On kulunut joku aika. Wihollisuudet oliwat loppuneet noiden toisiaan
tuntemattomien weljeskansain wäliltä ja molemmin puolin ryhdyttiin
korjaamaan sodan tuottamia surkeita wammoja.
Rönkkölän Inka oli jo aikoja sitten tuotu kotiinsa, muutaman
wuorokauden kuluttua wiimeisen tapauksen jälkeen. Suuri oli ollut
Wilpun ja muidenkin Rönkköläisten ilo siitä, sillä he oliwat luulleet
ikuisen tuhon jo häntä kohdanneen. Inka sai ruweta kertomaan, kuinka
hänen pelastuksensa oli tapahtunut. Suurella tarkkuudella seurasi
Wilppu tapausten juoksua, mutta kun Inka tuli kertomuksessaan siihen
kohtaan, jossa Pentti ilmestyi alttiiksi=antawaisena, wapaaehtoisena
pelastajana näkymölle, waaleni Wilppu palttinaa waaleammaksi ja
semmoisena pysyi hän kertomuksen loppuun asti. Isäntä ei puhunut
mitään, hän wetäysi waan yksinäisyyteen kammariinsa. Näyttipä siltä,
kuin hän olisi saanut jonkun piston.
Rönkkölässä oli iso touhu. Useita päiwiä oli kulkenut pitäjässä huhuja,
että siellä aiottiin pitää isot kestit. Ne huhut toteentuiwatkin pian,
sillä pitäjän arwokkaimmat perheet ja kaikki herraswäki saiwat Wilpulta
kutsun kesteihin, niinpä Möttölän Laurikin poikinensa; eikä oltu Korwen
Pentti riepuakaan unhotettu. Niistä tulewista kesteistä oli ihmisillä
monenlaisia miettimisiä ja arweluita, mutta kukaan ei tiennyt, ei
arwannut, mikä oli niiden oikea tarkoitus.
Määräpäiwä tuli. Juhlapuwuissaan riensiwät ihmiset komeata taloa
kohden. Kotiweräjällä tuliwat Pentti ja Möttölän Hannu yhteen. Kumpikin
oli menossa kutsuttuna Rönkkölään, Hannu, pää täynnä suuria ajatuksia
ja sydän paisuwana ilosta, Pentti peljäten kadottawansa wiimeisenkin
toiwonsa; sillä olipa salaisia kuiskeita kuulunut, että Wilppu aikoi
pitää Hannun ja Ingan kihlajaiset.
"Mihinkä sinä luulet menewäsi?" kysyi Hannu Pentiltä wähän
mustasukkaisesti.
"Minua on kutsuttu Rönkkölään", sanoi Pentti nöyrästi.
"Se on sama, olit sinä suowassa tahi pensaassa, ja silloin tekisit
wiisaammin, kun pyörtäisit korpitielle takaisin", sanoi Hannu
korskeasti.
"Sinun käskystäsi en minä ole tässä, enkä aio totella niitä eteenkään
päin, sillä minä tahdon wielä kerran nähdä Ingan, waikka olkoonkin se
wiimeinen", sanoi Pentti puolilujasti ja puolisurullisesti. Näin wähän
kierosti haastellen saapuiwat he taloon.
Rönkkölän suuri, honkainen pirtti oli juhlapuwussa. Sawusta mustuneet
seinät oliwat akkunain päällisiä myöten höylätyt ja pestyt walkoisiksi.
Lattia oli pesty puhtaaksi ja siihen oli runsaasti pantu kirkkaita ja
hakatuita kuusen hawuja. Peräseinällä olewa pitkä ja wankka honkainen
pöytä oli katettu ihka walkeilla ja sileöiksi kaulatuilla lakanoilla.
Waljuna, mutta notkeana toimi Inka jäntewästi juhlawalmistuksia ja eipä
liene yhtään juhlawierasta ollut, joka ei olisi luonut mieluisaa
silmäystä tytön surulliseen nöyryyteen, kun hän tehtäwiään tehdessään
hentona käweli lattialla. Semminkin Möttölän Hannu teki tuota
ihailemistaan niin hartaasti, että hän, suu puoleksi auki, katsoi
jokaista Ingan pienintäkin liikettä.
