukkaiden omaisuutta, rosvoten asukkailta kaikki elintarpeet,

siemenviljaa myöten. Lisäksi karjan ottavat navetoista, lampaat

läävistä ja siat -- mitä niitä vähän jälellä, onkin -- läteistä, kaikki

mitä suinkin saavat mukanaan kuljetettua, lainkaan välittämättä siitä,

millä tavalla rauhalliset asukkaat tulevat toimeen, elävätkö vai

kuolevatko nälkään. Näin menettelevät he asukkaiden kanssa, jotka ovat

omia kansalaisia, puhuvat samaa kieltä. Julmemmin ei voi ajatella enää

minkään vihollisen menettelevän.

Moista menettelyä, moista tuhoa ja turmaa tuovaa julmuutta harjoittavat

(he) arvatenkin n.s. strategisista syistä. Se on kuitenkin

maailmanlopun strategiaa, joka kostaa myös tekijöilleen. Se on

julmuutta, määrätöntä julmuutta, josta kärsimään joutuvat etupäässä

viattomat ihmiset, vaimot ja lapset, joilla nykyiseen asiaintilaan ei

ole ollut varsinaisesti mitään osuutta. Sellainen on sydämettömyyttä,

jollaista lienee maailman sodassakin sattunut vain joitain kertoja.

Mutta jos sellaista sattuikin, sai se aina maailman sanomalehdistössä

ankaran vastustuksen osakseen. Sellainen menettely onkin tuomittavaa.

Ei kansalaissotakaan oikeuta sellaiseen julmuuteen, jollaista (he)

harjoittavat hävittäessään asumuksia, ryöstämällä viljan ja karjan ja

siten saattaen viattomat ihmiset hätään ja kurjuuteen.

Mutta moiset tuhotyöt eivät kohdistu ainoastaan nykyajan ihmisiin ja

nykyisiin oloihin, vaan on niillä vastaisuuteenkin nähden ratkaiseva

vaikutus. Ajatellaan esim. maanviljelystaloja, joista viedään karja

ja siemenvilja pois, miten ne pääsevät vastaisuudessakaan elämään?

Moniksi vuosiksi menettävät sellaiset talot maataloudellisen

tuotantokykynsä ja vielä aikana, jolloin pitäisi kaikki voimat

ponnistaa elintarvetuotannon lisäämiseksi, aikana, jolloin ei mistään

tavarasta ole niin puute kuin juuri elintarpeista. Julmuuksillaan he

tahtovat siis tuhota maan maanviljelystä ja tehdä tuottavan toiminnan

mahdottomaksi. Niin raskaita koettelemuksia tahtovat he kaikkien

onnettomuuksien lisäksi tälle kansalle ja etupäässä sen tuottavalle

luokalle aikaansaattaa. He tahtoisivat saada maasta, tai ainakin sen

eri alueista erämaita hävittämällä taloudellisen viljelyksen ja sen

avulla vuosien aikana kokoonsaadut hedelmät. Raakalaisia ovat. Monin

kerroin nimensä arvoisia.

-- Niin ovat. Raakalaisia ovat.

Toverini katsoi minuun hetken aikaa toinen silmä sirrallaan ja virkkoi:

-- Täällä on sitten mitalin toinen puoli. Seuraavassa on esitys siitä,

miten toisella puolella menetellään:

Nälkiintyneille ihmisille, vaimoille ja lapsille ovat he jakaneet

omista vähistä eväistään leipäpalasen, auttaneet asukkaita palaamaan

asuinsijoilleen, joilta he ovat vainoa pakoon lähteneet. Sellainen

menettely on kaiken kiitoksen arvoista ja osoittaa se, että he... ovat

säilyttäneet kalliin avun, inhimillisyyden tunteen... Sen tunteminen

on opettanut heitä avuttomia auttamaan ja oikeutta tekemään. -- Mutta

vielä toisestakin syystä on tällä menettelyllä kaikkea tunnustusta

ansaitseva puolensa, sillä nimittäin, että tuotantolähteitä,

olivatpa ne maita, tehtaita tai mitä muita laitoksia tahansa, ei ole

hävitettävä, vaan mitä tarkimmin suojattava ja saatettava ne käyntiin

ja niiden kautta saatava luoduksi tärkeitä taloudellisia arvoja. Tämä

varsinkin elintarvetuotannon alalla on monin verroin tärkeätä, että

näin menetellään, sillä tottakai me aiomme elää vielä kansalaissodan

jälkeenkin ja elää entistä paremmin... Mutta näin ei suinkaan tapahdu,

jos tuotantolähteet hävitetään tai turmellaan. Käyntiin ne on saatava

ja paljoa paremmin kuin tähän asti on ollut asian laita. Tähänastinen

kokemus onkin osoittanut, että he tässä suojelustehtävässäkin ovat

onnistuneet sillä tavalla, että ovat ripeästi ja rohkeasti etenemällä

saaneet estetyksi toisten katalat hävitysaikeet. Rosvojen on ollut

monasti suin päin paettava pahateostaan ja sillä tavalla ovat

rauhalliset maalaiset säästyneet hävitykseltä ja roistontöiltä.

Maalaiset saavat olla kiitollisia siitä, että heidän omaisuutensa

on säilynyt. Ja varmaa on, että tämä menettely saa aina täyden

tunnustuksen, jota vastoin toisten inhat konnuudet tulevat kaikki

vähänkin ajattelevat kansalaiset tuomitsemaan.

Koskaan ei mikään vihollinen liene tässä maassa sellaista taloudellista

tuhoa aikaan saanut. Mutta tämä kaikki innostakoon meitä kaikkia

ponnistamaan voimiamme, että moisista yhteiskunnan vihollisista

päästäisiin ikiajoiksi rauhaan. Saataisiin rauhassa kehitellä ja

kasvatella yhteiskunnallisia ja valtiollisia oloja tällä nurkalla

sellaisiksi, että kansa olisi oloihinsa tyytyväinen.

Kysyin, mikä lehti se oli ja miten hän oli saanut sen käsiinsä.

Toverini ojensi minulle leikkeleen. Se oli tämänpäiväisestä

"Työmiehestä".

-- Se, mitä sinä luulet sanotuksi punaisista, on sanottu valkoisista

ja päinvastoin. Ne ovat valkoiset, jotka vievät karjan ja ryöstävät

siemenviljan, ja punakaartilaiset ne, joille maalaiset saavat olla

kiitollisia siitä, että heidän omaisuutensa säilyy.

*

Millaisen punakaartilaisen pitäisi olla.

Olemmehan jo hiukan alkaneet kuulla, miten siellä punaiset sotaa

käyvät, millaiset ovat heidän sotalakinsa, miten he kohtelevat

aseettomia ja vankeja, miten ryöstävät, polttavat, surmaavat,

telottavat ja kiduttavat. Ja me tietysti saamme tietoomme vain

murto-osan siitä, mitä tehdään ja tapahtuu. Kaikessa tapauksessa

alkaa meillä olla jotenkin selvä kuva siitä tyypistä, joka on nähty

ja tunnettu perikuvallisen punakaartilaisen nimellä. Semmoiseksi,

kuin miksi hän on osoittautunut, emme olisi häntä toivoneet mekään,

jotka olemme hänen vihollisensa. Sen kansan vuoksi, johon kuulumme,

olisimme suoneet hänet toisenlaiseksi. Niin olisivat nähtävästi

suoneet johtajatkin. Heille on tyypillinen punakaartilainen nähtävästi

ollut katkera pettymys. Aatteen sotilas ei kaikesta päättäen vastaa

ihannetta, minkä heikäläiset idealistit ovat tahtoneet hänestä

itselleen luoda. Yksi näistä idealisteista on nähtävästi Yrjö Mäkelin.

Hän tekee nyt kaikki voitavansa vielä viime hetkessä puhaltaakseen

miehiin oman paremman henkensä. Hänellä on tänäisessä "Tiedonantajassa"

kirjoitus "Aseellinen mies", jossa hän ottaa esittääkseen kapinan

ja kapinasotilaan mallikuvan ylhäiseltä, miltei akateemiselta

juhlapuhujakannalta. Hän maalaa meille molemmat oman paatoksensa

väreillä.

Tausta, jota vastaan hänen ihannemiehensä asetetaan seisomaan, on

kylläkin komea. Hän on jo kauan ollut selvillä siitä, että työläiset

kautta maan tulisivat vaihtamaan työaseensa kivääreihin. Oli

valittavana vain joko alistettu asema tai nouseminen vastarintaan.

