Taas on valunut pari päivää elämäni hiekkalasista. Ilma on kolea ja
sumuinen, ja hengitykseni käy vaikeasti. Heilwigkään ei ole kolmeen
päivään käynyt luonani; minähän en makaa vuoteessa enkä ole hoidon
tarpeessa, niin ettei hän pahalle maailmalle voi esittää mitään
tekosyytä tänne tullakseen. Ja kuitenkin nautin minä säästeliäästi
näitä iloja, kuten nälkää näkevä viimeisiä leipäpalojaan.
Rakastaakohan hän minua, niinkuin minä häntä, kaikesta sielustani?
Rakastan häntä, kuten muutoin vain naiset voivat rakastaa, koko
olemuksellani. Ja kun ajattelen näiden autuaiden päivien loppua,
eläessäni vielä niiden keskellä? Kun hauta kerran sulkeutuu ylitseni?
En uinuin unelmissa taivaisissa
Voi odotella elon kutsuntaa;
Sun kuulen itkus puiden siimeksissä,
Se haudan hiljaudessa kuiskuttaa.
En rauhaa saa, mun täytyy silitellä
Nuo kastekosteet hiukset otsaltais,
Ja öisin vuoteellesi hiiviskellä
Ja vaarat torjua sun pakeiltais.
En rauhaa saa, ei kuollut sydämeni,
Se vielä lempii, kärsii, vapisee;
On tuoni turhaan tullut vieraakseni.
En rauhaa saa, kun sydän sykkäilee.