HAIRAHDUS.

En ollut nimeltäkään tuntenut pastori K----aa, sitä wähemmin tutustunut

häneen persoonallisesti. Asia olikin ihan luonnollinen, sillä

asuimmehan niin kaukana toisistamme, ettei semmoista woinut tulla

kysymykseen. Se olikin pelkkä sattumus, joka ohjasi asiat niin, että

tulin kulkemaan niillä tienoilla ja tapaamaan häntä wirkansa puolesta.

Kun astuin hänen wirkahuoneeseensa, oli edessäni wanha mies hiukset ja

parranhaituwat lumenwalkoiset; wiimemainitut tarkoin tallennettuina,

mitä luonto oli hänen osaksensa suonut. Wuodet oliwat kyrmistäneet

hänen hartiansa kumaraksi ja pää nokatteli säännöllisesti wapisemisen

waikutuksesta. Mutta kun hän loi katseen suurista, mustista ja

ympyriäisistä silmistänsä, huomasi aiwan pian, että ukon sisällisessä

ihmisessä löytyi wielä lämpöä ja tulta, waikka lumi oli jo kiireelle

laskeunut. Hänen rypistyneissä hymykuopissaan asusti ainainen wiehkeä

hymy ja tämä lisäsi sitä kunnioitusta, minkä jo ensi katsannossa häntä

kohtaan tunsin. Kaikki nuot kiireisesti lukuun otettuani, tuntui

mielestäni siltä, että edessäni oli senlainen henkilö, joka kenties

kaikissa elämän kohtaloissa on ollut aina altis nurkumatta alistumaan

sallimuksen määräämien alaiseksi, olipa ne sitten hywiä tahi huonoja.

Pastori otti minut wastaan erinomaisen ystäwällisesti. Hän toimitti

minulle istuimen, tupakkaa, kahwia ja melkein ensi sanoikseen waati

hän, että jäisin taloon yöksi, "koska", niinkuin hänen sanansa

kuuluiwat, "nyt on näinkin myöhäinen ilta". Eihän ollut muuta neuwoa

kuin totteleminen, waikka tawallinen ujouteni ja asiani kiireellinen

luonto paniwat wastaan; minua oikein häwetti niin altis kohteliaisuus.

"On niin hauska, kun saapi haastella jonkunkaan kerran wieraan kanssa;

täällä syrjäisessä paikassa ei sitä usein ole tarjona", sanoi pastori,

kun näki, että minä kuitenkin kaikenlaisien estelyiden jälkeen jäin

heille yöksi.

Talossa ei näkynyt muuta herraswäkeen kuuluwaa henkilöä kuin pastori ja

eräs täysikaswuinen kaunis neiti, joka hoiti taloutta ja jota pastori

näkyi rakastawan kaikella helleydellä. Wäen wähyyden tähden wallitsi

talossa semmoinen tyyneys ja äänettömyys, että se äkkinäisestä tuntui

jonkunmoiselta haudan hiljaisuudelta.

Pastori ja minä istuimme kahden kahtojaan hänen kamarissaan, jutellen

illanwietoksi sitä ja tätä ihmis=elämän ulkopiirteistä ja muista

ulkonaisista asioista. Hän on wilkas puhekumppani. Hänellä oli paljon

aineita säilyssä, ja teräwä=älyisesti arwosteli ja kehitteli hän,

hywällä kuwituswoimalla ja puheenlahjalla, kaikkia eteentulewia

asioita. Jota enemmän keskustelimme, sitä enemmän innostui ja elähtyi

hän; innostuinpa minäkin ja nyt en ensinkään katunut kauppaani, waikka

jäin taloon yöksi.

"Oletteko koskaan mitään kuullut minun yksityisistä elämäni seikoista?"

kysyi pastori yht'äkkiä ja katsoi minuun läpitunkewasti suurilla

mustilla silmillänsä.

"En, mistäpä mitään semmoisista olisin kuullut?" sanoin

puolisäikähtyneenä.