Ja Suomen työväki valitsi _yksimielisesti_ jälkimäisen vaihtoehdon.

Hän on varma siitä, että historia on hyväksyvä tämän Suomen työväen

menettelyn. Historia hyväksyy aina välttämättömyyden, ja tämä jos

mikään oli _välttämätöntä_.

Historia hyväksyy työväen vallankumouksen kuitenkin eräällä ehdolla,

sillä, että se voi hyväksyä sen tavan, millä asestettu työväki panee

sen toimeen. "Sinun _toiminnastasi_ se riippuu yksinomaan, toveri,

joka kivääriä kannat", huudahtaa Mäkelin ja asettaa hänet jalustalle

semmoisena kuin hän soisi hänen olevan.

Punakaartilaisen tulee Yrjö Mäkelinin hahmottelemana olla 1)

_valiomiehen_, kaikista alhaisista vaistoista vapaan henkilön

ja moraalisesti korkealle kehittyneen yksilön; 2) siveellisiltä

ominaisuuksiltaan paljoa etevämmän vastustajaansa, jos hän mielii tämän

todella ja lopullisesti voittaa; 3) ei kostonhaluisen; 4) toverikuria

pyhänä pitävän; 5) lujan ja järkähtämättömän niitä kohtaan, jotka

uhkaavat työläisten elämisen oikeutta, j.n.e., mutta 6) lempeän

ja oikeudenmukaisen kaikkia niitä kohtaan, jotka tahtovat pysyä

syrjässä tästä nyt syttyneestä taistelusta. Hänen tulee toimia niin,

että sotajalalle nousemista kauhistuneetkin ovat lopulta pakotetut

tunnustamaan, että hän on 7) jalo ja ylevämielinen, oikeudentuntoinen

ja ritarillinen. Hänen, vallankumouksen sotilaan, on pyrittävä siihen,

että ase työläisen kädessä ei ole sorron välikappale, vaan kaikkien

aseettomien turvaamisväline, hänen tulee suojella kaikkia työn luomia

arvoja, pitää kurissa hylkyaineksia, joita niitäkin myönnetään olevan,

mutta jotka (tietysti) ovat porvarillisen, kapitalistisen järjestyksen

luomat.

_Jos_ hän, punakaartilainen, on kaikkea tätä ja vielä vähän muutakin,

jos hän kykenee säilyttämään puhtaana vallankumouksen punaisen lipun,

silloin on tulevaisuus, lähinkin tulevaisuus heidän ja silloin "voidaan

jokaisesta laukauksesta asettua vastuunalaiseksi historian jumalan ja

kansainvälisen köyhälistön edessä."

Mutta ellei hän nyt olekaan sellainen eikä tule toimimaan niinkuin

Y.M. toivoisi? Jos hän ei olekaan mikään valiomies, henkisesti ja

siveellisesti vastustajaansa korkeammalla, jos hän on kostonhaluinen,

kuriton, julma ja puolueellinen toisin ajattelevia kohtaan,

epäritarillinen, aseettomien kauhu j.n.e., jos hän ei ole eikä

hänestä tule kaikkea sitä, mitä hänen pitäisi olla ja miksi tulla

-- kuinkas silloin käy sen asian, joka on pantu hänestä riippumaan?

Y.M.:n resonemangin mukaan ei historian silloin tarvitse antaa sille

hyväksymistään.

En olisi Yrjö Mäkelininä uskaltanut asettaa kaikkea tuon yhden

kortin, punakaartilaisen korkeiden siveellisten avujen, varaan. Mutta

uhkapeliähän tämä on ollut kaikki.

Niinkuin jo sanoin: olisin tietysti suomalaisena ylpeä, jos suomalainen

punakaartilainenkin seisoisi aatteellisesti ja siveellisesti sillä

jalustalla ja sitä taustaa vastaan, minkä Y.M. hänelle asettaa ja

luo. Mutta jos hän olisikin sellainen, vaikka millainen -- hän on

virittänyt kansalaissodan, kulkee ja taistelee venäläisen riveissä,

kylki kyljessä kiinni maansa peri- ja verivihollisen kanssa, kantaa

nurjaa kilpeä isänmaataan vastaan, saattaa sen sanomattomaan turmioon

ja hätään, turmelee oman asiansa, toimii tietämättään taantumuksen

palveluksessa -- vaikka hän olisi persoonallisesti pyhimys ja Herran

enkeli, ei mikään historian jumala voi kruunata häntä sädekehällään,

ainoastaan kietoa säälin ja surkuttelun kuolinliinan hänen, erehtyneen

ja harhaanjohdetun, ympärille.

*

Virastoveli rintamaveljelle.

Leikkaan ja liitän tähän päiväkirjaani seuraavan, erään "Veljesi

virastossa" kirjoittaman "Kirjeen kaartilaistoverille", joka hyvin

valaisee nuoren vallankumouksellisen, nähtävästi herkän ja runollisen

"sielun" mielipiteitä ja mielentilaa. Se on nähtävästi vilpitön esitys

ilman varsinaista vääristelyä ja agitatsiotarkoitusta. Semmoisena sillä

on melkoinen psykoloogisen asiakirjan arvo. Siitä näkyy m.m. mikä suuri

merkitys varsinkin nuorten kumouksellisen mielialan kehittymisessä oli

sillä aina toistetulla ja uskonkappaleeksi käyneellä valheella, että ne

olivat porvarilliset, jotka alottivat ja että aseihin tarttuminen oli

muka välttämätöntä itsepuolustusta.

Kunnon veli!

Tämä on merkillistä. En tahdo saada sitä päähäni, että sinä olet

sotilas ja minä virkamies. Joka aamu, kun havahdan virastohuoneen

sohvalla, hierasen silmiäni ja kysyn itseltäni: mitä minä täällä teen?

-- Mutta sitten muistan sinut ja teidät kaikki, tuhannet toverimme

siellä pakkasen kynsissä Pohjolan hangilla, ja heti selviää minulle

tehtäväni: olen sen koneiston palveluksessa, jonka on vastattava

"selkäpuolen järjestämisestä". Kavahdan pystyyn ja käyn käsiksi

papereihin, joilla saan valuttaa mustetta teidän vuodattaessa vertanne

valkohangille. --

-- -- -- Kun tuntuu olevan hetken rauha yön tunneilla, pistän paperille

joitakin mietteitä, joita aivoissani kuumeisina pyörii.

Kummallinen on tämä kumous. Ei osannut sitä tuollaiseksi kuvitella.

Kuvauksissa, joita luimme, oli etualalla suuret mielenosoitukset,

valtavat kansanjoukot, katusulut, taistelu poliiseja ja sotaväkeä

vastaan, muutaman vuorokauden hurja temmellys ja sitten ratkaisu:

voitto tai tappio. Nyt ei ole niin. Miksi? Siksi, että se temppu

suoritettiin meidänkin puolestamme Pietarissa jo lähes vuosi sitten

ja silloin keskeneräiseksi jäänyttä kumousta korjattiin jonkun kerran

kesällä, kunnes sitten marraskuun vallankumous loi bolshevikitoveriemme

johdolla työväen vallankäytön.

Muistathan, kuinka sydäntämme sykähdytti viime kevättalvella tulleet

tiedot, että kukistettu oli verisen tsaarin valta. Salamana iski

silloin mieleemme, molempien mieleen yhtaikaa: entä meillä? Mitä teemme

me? Onhan niin paljon kumottavaa täälläkin! -- Tuo ajatus mielessä

syöksyimme tuhansin tovereinemme työpaikasta kadulle ja Siltasaarta

kohti ohjasimme askeleemme. Lähdimme tunnussanaa hakemaan.

Muistathan, että meitä kohtasi pettymys. Meille ei osoitettu

välittömästi kumottavaa. Sen sijaan, kuten niin monesti ennenkin,

saimme hyväksyä joukon ponsia. Kyllä ne vaatimukset, sen myönsimme,

oikeita olivat: valtiollinen kansanvalta, kunnallinen äänioikeus,

torpparien vapautus, työväen lait, vanhuudenvakuutus! Ja kyllähän me

senkin ymmärsimme, että kun kerran oli kokoontumassa eduskunta, jossa

oli sosialistinen enemmistö, niin olisihan hyvä, jos voisi tehdä

vallankumouksellisia päätöksiä muodon puolesta ihan laillisesti!