Pentin astuessa huoneeseen oliwat jo kaikki juhlawieraat koossa; he
oliwat jo sijoittaneet itsensä. Kaikki pitäjän herraswäki istui pöydän
takana, Wilppu itse juhlawaatteissaan pöydän päässä. Häntä likimmäisen
sijan wasemmalla oli anastanut Möttölän Lauri, jonka rinnassa loisti
iso hopeinen kunniaraha. Hannu ja Kasperi, hänen poikansa seurasiwat
sitten j.n.e. Suuri ja wanha petäjäruhmo oli wieläkin aiwan
owipielessä; siihen istui Pentti, huoneeseen tultuansa; siinä oli hän
ennenkin istunut ja siitä oli hän tehnyt onnettoman kosintayrityksensä.
Kun Pentti tuli huoneeseen, loi Wilppu häneen teräwän silmäyksen.
Kaikista näkyi, että isännällä oli jotain painawaa mielessä; mutta
Pentti ei woinut silmiänsäkään ylöspäin kohottaa.
Siitä nousi Wilppu seisoalleen ja kaikki muut tekiwät samoin. Möttölän
Lauri pullisti rintaansa, että kunniaraha olisi paremmin näkywissä ja
Hannu näpisteli toisen kätensä sormilla hopealla heloitettua piippuaan.
Kun Inka huomasi isänsä rupeawan jotain puhumaan, ei hän woinut seisoa,
waan laskeutui ensin wierellä olewalle jakkaralle istumaan. Hän aawisti
jotain, pelkäsi jotain, ja Pentti loi häneen surullisen silmäyksen.
"Kunnianarwoiset kansalaiset!" aloitti Wilppu. "Olen teidät tänä
päiwänä kutsunut tänne tekoni todistajiksi; sillä olenpa nyt aikonut
päättää kauwan aiotun asian. (Hannu sijoitteli jalkojansa.) Elämän
pituus on kallistanut pääni haudan partaalle päin ja sen raskas paino
on saanut hapseni harmaiksi. Suurin, wiimeinen tehtäwäni on, että
walitsen ainoalle tyttärelleni elämän kumppanin, semmoisen kumppanin,
jonka kanssa uskallan suurimman toiwoni, ainoan lapseni, heittää
waeltamaan elämän myrskyjen läwitse. (Hannu sijoitteli jalkojaan wielä
enemmän ja Lauri pullisti rintaansa isommaksi.) Tämä kuulunee monesta
kowalta, mutta sallittakoon wanhimmalle se oikeus. Tiedän senkin, että
minua pidetään kowana miehenä, mutta luulen kuitenkin, ett'ei tulewa
wäwyni tule katumaan kauppaansa. Tällä hetkellä minä hänen walitsen ja
minä tahdon hänen sulkea syliini niinkuin suurimman toiwoni turwan. Ja
sitt..."
Hannu ei malttanut enää odottaa. Hän lewitti sylinsä leweälle, mennä
ryöpsähti Wilpun eteen ja sanoi:
"Rakas appeni! tässä minä tulen."
Mutta Wilppu pisti kätensä eteen ja sanoi:
"Maltappas, poikani, hetkinen wielä!" Hannu meni siis takaisin
paikallensa; mutta Pentti ja Inka waaleniwat aiwan kelmeiksi.
"Minä olen pitkin ikääni kokenut etsiä totuutta, ja tunnustaa täytyy,
että sitä olen löytänytkin; mutta olenpa joskus oikean sijaan löytänyt
wäärääkin ja sitä kaikkiaan enimmin omasta sydämestäni. Usein on se
eksynyt siten, että on pitänyt oikeaa wääränä ja päinwastoin, ja sen
totuuden olen wasta myöhään tullut huomaamaan.--Älä istu, uljas Pentti,
enää ruhmolla siellä owipielessä; sillä nyt ainakin täytyy toteentua:
joka itsensä alentaa, se yletään. Minä olen wäärin sinua ymmärtänyt,
wäärin tuominnut. Jalona, uljaana nuorukaisena olen sinua ainakin
pitänyt; mutta sydämen jaloutta jalompana pidin ajallista rikkautta ja
se oli elämäni suurin erehdys. Nyt wasta tunnen, mitä sinä olet minulle
tehnyt, olet pelastanut ainoan lapseni kahdesta kauheasta waarasta ja
lahjoittanut hänet terweenä minulle takaisin. Sinä tahdoit ja woit sen
tehdä, sillä sinua elähytti puhdas ja jalo welwollisuuden tunto ja
rakkaus Inkaan, jonka itse olet minulle tunnustanut. Mitä olisin minä
nyt ilman lastani? Kuollut, mätänewä, wesaton kanto, joka haihtuisi
pian alkuperäiseen tyhjyyteensä.--Nouse ylös, Pentti, kansan tuki ja
turwa! Tule tänne lähemmäksi, että mä saan sulkea sinut syliini! Tule
sinäkin, Inka, tänne lähemmäksi, että saan antaa teille isällisen
siunaukseni ja yhdistää teidät ikuiseen, pyhään awioliittoon."