"Jos ette pahaksenne panisi, ettekä wäsyisi kuulemasta, niin kertoisin

siitä jotakin; minun mielestäni olisi siinäkin yhtä ja toista huomioon

otettawaa", sanoi pastori ja tuli samassa paljon totisemmaksi.

"Oh, en--mitäs Jumalan tähden minä--enhän mitään mieluisemmasti halua

kuulla kuin elämän kokemuksia", sanoin hänelle änkyttäen wastaukseksi.

"Minä olen nyt niin yksinäni kuin yksinäinen honka autioksi palaneella

salolla, jonka tywen kulowalkea on turmiolle polttanut, mutta joka

kuitenkin koettaa wielä seisoa ja pystyssä pysyä kolkossa, autiossa

seudussa. Ja kuitenkin on minullakin kerran ollut perhe, jonka kanssa

olen iloinnut ja surrut, ja joiden kanssa olen kokenut onnea ja

onnettomuutta", sanoi pastori ja hänen äänensä wärähteli.

"Kuinka se sitten niin on ollut? kertokaa, kertokaa!" sanoin hänelle

uteliaasti ja kehoittawaisesti.

"Minulla oli nuoruuden ystäwä; Kalle oli hänen nimensä. Hän oli

maanmittarin poika ja asui aiwan lähellä minun kotiani. Pahaisista

paitaressuista pitäen kaswoimme me samalla salolla, saman järwen

rannalla juoksentelimme, löimme leikkiä, otimme rannan litteillä

kiwillä woileipiä järwen tyyneltä pinnalta ja tappelimme tawasta

yhdestäpuolen kylän poikien kanssa ... niin, kaikki ilot ja surut

tuliwat sillä tawalla jaetuksi ja me kaswoimme ikäänkuin yhdeksi

sieluksi ja sydämeksi. Ennen pitkää tuli meistä kuitenkin hywät ystäwät

kylän poikien kanssa, sillä entiset riidat unhotettiin ja silloinpa

tuli elämä hauskaksi. Pallonlyönnissä ja muissa kisoissa riisuttiin

kengät jaloista ja tallustettiin paljain jaloin polttawalla kesäisellä

hiekkanummella, ja silloin wallitsi yleinen riemu. Luulenpa, että se

oli elämäni onnellisin aika, sillä kaikki huokui elämää ja ystäwyyttä.

Ei mitään eroitusta ja rajoitusta; kaikki oliwat weljiä ja sisaria. Ei

mitään surua ja murhetta, ja tulewaisuus--siitäpä huolimme wiisi, sillä

semmoista ajatusta ei juohtunut mieleemmekään.

Kalle ja minä temmattiin kuitenkin äkisti pois tuosta wallattomasta ja

murheettomasta lapsimaailmasta. Wanhempamme ilmoittiwat yksiwakaisesti,

mutta wakawasti meille, että meidän oli lähteminen kouluun, tuonne

kaukaiseen kaupunkiin, missä emme enään saisi tawata ainuttakaan

entisistä kisakumppaneistamme. Kowan apeaksi käwi mielemme,

ajatellessamme sitä elämän muutosta, mikä oli nyt edessämme. Nyt oli

jättäminen rakkaat wanhempamme, kaikki ystäwämme sekä suruton,

huoleton, maailmasta wäliäpitämätön elämämme ja lähteminen tielle

tietymättömälle, outojen ihmisien käskettäwäksi. Joku waistomainen

aawistus sanoi meille, että wanhempiemme hellä huolenpito nyt oli

lopussa ja etteiwät tästäpuoleen enää pienet itkut ja walitukset mitään

auttaneet. Kaiken tämän käsitettyämme itkimme monta itkua ja surimme

monta surua; ne oliwat ensimmäisiä laineita tulewista elämän suruista.