Alistuisivat vastustajammekin helpommin, sanottiin. Lienee totta,

mutta kyllä minä sydämestäni yhdyin sen vanhan työtoverin hartaaseen

kiroukseen, että "olisi nyt edes ajettu ne valtuusherrat ulos." --

Olisi tosiaankin sietänyt.

Mutta saimmehan toki jotain tyydytystä mekin. Saimme tapella itsellemme

8 tunnin työpäivän, saimme olla mukana valtavissa mielenosoituksissa

ja poistimme poliisin. Tämä "reformi" tuntui silloin minusta aika

lailla mitättömältä, mutta nyt ymmärrän, kuinka tärkeä se temppu oli.

Olihan poikki se porvarien palvelussapeli. Ja olihan meidän poikia

tutustumassa siihen koneistoon, jonka langoissa koko suurkaupunki on --

aika tarpeellinen asia nyt.

Mutta mitäpä minä sinulle historiaa latelemaan rupean.

Voithan ajatuksissani itsekin kerrata viime kesän tapahtumat:

eduskuntaenemmistömme taistelun porvarien matalaa jarrutusta ja

Kerenskin hallituksen kierouksia vastaan; suuret mielenosoitukset,

joilla ajettiin eduskunnassa läpi kunnallinen äänioikeus ja 8 tunnin

laki; valtalain hyväksyminen ja eduskuntamme hajoitus. -- Ja silloin,

kuten hyvin muistanet, meille alkoi vasta selvitä, mitä vallankumous

todella vaatii. Meidän vaistomme sanoi, että nyt on _jotain_ tehtävä

tai nylkevät porvarit meidän selkänahkamme lopultakin -- eivät

tietenkään itse sitä nylkytyön likaisinta osaa viitsi suorittaa, vaan

palkkaavat sitä varten lahtareita! Meidän vaistomme, proletaarinen

tuntomme sanoi, että _taistelua on nyt jyrkennettävä_. -- Mutta onko se

sosialidemokraattista? kysyttiin. Meillä oli taikainen kunnioitus tuota

sanaa kohtaan. Olihan sen nimessä meille, työn uuvuttamille raatajille,

auennut aatteiden ja ihanteiden taivas. Se oppi oli antanut käsiimme

elämän ymmärtämyksen avaimen. Historian porvarisvalheet paljastuivat,

luonnon ihmeet selkenivät ja kapitalismin ovela riistokoneisto

oli alastomana edessämme. Ei ollut sitä kysymystä, johon emme oli

sosialidemokratialta vastausta saaneet. Ja vaikka eivät kirjamme

yksityiskohtaista opastusta joka asiaan antaneetkaan, niin antoivat

lehtemme lisää ja oma järki sanoi loput.

Nyt me kysyimme siltä rakkaaksi käyneeltä sosialidemokratialtamme:

eikö ole meillä muuta pelastusta miekkojaan hiovia lahtareita vastaan

kuin ammattiyhdistysten aseettomat järjestöt, järjestöjen kokoukset ja

mielenosoitukset sekä edustajaimme sanasota porvarien parlamentissa?

Meillä oli, kuten muistat, tovereita, jotka sanoivat, että siinä se on

kaikki. Vakuuttivat vielä, että se riittää, ja kielsivät "hosumasta" ja

"haaveilemasta".

Mutta me emme uskoneet niitä. Parempi tuntomme sanoi, että niin ei

voi olla. Ja me otimme esille kirjamme. Tutkimme Kautskya: "Tie

valtaan", "Yhteiskunnallinen vallankumous", luimme Marxin puheita ja

suomennoksia venäläisten tovereitten artikkeleista. Ja meille valkeni

_vallankumouksellinen sosialidemokratia!_ Me ymmärsimme "laillisen"

taistelun merkityksen, mutta me näimme myös sen rajat. Me saimme

vahvistuksen oman vaistomme äänelle, joka sanoi, että aseistettu

vastustaja on vain aseilla masennettavissa. Me totesimme, että

vallankumouksen saavutusten takaamiseksi on tärkeimpiä tehtäviä _työtä

tekevän kansan aseistaminen_ kaiken varalta.

Ja me liityimme kaartiin. Kuinka minua naurattaakaan porvarien

puheet, että me kaartilaiset muka olisimme olleet innostuneita (!)

sotilaallisiin harjoituksiin ja sotalaitokseen! Me, sodan viholliset,

jyrkät antimilitaristit, aseitten riisumisen vaatijat, mekö olisimme

niitä himoinneet? Hyi semmoisen ajattelijoillekin. Eikä ne harjoitukset

meitä miellyttäneet. Muistat, kuinka niitä väliin kiroilimme. Mutta me

ymmärsimme, että jos missä, niin tarvitaan sotilaallisessa toimensa

järjestystä ja kuria. Siksi alistuimme harjoituksiin.

Ikävä kyllä kävi aseistautuminen hitaasti. Käsitykseni on, että jos

olisimme ennättäneet aseistautua edes yhtä rintaa lahtarien kanssa, ei

ehkä tätä sotaa olisi syttynytkään. Ne olisivat taipuneet tyydyttäviin

uudistuksiin ja kansamme olisi säästynyt sisällissodan hävityksiltä.

Mutta, vielä kerran: ikävä kyllä, emme voineet saada riittävästi

aseita. Pietarissa kukkoili Kerenski. Sitä totteli suuri osa sotaväkeä

ja enimmäkseen vain rahalla ostaen saimme aseen tapaisia -- jos saimme

ollenkaan. Porvarit sen sijaan saivat niitä mistä lienevät saaneetkaan.

Saksasta, Ruotsista, Venäjältäkin, jopa täkäläisiltä upseereilta ja

pimeiltä sotilailta ostaen.

Huolestuneina ja kasvavalla kiukulla katselimme niiden röyhkeilyä.

Palavasti odotimme käännettä, joka meille antaisi turvaa niiden

teurastaja-aikeita vastaan. Odotimme, odotimme. Jo tuli marraskuun

vallankumous Venäjällä ja sen heikko heijastus meillä: suurlakko.

Muistathan, kuinka silloin kirosimme sitä, ettei menty pitemmälle.

Raskaasti arvostelimme puolueemme luottamushenkilöitä. Voimme vieläkin

sitä asiaa arvostellen ajatella. Mutta historia vasta ratkaisee,

olisiko silloin ollut parempi kuin nyt. Ymmärrän kyllä esitetyt syyt:

meillä varsin vähän aseita, puolueemme keskuudessa ei sellaisen

toiminnan välttämättömyys vielä selvinnyt -- ja yhtä ja toista muuta.

Mutta mitä siitä enää. Asiat ovat niinkuin ovat. Sen olen

materialistisen historiankäsityksen koulussa oppinut. Pääasia on,

että Suomen työväelle, koko puolueemme laajoille joukoille, toki

sen jälkeen kävi selväksi yksi suuri totuus, se että nyt on edessä

ratkaiseva ottelu. Porvaristo tahtoo hinnalla millä tahansa masentaa

työväen liikkeen. Se tahtoo maamme valtiollisesta itsenäisyydestä tehdä

rahamyllyn, joka kulassivoitot kymmenen-, satakertaisiksi kohottaa.

Talonpojillekin se uskotteli kultaista tulevaisuutta voikauppojen

kautta. Sen tiellä oli vain sosialidemokratia. Hinnalla millä tahansa

oli se lyötävä maahan.

Vasta suurlakon jälkeen selvisi kaikille Suomen porvarien

verenkarvainen sisu. Niiden lehdet purkivat sappea ja valoivat myrkkyä.

Kostoa, kostoa, kostoa! Niin ne huusivat. Sama, vaikka hienompaan

muotoon pukeutuneena, oli sävy niiden edustajapuheissa. Muistathan,

veljeni, kuinka eduskunnan lehterillä ilta- ja yökausia istuen

kiroilimme kuunnellessamme niiden tekopyhää julkeutta. "Järjestyksen"

nimessä ne julistivat aikovansa lahtarikaartit laillistuttaa -- ja

olivathan ne jo sen salassa tehneetkin. Ja meidän kaartimme ne sanoivat

muka "laittomina" hajoittavansa.

Asema kävi selväksi. Kysymys oli vain ajasta. Jännitys kasvoi. Koetimme

kiireisesti saada varustuksemme kuntoon. Mutta sittenkin, kuten kai

aina, tuli taistelu yllättävänä vyörynä yllemme. Lahtarit lähtivät

liikkeelle ja meidän täytyi iskeä.