Kuumat kyyneleet walahtiwat Pentin ja Ingan silmistä. He eiwät
aawistaneetkaan kuulewansa Wilpulta semmoista, sillä Wilppu ei ollut
Ingallekaan mitään ennakolta ilmoittanut.
Horjuen nousiwat molemmat ylös ja alkoiwat käwellä pöytää kohden.
Keskellä lattiaa seisahtui Pentti ikäänkuin wielä epäilewänä. Silloin
kuului äkkiä Möttölän Laurin suuttunut ja kummastunut ääni:
"No, mutta Herran tähden! Oletkos tullut pois järjeltäsi, Wilppu? Sillä
olethan aikoja sitten jo luwannut tyttäresi pojalleni, Hannulle", sanoi
hän, ja hänen rintansa ei ollut hetikään enää niin pullollansa kuin
ennen. Hannu katsoi pitkin nokkaansa, eikä pyöritellyt enää piippuansa.
"Päinwastoin olen nyt wasta tullut järjilleni, sillä nyt näen, että
Hannun miehuus riippuu isänsä mahtawuudesta; hän ei kelpaa missään
pantawaksi Pentin rinnalle", wastasi Wilppu jäykästi.
Sillä wälin oliwat Pentti ja Inka jo johonkin määrin tointuneet ensi
hämmästyksestään ja astuiwat suoraan isän luokse.
Isä sulki heidät molemmat syliinsä, ja sitte laski hän Ingan käden
Pentin käteen, näin lausuen: "ota wastaan uljas poika, paras palkinto
töistäsi, minkä woin sinulle tarjota! Jumala teitä siunatkoon."
Pentti ja Inka eiwät woineet wirkkaa mitään; he itkeä nyyhkiwät waan ja
halailiwat hywää ukkoa; niin sywästi oliwat he liikutetut.
"Hitto teillä olkoon, emmekä käy enää teillä koskaan", sanoi Möttölän
Lauri ja koperoitsi lakkiansa.
"Älä suutu, Lauri, ollaan ystäwät kuten ennenkin ja käy wanhan tawan
mukaan talossa!" sanoi Wilppu.
"En koskaan", sanoi Lauri.
"Siihen en minä sitten taida mitään", sanoi Wilppu, ja niin läksi Lauri
poikinensa kotiin.
Sitten laitettiin kaikki wieraat ruoalle ja yksimielisesti tunnustiwat
niin ylhäiset kuin alhaisetkin Wilpun teon oikeaksi. Pentti ja Inkakin
tointuiwat wähitellen, ja ennenkuin ateria oli lopussa, rohkeni Inka
sanoa:
"Woi, isä=kulta, kuinka waikeat ajat luulin olewan tulossa; ensikerran
eläessäni olisi minun täytynyt wastustaa tahtoanne, jos olisitte minua
nyt pakoittaneet menemään Möttölän Hannulle."
"Se ei kumminkaan tapahtunut, Jumalan kiitos!"
* * * * *
Kauwan ja yleisesti kunnioitettuna eliwät Pentti ja Inka sitten
Rönkkölässä. Inka katsoi useinkin hymyillen Penttiä silmiin ja sanoi:
"on nyt niin hywä, kun ei tarwitse toiwoa, että karhu tulisi ja
säikäyttäisi minut pyörryksiin ja että sinä tulisit sitten minua
wirwoittamaan", ja Pentti nauraa tuhautti silloin makeata naurua.
Wilppu antoi heti isännyyden wäwylleen ja suurimman huwinsa sai hän
wäwynsä ja tyttärensä terweistä, kauneista ja ketteröistä lapsista. Jos
joku oudompi wieras sitten milloin tuli taloon, kysyi Wilppu aina
kohta, onko hän kuullut kertomusta Pentistä ja Ingasta, ja jos wieras
ei ollut sitä kuullut, kertoi isäntä hänelle koko tapauksen aiwan niin
kuin se tähän on kirjoitettu.