Tämä kaikki ei auttanut kuitenkaan mitään, sillä se oli wanhempiemme

tahto, joka oli korkein tuomio=istuimemme, ja sitä oli totteleminen.

Nyt ruwettiin kutomaan, ompelemaan, pesemään ja paikkaamaan. Ohraisia

näkkileipiä leiwottiin, jotka syrjiin painetuista pienistä reijistänsä

pujoteltiin parittain lankaan solmielluilla puikoilla toisiinsa kiinni;

kun tämä temppu oli saatu tehdyksi, ripustettiin ne orsille kuiwamaan.

Wihdoin tuli se päiwä, jolloin kuiwuneet näkkileiwät toistamiseen

työnnettiin lämpymään uuniin; sieltä otettua sullottiin ne korkeihin,

saranallisilla kansilla ja lukoilla warustettuihin tynnyreihin. Renki

Pekka woiteli työkärryjä kartanolla ja köytteli matkahäkkiä niille,

laulellen ja hyräillen itseksensä, niinkuin hänen tapansa oli. Pian

ruwettiin kärryille rowimaan leipätynnyreitä ja muita myttyjä, ja kun

siihen oli kaikki sijoitettu, mitä sijoitettaman piti, oli tuo iso

matkahäkki niin täysi, ettei siinä ollut käden eikä jalan sijaa.

Tuo korkea kuorma kartanolla oli wankkana todistajana edessämme

olewasta todellisuudesta. Surullisin sydämin ja tyrskien jättelimme

hywästi rakkaat wanhempamme, muun kotiwäen ja kylän poikaset, jotka

oliwat tulleet katsomaan meidän lähtöämme. Wanhempamme kokiwat

liewentää meidän suruamme minkä woiwat, antaen samalla meille lempeitä

ja waroittawia neuwoja. Mutta kaiken tuon hywän ohessa, waatettiwat he

meitä kiireenkynttä ja sekös meidän sydäntämme kirwenteli, sillä

älysimme, että lähtö on aiwan lähellä. Ei kauwan wiipynytkään, ennenkun

meitä otettiin käsipuolesta kiinni ja alettiin taluttaa tuota korkeaa

kuormaa kohden, jonka eteen hewonen jo oli waljastettu. Me itkimme ja

tyrskimme, mutta siitä huolimatta nostettiin meidät kuorman päälle.

Renki Pekka otti suitset käteensä, nykäisi hewosta ja niin sitä

lähdettiin--ensi kerta wanhempien lempeästä kodista.

Matkustaminen ei tuntunut hauskalta. Tuo korkea kuorma oli niin kikkerä

ja täysi, että täytyi kynsin hampain pitää kiinni, jos mieli oli siinä

pysyä. Siinä me mukkelehdimme ja palkkaroitsimme puolelta toiselle,

juuri kuin pari lampaan wuonaa, joilta jalat owat kiinni sidotut.

Koska oli elokuun wiimeiset päiwät, oliwat yöt jo hywin pimeät.

Pitkällisten sateiden wuoksi oliwat tiet kuluneet kuopille ja

löyteisiin, jonkatähden juoksukyydistä ei ollut puhettakaan. Renki

Pekka ei yrittänyt kertaakaan kuorman päällä jalkojansa lewäyttämään;

hän käweli kuorman perässä ja lorueli omia laulujaan, ettei ääni

äänestä katkennut. Kalle ja minä olimme tuiki tottumattomia tämmöiseen

matkustamiseen. Koulukaupunki oli kaukana ja lähtömme myöhästynyt, että

täytyi matkustaa yötä päiwää, jos mieli oikealla ajalla perille päästä;

ei siis joudettu muuta lepäämään kuin ne ajat mitkä hewonen tarwitsi

syödäkseen. Meitä rupesi kowasti wäsyttämään ja joka hetki olimme

waarassa pudota tuon korkean kuorman päältä.

'Woi, woi! Kuuletteko! Me emme pysy tämän korkean tornin päällä',

sanoin minä eräänä kertana Pekalle, kun olin pari kertaa yrittänyt

nukkuissani putoamaan.