Ja sinä olet nyt rintamalla! Sinä, anti-militaristi ja lempeäluontoinen

nuorukainen, sinä vuodatat verta ja uhraat veresi työväen asian

puolesta. Minä kadehdin sinua. -- Sinä voit arvostella ankarastikin

meitä, konttorien kirjoittajia, ettemme tee enemmän hyväksesi, eikä

vain sinun, henkesi uhraavan veljesi, mieskohtaiseksi hyväksi, vaan

asiamme hyväksi. En kadehdi sinun kärsimyksiäsi, sillä olen ihminen.

Sinä sen sijaan voit kadehtia minun lämmitettyä huonettani. Kun sanoin

kadehtivani sinua, tarkoitin sitä, että tahtoisin mieluummin antaa

henkeni kentällä, kuin kantaa ajatusta, että ehkä emme tee kyllin

voimaperäistä työtä täällä.

Minä virkamiehenä! Ajattele, kuinka naurettavaa! Minä, runollinen

sielu, jolle korkeat paperipinkat ovat tuiki vastenmieliset, minä istun

nyt viheriäverkaisen pöydän ääressä, vanhojen kirjain ja tomuisten

asiakirjakaappien keskellä! Mutta, herran kiitos, ne vanhat kirjat

ja paperit saavat meidän puolestamme olla rauhassa. Emme ole tulleet

tänne niitä käännelleiden byrokraattien koneellista työtä matkimaan.

_Me olemme luomassa uutta_. Meidän täytyy, kuten sanottu, pitää huolta

selkäpuolen järjestämisestä. Työt on saatava käyntiin, liikenne

pidettävä kunnossa, työväen valta siviilihallinnossa vakiinnutettava,

kansalle ja armeijalle saatava leipää ja taisteluvälineitä. Kaikki tuo

on tehtävä tai on edessä turmio. Siksi käy kuumeinen työ kanslioissa,

siksi täytyy meidän pelata byrokraattia ja siksi istun nyt täällä,

tappelen kynälläni sekä puhelimen ääressä. Ja samalla kuvittelen

joukkojamme huurteisissa metsissä vaanivien lahtarisissien luodeille

alttiina.

On aamuyö. Täytyy vetäytyä muutamaksi tunniksi tuohon sohvalle, jotta

pää olisi taas aamulla selkeänä. Olen aatoksissa luonasi ja -- ehkä

vielä taistelen rinnallasikin!

Tervehdä tovereitasi.

*

Vielä hirmutekojen rankaisemisesta.

Sosialistien paremmisto on aina vaatinut, että yksityisten rikoksia ja

hirmutekoja ei saa kirjoittaa puolueen laskuun. Mellakat ja ryöstöt

ovat tuomittavat ja rangaistavat. Ja niitä kyllä ohimennen tuomitaankin

ja _luvataan_ rangaista, mutta niin pian kuin tuomion välttämättömyys

on myönnetty, seuraa säännöllisesti pitkä puolustuspuhe, jossa

koetetaan selittää ja ymmärtää, ja lopulta pannaan kaikki porvarien

syyksi. Kun eduskunnassa oli esillä välikysymys Turun mellakoista,

oli siellä yksi ainoa sosialisti, joka todella tuomitsi niitä, kaikki

muut "ymmärsivät". Merkitsen taas sellaisen tapauksen muistiin.

Eräässä kirjoituksessa tämän päivän "Tiedonantajassa" on puheen

ollessa sodan raakuuksista, seuraava lause: "Emme voi emmekä tahdo

väittää, että jokainen punakaartilaisen teko olisi puolustettava,

_joskin_ se on ymmärrettävä." Mutta jos _jokainen_ punakaartilaisen

teko on ymmärrettävissä, on se kai myöskin anteeksiannettavissa ja

tulee luultavasti anteeksi annettavaksikin. En ole ainakaan nähnyt

mainittavan ainoatakaan tuomiota, vielä vähemmän sen täytäntöön panoa,

jonka näin totean, en tiedä joko monennenkin kerran.

*

Puolueettomat venäläiset.

Kun eräässä salaa levitetyssä lehtisessä "joukko Helsingin

puolueettomia venäläisiä" kääntyy venäläisten sotilaiden puoleen

antaen heille tietoja valkoisten etenemisestä ja punaisten mieshukasta

ja kehottaen heitä pysymään erillään valkoisen ja punaisen Suomen

välisestä sodasta, huudahtaa "Tiedonantaja" sen johdosta: "Konnat

käyttävät konnan keinoja... Me toivomme, että venäläiset toverimme

pitävät huolen siitä, etteivät heidän vähemmän itsetietoiset

asetoverinsa takerru Suomen porvariston niin katalasti virittämiin

ansoihin", ja vaatii "sellaisten sepustusten levittäjät kiinni

otettaviksi ja saatettaviksi hyvin ansaittuun rangaistukseen

vallankumouksen vahingoittamisesta."

*

Korpilaki.

Mitä sanottaneekaan seuraavasta oikeuden periaatteesta, jonka lausuu

julki eräs Taavi Korpi hallituksen äänenkannattajan tänpäiväisessä

n:ossa:

"Oikeusistuin on muutettava kansanvaltaasemmaksi, sikäli kuin se

voidaan muuttaa näillä voimilla. Luokkatuomio on hävitettävä, niin että

ei edes nykyisin vallassa oleva työväestö harjoita luokkatuomioitaan

niitä kohtaan, jotka ovat nyt meidän vihollisiamme. _Kuitenkin olkoon

syrjäytetty oikeuskäsite aikana, mitä me nyt elämme_. Siinä muodossa,

että meidän pitäisi kohdella vastustajiamme hellävaroin, koska he

ovat tehneet itsensä syypäiksi niin suureen verenvuodatukseen, mitä

nykypäivinä tapahtuu."

*

Nyt on Suomen Pankin Kotkan konttorikin saatu toimimaan, kun on saatu

kassat "inventtoiduiksi". Inventtoiminen = sisäänmurto.

*

Ei pidä vaivata valtiota.

Jotkut punaiset kunnat ovat nähtävästi kääntyneet hallituksen puoleen

laina-anomuksilla. Raha-asiain osasto vastaa valtuutetun J. Kohosen

kautta kiertokirjeellä, että vaikka porvarillinen kunnalliskomento

onkin saattanut kuntain raha-asiat kurjaan tilaan, jopa useilla

seuduin, tyhjentänyt kuntien kassat ihan tyhjiksi, kuntien kuitenkin

on parasta itse hoitaa taloudelliset asiansa eikä yksinomaan kääntyä

valtion puoleen laina-anomuksillaan. Toveri Kohonen antaa pari hyvää

neuvoakin kuntien finanssien parantamiseksi. Työttömiä on ohjattava

hyödylliseen ja suunnitelmalliseen työhön, tuloja tuottavia yrityksiä

on perustettava (ei kuitenkaan sanota mitä) -- noin vain ilman muuta,

yhtäkkiä. "Tällä tavoin vahvistetaan suuresti vallankumouksen asemaa ja

turvataan sen saavutukset."

*

"Eteenpäin!"

_Irmari Rantamalalla_ on tänään "Työmiehessä" komea, asian paatosta

uhkuva, voimakkain rytmein vyöryvä, runoilijan innoituksen sanelema

kirjoitus "Eteenpäin". Hän yleensä rähisee ja väittelee, väärentää ja

valehtelee, on ilkeä, on ilmiantaja, kummallinen sekoitus kaikenlaista,

minulle henkilönä ja kirjailijana arvoitus. Hän on sitä sekavaa, mitä

hänen mammuttiromaaninsa -- Harhama. Tässä muutamia otteita:

Eteenpäin!

Sillä mitään muuta tietä ei enää ole. Takana ovat portit kiinni

muuratut. Paluutiet ovat haudoiksi avautuneet. Takana on kuolema. Ei

ole siis enää muuta käskyä kuin: Eteenpäin!

-- Viime kesäisten pulien aikoina lausuin eräälle: "Kansalaissota on

ovella." "Niinkö luulette?" kysyi kuulijani. "Aivan varmasti."

Ja niin on nyt kutsuttu eteemme onnettomuus. Se on kutsuttu maillemme

yhdistyneen porvariston voimalla. Tuho ja turma on astunut tähän maahan

porvariston tahdosta ja käskystä. Kun riistävän luokan sokeat laumat

tarttuivat aseisiinsa, oli verinen haamu loihdittu ulos piilostansa.

