Vuoteeni vieressä tuolilla seisoo pieni kuusipuu, suorana kuin kynttilä
ja kauniina kuin juuri luojansa kädestä lähteneenä. Philipp puuhailee
huoneessani ja korjaa pois viimeisiä lastuja ja paperinjäännöksiä. Hän
on auttanut minua huoneen järjestämisessä ja kuusen koristamisessa,
minä olen vuoteestani antanut ohjeita. Olemme kiinnittäneet kuuseen
vain lumivalkoisia, ohuita vahakynttilöitä ja muuten kaunistaneet
sen valikoidulla makeisilla, joita Steiner vielä eilen on minulle
hankkinut kaupungista. Siinä on jääkastanjoita hopeakehilöissä,
sokeroituja hedelmiä ja täytettyjä suklaatipapuja, marsipanikaramellejä
ja sokeroituja pähkinöitä ja mitä muuta hehkuva leipurinmielikuvitus
vielä voi keksiä, kaikki somasti asetettuina kehilöihin ja kirjaviin,
hauskoihin paperitötteröihin. Se tulee miellyttämään Heilwigiä, pikku
tytöt pitävät makeisista.
Pöydälle on levitetty valkea liina ja sen päällä ovat lahjat. Heilwigin
paikka on kukkivilla jouluruusuilla koristettu, eräällä vanhalla
talonpojalla täällä oli niitä puutarhassaan, ja lisäksi kuusenoksilla,
jotka Philipp on noutanut metsästä.
Kukkia tahtoisin minä tiellesi siroittaa, rakas tyttö, edes vähäisen
matkan. Kerran tulee toinen, hyvä, voimakas mies, hänelle olet kuuluva,
olet lakkaava minua suremasta, olet oleva onnellinen. Sillä sinä,
rakastettuni, olet onnellinen vain, kun ympärilläsi on kukoistavia
lapsia, joita saat vaalia, joita rakastat, jotka tekevät elämäsi
rikkaaksi. Ja eikö minun pitäisi sinulle tätä rikkautta toivoa? Mutta
sen ajatteleminen tekee pahaa — hyvin pahaa. — — Vielä ei ole sieluni
niin kaukana, että "minun" ja "sinun" olisivat minulle rajoittamattomia
käsitteitä, että rakkauteni esteettömästi virtaisi minusta sinuun,
sinusta kaikkiin luotuihin.