'Ette pysy?!' sanoi hän ja lakkasi hyräilemästä.

'Niin, emme pysy', koin minä wakuuttaa hänelle.

'No, tulkaa sitten tänne hewosen jälkeen käwelemään, kyllä täällä

pysytte; minä tulen kuorman päälle, koettamaan, pysyisikö siellä',

sanoi Pekka.

Tuo wastaus tuntui jotenkin julmalta ja niin meidän täytyi tyytyä

asemaamme.

Eräänä myöhäisenä iltana menimme hewostamme syöttämään erääseen

kestikiewariin. Meillä oli kowa nälkä ja renki Pekka kantoi huoneeseen

meidän ewäswakkamme, josta me pienen pöydän ääressä rupesimme ahnaasti

syömään. Kuinka lieneekin Kalle sattunut jalkojansa oikaisemaan, mutta

samassa kuului hirweä rämähdys pöydän alta ja jotain märkää ainetta

rupesi wirtanaan tulwaamaan. Me hämmästyimme kowasti. Mutta wielä

enemmän hämmästyimme, kun toisesta huoneesta tormasi wasten silmiämme

eräs pitkä ja likainen nainen. Hän oli jolsa luonnostaankin, mutta

wihastuneena oli hän nähdä kahta kauheampi.

'Wai niin, kakarat, kyllä minä teidät opetan ihmisiksi olemaan ihmisten

huoneessa. Wai katsoitte hywäksenne potkia rikki wiinapullot pöydän

alla, jotka minä niin suurella waiwalla ... kyllä minä teidät----mitä

minä nyt wieraille annan? Kaikki nulikat sitä sitten pakkautuu

wierashuoneisiin appeitaan tonkimaan, mutta ette sillä siitä

pääsekään', huusi hän ja samassa oli hänen molemmat hirweät kätensä

tarttumaisillansa meidän tukkaamme.

Maailma musteni meidän silmissämme. Wahinko oli tullut, mutta ei sitä

tietä, mitä tuo hirwiö oli wäittänyt. Kauhulla odotimme waan hirmuista

iskua, sillä eipä ollut, millä olisimme itseämme puolustaneet.

Juuri kun meillä oli hätä korkeimmillaan, ilmestyi renki Pekka toiselle

owelle. Hänen punainen, täyskuun muotoinen naamansa hehkui entistäänkin

punaisempana; hänen kätensä oliwat lewitetyt leweälle, molemmat nyrkit

kokoonpuristettuina ja paisuneina juuri kuin kaksi moskulia.

'Hirwiö, riiwiö! Tahdotko hätyyttää lapsia? Owathan he siihen aiwan

wiattomia--wahinko se on ollut, eikä mikään muu... Jos kosket heihin,

saatpa minun kanssani tekemistä, ole niin kauhean näköinen kuin

oletkin. Ota hukkaanmenneistä tawaroistasi maksu, mutta lapsiin et saa

koskea', huusi Pekka, huihtoen molempia nyrkkejään, ja asettuen meidän

ja hätyyttäjämme wäliin.

Kantajamme ei ollut odottanut semmoista wastustusta. Hän wetäisi

takaperin ja sanoi puolimasentuneena:

'Mikä minulle ne woitot maksaa, mitä sillä olisin saanut?'

'Wielä mitä. Wai woitot! Wai olet wielä salakrouwarikin! Woitot...! Ota

hinta siitä mitä olet kadottanut, taikka kyllä minä sinun...' tiuskui

renki Pekka ja se masensi kaikenni tuon kiiwaan ja waateliaan naisen.

'Maksakaahan sitten waan suorastaan wiinan hinta, jos teillä on senkään

werran rahaa', sanoi jolsa nainen, wieläkin kyllin pisteliäästi.