Orjuutettu työväen luokka tajusi, mikä tuho ja turma oli sen eteen

asetettu. Sillä työväenluokalle oli porvariston aseistautumisena

lausuttu luja: Kädet ylös! Kautta maan kuului työväen luokalle

riistäjien luja ja armoton käsky: Polvillenne!

Mikä turman ja tuhon käsky! Mikä onnettomuuksien ja tuskien sana!

Kaikki sovittelut oli haudattu. Kaikki rauhan sanat oli paareille pantu

ja hautausmaalle viety. Työväen edessä oli vaali elämän ja kuoleman

välillä, vaan ilman miettimisaikaa, harkintaa, ilman armoa ja ehtoja.

Sen työväen piti antaa nopea vastaus ja se ei voinut antaa muuta kuin

yhden ainoan vastauksen:

Aseisiin!

Sillä muuta vastausta ei voitu antaa, jos mielittiin elää.

Aseistautuneen orjuuttajan edessä oli valittava joko kahleet käsiin tai

pistin olalle. Kädet tarttuivat silloin kivääreihin. Orjajoukko nosti

pistinmetsän olallensa, sillä muuta se ei voinut tehdä.

Eteenpäin!

Sillä nyt oli riistävän luokan pakoituksesta astuttu se askel, jota

ei voida koskaan takaisin astua. Kaikki paluutiet oli tuhottu. Kaikki

sillat takana on veteen hajoitettu. Elämän toivo oli enää ainoastaan

edessä. Takana on orjan häpeällinen kuolema. Työväestöllä ei enää

voinut olla itsellensä muuta kuin yksi ainoa käsky, käsky:

Eteenpäin mars!

Se käsky kuuluu nyt köyhälistön povesta äänettömänä ja lujana, kuin

tulisi se vuorien ytimien lujasta hiljaisuudesta. Työn kovettamat

kourat puristuvat yhä tiukemmin aseen ympärille. Rauhallisen

työmiehensä majan ovelle oli porvaristo kutsunut tuhon. Se oli käskenyt

paljon kärsineen orjansa kantamaan vapautensa idut hautaan. Ei ole

silloin muuta tietä kuin:

Eteenpäin!

Historian sortokausi hajoaa. Kuoleva aika vavahtelee kuolintuskissansa.

Hautansa ääressä seisova riistoluokka on syössyt maan veriin, huutanut

taivaalle pimeyden ja yön. Veren, kaiken hinnalla se on päättänyt

täyttää oman hautansa työläisluokan vapaudella.

Eteenpäin!

Jokainen harha-askelkin taapäin on nyt askel orjuutta ja kuolemaa

kohti. -- Pieninkin epäilys on jo askel armotonta tuomaripyöveliä

kohti. Köyhälistön aseistuneiden rivien yllä vaakkuvat yön mustat

korpit.

Eteenpäin!

Pois kyselyt, pois kaikki. Korvat ovat nyt tukitut, sillä orjuuttajan

korva on muulloinkin kiveä orjansa äänelle. Jalka yhä lujemmin

taistelupaikan maaperään, sillä ainoastaan orjansa miekan ääntä kuulee

orjuuttajan korva. Takana on ainoastaan vapauden hauta. Vapaus on

edessä. Sitä kohti.

Eteenpäin!

-- -- --

Eteenpäin! Sun luo, vapaus, sun luo!

Kaikki muut käskyt ovat meille kuolleet. Kaikki muut äänet maailmassa

ovat meille haudatut. -- -- -- Takanamme odottavat meitä orjuuttajiemme

kahleet. Siellä istuvat julmat tuomarit, verimaljat valmiina kädessä.

Vain sinun luonasi on meillä elämä ja maailma luvassa. Yhä päättävämmin

siis:

Eteenpäin!

Yhä tiheämmin riviin eteenpäin! Koko maailman köyhälistö katsoo tänne,

odottaa. Ei väsymystä. Sortaja on kutsunut aseet olallemme. Yhä

lujemmin siis käsi niihin kiinni, siksi kunnes suureen päämääräämme

on päästy! Näkymättöminäkin täytyy niiden voida tehdä näkyviä tekoja.

Ahtaimpiinkin soppiin pakoitettuna täytyy niiden jaksaa tehoita halki

maan, laajoille aloille. Valittavana ei ole muuta kuin joko riistäjien

säätämä orjuus ja kuolema, tai sitten niillä aseilla ja verellä ostettu

vapaus ja elämä. Ei siis ole myös mitään muuta käskyä, ei muuta

tunnussanaa kuin raudanluja:

Eteenpäin!

*

He toivovat.

Punaisten pysäyttäminen Vilppulassa, josta oli seurauksena, että

heidän aikeensa saada haltuunsa Haapamäen--Pieksämäen rata ja

siten eristää Pohjanmaan ja Karjalan joukot, on heille nähtävästi

katkera pettymys. "Työmiehessä" lohduttelekse eräs strateegi

kuitenkin sillä, että vaikka liikuntamahdollisuus linjalla

Haapamäki--Pieksämäki--Elisenvaara--Viipuri vielä onkin lahtarien

käsissä, sen käyttäminen kuitenkin nyt on käynyt vaaranalaiseksi, koska

se milloin tahansa voi katketa useammasta kohtaa.

*

Ihmiskalastusta.

Tuskinpa sitä numeroa, jossa ei kalastettaisi ihmisiä, milloin verkko-,

milloin syöttipyydyksillä, koetettaisi vuoroon pelotella, vuoroon

houkutella, joskaan ei porvarillisia, niin ainakin pikkuporvarillisia.

Koulunopettajia, ylioppilaita ja koulunuorisoa taistelee murha-ase

ojennettuna työväkeä vastaan, teurastaen säälimättömästi. Heitä, kurjia

kouluherroja on kohdeltava köyhälistön vihollisina. Rautatien alempaa

virkakuntaa ei uhata, vaan koetetaan houkutella sillä, että heillä on

kaikki voitettavana vallankumoukselta. Kirjoittaja ei tahdo jaksaa

mitenkään ymmärtää, kuinka pikkuvirkailija "sokaistuna, kärsimyksistä

huolimatta, yhä edelleen on valmis kumartamaan ja palvelemaan sitä

herraa, joka häntä on säälimättä nälkäpalkalla ilman oikeuksia

pakottanut tekemään työtä kapitalistien hyvinvoinnin takia."

*

Eräässä kirjoituksessa "Miksi oikeuskäsitteet ovat alkaneet horjua"

koetetaan työväen aktiivista esiintymistä puolustaa m.m. sillä, että

porvaristokin on aktiivisesti vastustanut eräitä kansanvaltaisia

lakeja m.m. elintarvelakia, joka syntyi eduskunnassa sosialistien

toimesta. Sitä lakia ovat vastustaneet ja rikkoneet kaikki tuottajat,

elintarvelautakunnat, jopa maan hallituskin. "Jos tuollaisia tapauksia

nähdessään myöskin työväestö joskus horjahtaa pois oikeuden poluilta,

ei sitä tarvitse ensinkään pitää ihmeteltävänä." Siis jotakuinkin

näin: kun porvaristo rikkoi elintarvelakia, saa työväki tehdä

vallankumouksen. Mooseksen laki salli ottaa hampaan hampaasta, työväki

on ottanut koko pään.

*

Raitiovaunut ja vallankumous.

Olen tässä kenkiäni säästääkseni ajellut raitiotiellä kaikessa

viattomuudessa, kuitenkin ihmetellen, että niin monet kulkevat

jalkaisin. Joku huomautti minulle että raitiolla ajaminen on

kapinallisten kassan lisäämistä ja että raitioliikettä joka on

takavarikoitu vallankumouksen hyväksi, siis on boikotattava.

Vaikka en luulekaan, että raitioteiden tulot missään tapauksessa

riittävät menoihin, eikä teolla ole käytöllistä merkitystä, on se

periaatteellisesti aika reippaasti tehty. Sillä on ainakin kauas

kantava kasvattava vaikutus. Lapsi pyrkii vaunuun niinkuin ennenkin.