'Rahaa--etteikö meillä rahaa? Kun osaisit häwetä.--Wai ei ole rahaa...'

mutisi renki Pekka ja kaiwoi kukkaroaan. Senkin seitsemän kertaa tuli

hänen leweisiin hyppysiinsä kukkarosta wiidenpennin ja pennin rahoja,

joita hän luuli hopearahoiksi. Niitä hän suurella hitaisuudella ja

tarkkaawaisuudella tarkasteli sen lyhyttä, tämän pitkää kynttiläwalkean

walossa. Kun hän wihdoinkin oli saanut koperoiduksi ja walituksi sieltä

määrätyn summan, oikaisi hän itsensä suoraksi ja ryhdikkääksi, sitoi

kukkaronsa suun kiinni suurella warowaisuudella ja kääntyi sitten

waatijaan päin.

'Wai ei rahaa ... sanosta, ettei rahaa... Tuossa on; anna lasten olla

rauhassa ja pidä suusi kiinni', sanoi hän sitten, ojentaen rahat

naiselle.

Sanaakaan sanomatta otti tämä rahat Pekan kourasta ja pakeni pois

samasta owesta, mistä oli tullutkin.

Me hengitimme helpommin; tuntuipa siltä kuin olisimme pelastuneet

silminnähtäwästä waarasta. Me emme tienneet, oliko Pekalle annettu

kotoa matkarahan nimellä mitään; meillä itsellämme ei ainakaan mitään

semmoista kassaa ollut; päätimme sentähden, että Pekka maksoi

wahinkomme omistansa ja luuloni wielä nytkin on, ettei hän ole siitä

koskaan mitään puhunut kotona eikä kylässä.--Siihen se rettelö loppui

ja Pekka tuntui nyt mielestämme parhaalta ihmiseltä maailmassa.

Kun olimme kowin uuwuksissa, menimme wäentupaan ja panimme, hewosen

syödessä, penkille maata. Mutta juuri makeimpaan uneen päästyämme,

rupesi renki Pekka meitä kärkkimään ylös, sillä hewonen oli nyt

tarpeekseen syönyt. Hädintuskin toinnuimme sen werran, että ymmärsimme

mitä hän tarkoitti. Unen horroksissa ollessamme koetimme jotain sinne

päin sommertaa, että hän antaisi meidän wähänkään nukkua; sitten

waiwuimme taasen uneen. Mutta tuskin olimme oikein alkuunkaan päässeet,

kun molemmin putosimme kolinkolia lattialle. Täytyipä nyt herätä ja

horroksissa ollessamme emme ensin tietäneet missä olimme. Mutta kun

oikein heräsimme, hawaitsimme, että renki Pekka seisoi edessämme,

pitäen pärewalkeaa kädessään; se näky saatti meidät pian huomaamaan

asemamme.

'Wai ette ylös ollenkaan...? Päästäänkö sillä tawalla kaupunkiin siksi

kun koulut aukeawat? Ei auta nyt öitä nukkuminen, satoi tahi paistoi.

Minun on wastaaminen siitä, että oikealla ajalla perille joudutaan ja

minua on totteleminen. Tämän itsekin hywin kyllä tiedätte, sillä

niinhän sitä kotonakin...', sanoi Pekka mielestämme nyt kylläkin

wirkawaltaisesti.

Mikäpä muu neuwona oli kuin totteleminen ja me aloimme panna waatteita

yllemme Pekan autellessa. Ulos päätämme wängeimme taasen tuon korkean

kuorman päälle ja aloimme mennä körötellä.

Oli niin pimeä, ettei nähnyt waikka tikulla olisi silmään pistänyt ja

wettä satoi rankasti. Renki Pekka käweli kuorman jäljessä ja lauleli

omia laulujaan. Meitä rupesi taas nukuttamaan ja Pekan laulu sekä

kärryn ratina ja rytinä kiihoitti waan untamme; pian nukuimme taas.