Äiti jatkaa jalkaisin matkaansa ja selittää hänelle syyn, miksei hän

nouse vaunuun. Lapsi tulee luultavasti ikänsä muistamaan tapauksen ja

opetuksen. Pitäisi vain olla samalla matkustamatta rautatiellä, olla

käyttämättä sähköä, kaasua ja vettä ja puhelinta ja syömättä Tokoin

viljaakin. Onhan juttu pulmallinen. Joku tahtoi minulta vastausta

kysymykseen: kummallako tavalla edistän enemmän omaa asiaani: olemalla

ajamatta raitiovaunussa ja käyttämättä vihollisen nopeita kulkuneuvoja

vastavallankumoukselliseen toimintaani vaiko kuluttamalla kenkiäni

ja siten tekemällä itselleni vahinkoa ja hidastuttamalla samalla

toimintaani? En osannut vastata muuta kuin: Yksi taitaa enemmän kysyä

kuin j.n.e. En rohkene kuitenkaan väittää, että tämä olisi oikea

vastaus kysymykseen. Ihailen kaikessa tapauksessa niitä, jotka jaksavat

pitää aatteen lipun _niin_ korkealla, että kulkevat lumisohjussakin,

ennenkuin nousevat vaunuun. Siellä on muuten runsaasti tilaa tätä nykyä.

*

Kun voitamme, kuinka sitten?

On oikeastaan ollut joutavaa väitellä siitä, kuka tämän taistelun

alotti ja kenen oli syy. Eihän voi olla epäilystäkään siitä, mistä

päin hyökkäys tuli. Onhan meidän sosialidemokraattisella liikkeellä jo

aikoja sitten, miltei alunpitäenkin, ollut tappelua hierova, kimppuun

käyvä luonne. Se pääsi alkuvauhtiinsa ensimäisen vallankumouksen,

marraskuun suurlakon aikana. Se tosin silloin yhdessä muiden

kanssa vain pysähytti pyörät, mutta tyytyi vain pakosta panemaan

ne jälleen liikkeelle. Pian yritetään uudelleen! siihen uhkaukseen

päättyi suurlakko ja siitä aikoi aktiivisen toiminnan valmistelu,

sen höyrypannun lämmittäminen, jonka kone nyt puhkuu. Senjälkeen se

määrätietoisesti pyrkii kumoukseen. Kumous, vallankumous, väkivaltainen

vallananastus on ollut sen teoretikoiden tietoisena suunnitelmana.

Tämän teorian toteuttajain menettelytapana on aina ollut asettaa uusi

päämaali, niin pian kuin joku oli saavutettu, ettei vain pysähdyttäisi

tähän rauhalliseen saavutukseen. Ensin suurlakko, sitten alinomaiset

pikkulakot, alinomainen ryntäily ja jalkakampipolitiikka eduskunnassa,

joka tilaisuuden agitatoorinen hyväkseen käyttäminen. Kuta enemmän

annettiin, sitä enemmän vaadittiin. Kuta enemmän porvarillinen

yhteiskunta, taistelua välttääkseen, väistyi, sitä kiinteämmin oli

sosialidemokratia sen kintereillä niinkuin susilauma ahdistamassa

hirveä, antamatta sen hetkeäkään hengähtää. Tämä kaikkihan on todettu

jo tuhat kertaa, mutta todettakoon vielä tuhatyhdennen kerran. Viimein

täytyi ahdistetun pysähtyä ja antautua taisteluun. En sano sitä

päivitellen, sillä sellainenhan on aina maailmanmeno. Uusi ryntää,

vanha puolustakse ja turha on tulla siitä senttimenttaaliseksi. Se on

voitto, joka ratkaisee ja voiton antaa voima ja ennen kaikkea elinvoima.

Me varmasti _nyt_ voitamme, mutta voitammeko seuraavallakin kerralla,

joka varmasti tulee? Mutta voitimmepa tai tappasimme, ei täällä meillä

nyt ratkaista kapitaalin ja työn maailmantaistelua, ei lopullisesti

edes tätä omaamme. Tulipa Suomesta länsimainen porvarillinen tasavalta

tai hetkiseksi itämais-bolshevistinen kommissaarivalta, ei se, niinkuin

johtajat omahyväisyydessään laumoilleen uskottelevat, vaikuta mitään

muuanne, tuskin edes Ruotsiinkaan asti.

Heidän heikoin kohtansa on se, että he voittaenkaan eivät saa

toteutetuksi omia ihanteitaan. He tahtovat pystyttää kansanvallan,

työväen tasavallan, mutta heidän kömpelöissä ja samalla heikoissa

käsissään siitä syntyy työväen diktatuuri, tirannius, ehkä hirmuvalta,

joka kaatuessaan kaataa.

Mutta mitä tulee, jos me porvarit voitamme? Siinä vasta koetetaan,

mihin porvarillinen yhteiskunta kykenee. Voittomme on meille

vaarallisempi kuin tappio, sitä vaarallisempi kuta helpompi se on.

Tulemmeko lainkaan olemaan uuden tilanteen tasalla? Sallin itseni sitä

epäillä. Mekin luultavasti iskemme yli maalin, kurkotamme kuuseen ja

kapsahdamme katajaan. Olemme siinäkin suhteessa "katajainen kansa".

Touhuamme, riitelemme, rähisemme, niinkuin ukot kirkonkokouksessa, ja

joku kirkkoherra sanelee päätöksen pöytäkirjaan, tukenaan ja takanaan

joku korkea-arvoinen tuomiokapituli.

On siis verrattain vähän merkitystä sillä, kuka alotti ja kuka lopetti.

Kaikki riippuu siitä, mitenkä asiat järjestetään sen jälkeen, kuin

niitä päästään järjestämään.

*

Maaseudulla.

Sain kuulla jotain oloista maaseudulla, m.m. Tuusulassa. Siellä ovat

punaiset pitäneet kotitarkastuksia joka huvilassa, on etsitty aseita,

m.m. Hjeltien Lepolasta, Eero Järnefeltiltä ja Jean Sibeliukselta,

joilta on saatu joitain vanhoja muistomiekkoja ja seinäkoriste-aseita.

He eivät saa olla missään telefooniyhteydessä edes keskenään. Joka tien

haarassa on vartija, joka vaatii passia. Kun Sibelius aamukävelyillään

säveltää, pysäytetään hänet, ja täytyy hänen näyttää passi jollekin

Järvenpään kartanon muonamiehen pojalle. Suuri säveltäjä on heille vain

tavallinen porvari.

*

Hyvä mies ammuttu.

Suurtilan omistaja A. Aminoff Ruovedellä on ammuttu. Lienee matruusien

työtä. Hän oli kansan mies, kuntansa asioita lämpimästi harrastava,

hoiti hyvin väkeään ja alustalaisiaan, oli tehnyt melkoisia

lahjoituksia m.m. keuhkotaudin vastustamisen hyväksi. Tapasimme usein

toisemme Päivälehden aikoina. Vaikka olikin ruotsinmielinen, kallistui

hän silloisiin nuoriin.

*

Viranhakijoita.

Kaikenlaisten virkojen hakijoita kuuluu seisovan pitkät jonot

senaatin käytävissä. Kun tuollaiselle jonolle ilmoitettiin, että

kelpoisuusehtona jonkun viran saamiseen vaaditaan todistus viiden

luokan oppimäärästä, kuului tyytymätöntä murinaa: "Otetaan siis

sittenkin vain herroja!"

*

Vanhaa kaunaa.

Siihen aikaan kun sosialidemokratia, uuden eduskunnan kokoontuessa,

otti ensi askeleitaan julkisessa valtiollisessa elämässä, joutuivat

silloiset edustajat -- syystä kylläkin -- persoonallisenkin arvostelun

alaisiksi. Heistä tehtiin melkolailla pilkkaa, raakaa, epähienoa ja

epäonnistunuttakin, niinkuin meillä herrasväen on tapana tyhmästi

tehdä pilaa talonpojasta, "tuppeliinista", moukasta. Semmoinen aina

ärsyttää, katkeroittaa ja herättää pitkää vihaa. Nousukas on aina arka

arvostaan. Kuinka kauan tuollainen kauna ja viha jäytää mielissä, näkyy

tänpäiväisen "Tiedonantajan" pääartikkelista, jossa sanotaan m.m.:

Kun yksikamariset valtiopäivät kokoontuivat, ja työläisten

edustajat asettuivat lainlaatijain joukkoon, otti porvarillinen

sanomalehdistö tehtäväkseen pilkata ja saivarrella yksityiskohtia

heidän esiintymisessään, asettaen naurunalaiseksi koko valtiopäivät,

syystä että edustajien joukossa oli työläisiä. Sanottiin, että kaikki

todellinen lainlaatijatyö kävi mahdottomaksi sellaisten pätemättömien

ainesten mukana ollessa. Sosialidemokratisten edustajain sanoja ja

lauseita morkattiin, heidän henkilökohtaisia ominaisuuksia herjattiin

ja heidän yrityksensä esiintuoda ja puoltaa valitsijainsa mielipiteitä

selittivät porvarislehdet kerrassaan epäonnistuneiksi.

*

Heidän vaikeutensa.

Eilinen "Vapaa Sana" kuvaa valaisevasti sitä tukalaa asemaa, johon

kapinalliset ovat joutumassa.

Parhaan kuvan kavaltajien tukalasta asemasta saapi lukemalla tarkoin

heidän sanomalehtiensä pääkirjoituksia. Niistä käy empimättä selville,

että heidän omassa leirissään ei nähtävästi suurin osa hyväksy

venäläismallista sorto- ja hirmuhallitusta, vaan olisi halunnut pysyä

rauhallisen ja laillisen parlamentaarisen toiminnan kannalla. Niiden

sävy kohdistuu oikeastaan enemmän omien joukkojen kiihoittamiseen

ja uskon vahvistamiseen, kuin uhkailuun ja kerskailuun laillisen

yhteiskunnan kannattajia vastaan.

Anarkisteillamme on kestettävänä vaikeuksia, jotka yksinäänkin

tulevat heidät ennen pitkää kukistamaan. Niinpä on heidän rahallinen

ja taloudellinen asemansa mahdoton. Ne miljoonat, jotka he ryöstivät

Suomen pankista, ovat pian käytetyt, ja silloin tulee turmiollisena

eteen se rahapula, jonka poistamiseksi he nyt jo ponnistavat kaikkensa.

Kruununveroja ei heille makseta, suurten tulojen veroja he eivät tule

saamaan penniäkään, kunnallisveroja ei makseta liioin ollenkaan,

sillä mitään laillista taksoitusta tai ulosotto-tointa ei voida

nyt harjoittaa, vaan muuttuu sekin rosvoukseksi. Heti kun valmiina

olevat setelit ovat käytetyt, rupeavat he luultavasti painamaan "omaa

rahaa", mutta kansantaloudellisen lain mukaan häviää silloin heti

viimeinenkin oikea raha käytännöstä jäljettömiin, eikä sitä saada

liikkeeseen millään mahdilla. Suomen pankin ulkomaisia saatavia eivät

he saa mistään muualta perityksi kuin korkeintaan Venäjältä, ja heidän

maksumääräyksiään ei hyväksy ainoakaan pankki muualla ulkomailla.

Kun Suomen pankin kultakassa ja kaikki arvopaperit ovat laillisen

hallituksen käsissä, toisin sanoen, koko Suomen pankki sen hallussa,

ei anarkistijoukkio voi keksiä mitään finanssisuunnitelmaa, jolla

olisi vähintäkään menestymismahdollisuuksia. Jo siitä, ettei heillä

ole minkäänlaista valuuttaa uusien seteleidensä arvovastikkeeksi ja

takuuksi, seuraa, että tuota rahaa ei ainoakaan järkevä kansalainen, ei

punaisinkaan kaartilainen, voi millään luottamuksella vastaan ottaa.

Toinen vaikeus johtuu elintarvepulasta. Kun koko se osa maatamme, jossa

elintarpeita vielä oli, on hallituksemme vallassa, ei Uudenmaan lääni

sekä puolet Turun ja Porin sekä Hämeenläänistä ymmärrettävästi voi

hankkia lähestulkoonkaan sitä elintarvemäärää, joka siellä tarvitaan.

Julkinen salaisuus on, että vilja Helsingissä on jokseenkin lopussa

ja että ne määrät, mitä punakaarti saa siemenviljaa maaseudulta

rosvotuksi, eivät riitä edes sen omien joukkojen ruokkimiseksi.

Tuoretta lihaa ei ole ollut enää pitkään aikaan saatavissa ja

maitomyymälät joutuvat sulettaviksi ennenpitkää, sillä maalta ei

maitoa enää tule. Me hallituksen uskolliset kannattajat kestämme tämän

tyynesti, mutta mielenkiintoista on nähdä, miten siihen suhtautuvat

Helsingin kymmenet tuhannet työttömät, jotka jo nyt kärsivät kurjuutta

johtajiensa hirvittävän kevytmielisyyden vuoksi.

Kolmas vaikeus on siinä, että koko yhteiskuntakoneistomme seisoo

auttamattomasti. Ne oppimattomat ja sivistymättömät voimat, jotka

he ovat haalineet kokoon apureikseen, eivät pysty mihinkään muuhun

kuin armottomasti sotkemaan kaikki. Silläkin alalla on edessä ehdoton

romahdus, jota he eivät voi millään asevoimalla välttää.

Neljäs vaikeus on siinä, että he eivät ole herroja omassa

leirissäänkään. Mitä punakaarti tahtoo, se on komissarien täytettävä

vastaan sanomattomasti. On suorastaan sääli nähdä sitä liehittelyä,

jolla he kaartiansa kohtelevat. Voittamatonta surua ja murhetta

näyttää johtajille tuottavan myös se, että kaikista varoituksista ja

opetuksista huolimatta tämä kaarti yhä jatkaa yksityistä kostoansa

laillisen yhteiskuntamme palvelijoita vastaan, käyttäen edelleenkin

"rangaistuksena" kylmäveristä murhaamista.

Rauhallisesti voimme odottaa tämän "vallankumouksen" päättymistä: sen

loppu on selvin sanoin määritelty Suomen voimassa olevassa rikoslaissa.

*

Virkamiesten vastarinta.

Valtion virkamiesten lakko ei anna rauhaa "Työmiehelle", uudestaan

ja uudestaan se siihen palaa. Kun virkamiehet aikoinaan palvelivat

Bobrikoffia, Seyniä ja Borovitinoffia, mikseivät he nyt palvele

Manneria ja Tokoita? Esivalta kuin esivalta, ei toinen laillisempi eikä

laittomampi kuin toinenkaan.

Vertailu ei oikeastaan aivan pahasti onnu, sillä ei olisi pitänyt

silloinkaan palvella. Olisi pitänyt silloinkin tehdä lakko niinkuin

nyt. Mutta se, mikä silloin jäi tekemättä, se tehdään nyt. Erehdys

korjataan, on vahingosta viisastuttu. Vertailu ei onnu siinäkään, keitä

ne palveltavat ovat, joita "Työmies" vertaa toisiinsa. Totean, että he

itse vertaavat omaa hallitustaan Bobrikoffin ja Seynin vastaaviin.

J. K--la väittää tämänpäiväisessä "Työmiehessä", että lahtarit

puhkaisevat uhriensa silmät pistimillä ennen pään murskaamista ja

hakkaavat vielä elävältä jalat poikki, lisäten: "Ei mikään peto ole

niin julma kuin porvari, jonka kukkaroon kosketaan."

*

Perjantaina 15 p:nä helmikuuta.

Aivan niinkuin ainakin...

Tämä kaikki on kyllä niin verisen totista, tai sanoisinko niin

kuolemankalpean kaameaa -- mutta joskus tarjoutuu kuitenkin joku

koomillinen näky tai tapaus, joka väkisinkin vetää mielen hilpeäksi.

On virkistävää nähdä porvarin esiintyvän aatelismiehenä kaikkine hänen

eleineen ja sosialistin porvarina vastaavine eleineen.

Kullervo Manner on eilen avannut Suomen työväen tasavallan ensimäiset

valtiopäivät niinkuin konsanansa joku valtionhoitaja, presidentti tai

kuningas. Ja kaikki on muutenkin niillä valtiopäivillä käynyt samaan

malliin ja tahtiin kuin niillä porvarillisilla valtiopäivillä, joiden

puhemiehenä Mannerkin kerran toimi -- lukuunottamatta juhlallista

jumalanpalvelusta, jota ei ole pidetty.

Heidän duumansa kokoontui takavarikoidussa entisen eduskunnan

Heimolassa. Sen nimenä on Työväen Pääneuvosto. Siellä on samat

tuolit, samat pöydät, samat penkit ja osaksi samat penkinpainajatkin;

luultavasti samat vahtimestaritkin ottamassa vastaan päällysvaatteita

eteisessä ja jakelemassa asiakirjoja pulpeteille. Lain leijonaa tuskin

on siirretty sijoiltaan, ellei se mahdollisesti itse ole kääntynyt päin

seinää tai verhoutunut punaiseen lippuun. Lehdet eivät mainitse, oliko

lehteriyleisöä ja millaista saapuvilla ja oliko keitään ulkomaiden

diplomaateja läsnä.

Kullervo Manner, tämän tasavallan presidentti, avaa istunnon (sitä

nimitetään, vaatimattomasti kylläkin, "kokoukseksi" à la Lundson)

ja pitää puheen. Hän seisoo, luultavasti vesilasi vierellään,

samalla paikalla, missä Svinhufvud vajaa kuukausi sitten. Hänen

takanaan hallituksen tuoleilla mahdollisesti ovat ottaneet sijansa

muut hallituksen jäsenet. Hänen ryhtinsä on komean etukumara, katse

luja, ääni syvä. Puhe on painettu hallituksen sanansaattajan ensi

sivulla niinkuin ainakin valtaistuinpuheet. Se on tyyni ja arvokas,

niinkuin suuren valtiomiehen puheen tuleekin olla. Se tekee lyhyesti,

asiallisesti ja aito-porvarillisparlamenttaariseen tapaan ja tyyliin

selkoa hallituksen toimenpiteistä, luoden suuntaviivoja tulevaisuutta

varten.

Syvältä ovat vallankumouksen voitot jo järkyttäneet Suomen

yhteiskuntaa. Porvarillisen yhteiskuntajärjestyksen monet valta-asemat

ja voimakeinot on riistäjäluokalta temmattu. Niitten virkavalta on

huomattavalta osaltaan kukistettu ja avattu tie vallankumouksellisen

kansanvallan hedelmälliselle vaikutukselle. Maan valtiollinen

keskusvalta ja sen elimet ovat työväen käsissä. Kunnallisen vallan

käyttö on niinikään työväenluokan vankoissa kourissa. Vallankumouksensa

suurten tarkoitusten puolesta toimimaan on työväki nyt kerran pannut

nuo vuosisatojen kehityksen luomat elimet, tarpeettomat niistä

poispyyhkäisten ja toisiin valaen työväenluokan tarpeitten mukaisen

uuden sisällön.

Vallankumous hävittää vanhaa ja lahonutta. Porvariston luokkalait on

suistettu voimastaan ja vaikutuksestaan. Tilalle on ehditty luoda

joukko köyhälistön eri kerrosten taloudellista ja henkistä vapautta

turvaavia säädöksiä ja siten vakiinnutettu Suomen köyhälistön

voittoisaa etenemistä lopullista vapautumistaan kohti. Paljon on tässä

vielä työtä. Se on oleva lähimpäin aikojen päätehtävä.

Ne tehtävät, mitkä vallankumous on asettanut työväen elimien

suoritettaviksi, eivät ole helpot. Porvariston valtakausi jätti

jälkeensä äärimmilleen kärjistyneen elintarvekurjuuden. Kapitalistit

ja niiden virkakätyrit koettavat saattaa koko yhteiskuntakoneiston

seisaukseen, ja häiritä kansan uudestiluovaa työtä. Näiden suurten

vastusten voittaminen on epäilemättä lähiaikoina kysyvä erityisesti

vallankumouksen ylimmän valtaelimen, Työväen Pääneuvoston, kaikkea

tarmoa.

Suomen työväen suuren vallankumouksen yhtenä tärkeimpänä päämääränä

on rakentaa kukistetun herravallan raunioille valtiollisen

kansanvallan korkea rakennus. Se on tapahtuva _uuden valtiosäännön_

säätämisellä. Niin pian kuin julmat kansan viholliset ovat koko

maassa voitetut, on Suomen kansalle tarjottava tilaisuus yleisellä

kansanäänestyksellä hyväksyä itselleen uusi valtiosääntö. Tästä

aikoo Kansanvaltuuskunta lähimmässä tulevaisuudessa esittää Työväen

Pääneuvostolle perustuslakiehdotuksen, jonka kautta luotaisiin maahan

todellinen kansaneduskunta sekä varma pohja kaiken työtätekevän kansan

tulevaisuudelle. Näin voidaan varmimmin edistää Suomen työtätekevän

kansan suurten joukkojen yhteisonnen lähentymistä.

Valheellista parjausta on siis se vastavallankumouksellisten syytös,

että työväki tavottelisi vähemmistövaltaa. Vallankumouksellinen

työväenluokka edustaa tosiasiassa kansan enemmistön asiaa, puoltaa

palkkatyöläisiä, torppareja, maaseudun maatonta köyhälistöä ja

pikkuviljelijöitä, kaupunkien kurjalistoa ja muita suurkapitalistien

riistämiä. Kaikille näille taisteleva työväki suuria uhreja kantaen

valloittaa paremman elämän perustukset.

Vallankumouksellinen taistelu ei ole päättynyt. Raskaat ponnistukset

ovat vielä edessä. Kansan viholliset saavat apua ulkomaisilta

kapitalistiryhmiltä muodossa ja toisessa. Se on hidastuttanut työväen

lopullisen voiton saavuttamista. Mutta työtätekevän kansan asia ei voi

sortua. Sen voitto on historiallinen välttämättömyys. Sen taistelu on

elimellinen osa köyhälistön kansainvälistä vapausliikettä. Sen takia se

on voitokkaana etenevä.

Kasvakoon Suomen työtätekevän kansan taistelujoukko! Lisääntykööt sen

voimat! Mukaan kaikki, joille kansan yhteisonni on rakas! Siten on

vallankumouksen voitto taattu ja sen saavutukset turvatut!

Toverit! Pääneuvoston jäsenet! Teillä on tärkein asema työväen suuren

vallankumouksen asian valvomisessa. Kansanvaltuuskunnan puolesta

tervehdin Teitä, toverit, nyt alkaessanne työnne.

Tämän jälkeen käy kaikki voidellusti ja virallisesti niinkuin

konsanaan. Nimenhuudon toimitettua valitaan Pääneuvoston

puheenjohtajaksi tov. V. Perttilä ja varapuheenjohtajiksi K. Tuominen

ja A. Lehto. Sihteeriksi oli tähän istuntoon kutsuttu Väinö Jokinen.

Puhemiesneuvoston -- sekin siis on -- on tehtävä ensi kokoukselle

ehdotus sihteerin toimen järjestämisestä.

Juhlatilaisuudesta ei puutu sähkösanomaakaan. Sen on lähettänyt Hangon

sos. dem. työväenneuvosto.

Näiden alkuvalmistelujen jälkeen alkaa asiain käsittely.

Kansanvaltuuskunnan jäsenten puolesta esitetään kokoukselle kirjelmä,

jossa he jättävät paikkansa Työväen Pääneuvoston päätösvaltaan. "Jos

tahdotte, toverit, toisia miehiä vallankumoushallituksen tehtäviä

täyttämään, niin sanokaa se millä hetkellä tahansa yhteisten

järjestöjemme kokousten kautta, ja on heti jokainen meistä valmis

siirtämään ohjat kenelle te määräätte."

Kokous lähettää kirjelmän vasta perustettavaan perustuslakia laativaan

valiokuntaan kehoituksella, että Kansanvaltuuskunta siihen saakka,

kunnes asia palaa valiokunnasta, hoitaa keskeymättä edelleen tointansa.

Sen jälkeen esitetään kokoukselle Kansanvaltuuskunnan esitys, sisältävä

ehdotuksen Työväen Pääneuvoston _Perussäännöiksi_. Ehdotus lähetetään

lyhyen keskustelun jälkeen valiokuntaan.

Kokoukselle esitetään vielä Kansanvaltuuskunnan Sisäasiain Osaston

valtuutetun ehdotus _Punaisen Kaartin palkkauskysymyksestä_. Asia

lähetetään lyhyen keskustelun perästä sota- ja talousvaliokuntaan

lähemmin harkittavaksi.

Kansanvaltuuskunnan Oikeusosaston puolesta esitetään kirjelmä, jossa

kunnioittaen ehdotetaan, että Työväen Pääneuvosto kiireellisimpinä

käsittelemiensä asioitten joukkoon asettaisi Vallankumouksellisen

Ylioikeuden nimittämisen.

Esitys lähetetään valiokuntaan.

Päätetään asettaa viisi eri valiokuntaa, nim. perustuslaki-,

valtiovarain-, _ulkoasiain-_, sota- ja talousasiain- sekä

lakivaliokunnat, joihin kaikkiin jäsenetkin valitaan.

Ulkoasiainvaliokuntaan valitaan diplomaatit: Hanna Karhinen, A. Sirén,

Laakkonen, Iivarinen ja Engström. Varalta: A. Huotari ja Blomqvist.