Kuinka kauan olimme siinä tilassa, en tiedä, mutta minä heräsin siitä,

että asemani tuntui jotenkin murettuwan ja samassa luulin kuulleeni

jonkunlaisen moksahduksen. Minä koperoitsin ja haapuroitsin siwultani

ympäriinsä, hakien Kallea, mutta en löytänyt, waikka hän oli siinä koko

ajan istunut.

Silloin huomasin, että Kalle oli pudonnut. Renki Pekka lauleli

käwellessään ja sentähden ei hän ollut kuullut Kallen putoamista.

'Kalle putosi, hoi!'

'Kaksi meit' on weljestä ja Sawosta me ollaan...'

'Kalle putosi--kuuletteko, Pekka?' huusin hänelle toistamiseen laulunsa

henkäyksen wälissä.

'Mitä joutawia.'

'Oikein totta.'

'Ei oo kultaa kummallakaan, joka meitä hollaa.'

'Älkää, älkää, hywä Pekka, ajako, Kalle on todellakin pudonnut', huusin

nyt täyttä kurkkua, sillä minä pelkäsin hänen waan aloittawan uutta

laulua, huolimatta wähääkään minun hädästäni.

'Tpruu, tpruu! No mitä hullutusta se sitten on? Kukas se kuorman päältä

putoaa?' sanoi hän puolikiiwaasti, seisottaen hewosen.

'Kallea ei löydy mistään, tottapa hän silloin pudonnut on', koin

hänelle wakuuttaa.

'No onkos nyt ... eläwä ihminen putoaa kuorman päältä. Kun kauan elää,

niin jotakin näkee. Eihän siitä ... joko siitä on aikaakin kun se

putosi?' tiedusteli Pekka samassa kopeloiden kuormaa joka paikasta.

Hän laitti minut pitämään hewosta kiinni ja palasi itse Kallea

hakemaan; hän sai tallustella koko joukon takaisin päin, mutta siellä

tulla nyrkyttelikin Kalle jo wastaan, itseksensä itkeä tihistellen.

Pekka kantoi hänet sylissänsä hewosen luo. Sitten rupesi hän pimeän

päässä kaiwamaan kuormaan jonkunmoista koloa, jossa saisimme olla,

ettemme tielle putoaisi.

'Eihän se toki sowi, että ne tielle tippuwat. Poika riewut eiwät ole

tottuneet walwomaan ... eihän se niinkuin kotona...' puheli Pekka koloa

kaiwaissaan.

Kuinka hän niin täyteen ahdattuun ja pinkattuun kuormaan jotain

semmoista sai, sen ties taiwas, mutta koloa siinä nyt waan oli. Iso se

ei ollut, sillä kun Kalle ja minä istuimme siihen, puristuimme me

yhteen myttyrään niinkuin kaksi hywin puristettua nyyttiä. Mutta

semmoisenaankin se oli mielestämme hywin mukawa, sillä nyt olimme

hywässä turwassa, ettemme enää putoa.

'Pysyttekö nyt siinä...? eihän sitä sen paremmaksi...' kysyi Pekka.

'Pysymme, pysymme, emme me enään putoa; kiitoksia, hywä Pekka!' koimme

me yhteen ääneen sanoa.

'Ooh ruuna.'

Hewonen lähti.

'Oman kylän tytöt on kuin Saksan omenoita,

Toisen kylän tytöt niinkuin kengän tallukoita.'

Meillä oli nyt niin mukawa olo, että taasenkin nukuimme aiwan pian.

Minä en tiedä, kuinka kauan sitä teimme, mutta nyt heräsimme mukanamme

olewan ison, Moppe nimisen koiramme hirweästä ja kiiwaasta

haukkumisesta. Se säyhysi tien wieressä, etupuolella meitä ja oli niin

kiiwas, että olisi luullut hänen tuossa paikassa syöksywän jonkun

kimppuun. Hewonen käwellä jurpotteli eteenpäin, mutta Pekka ei

laulanut. Me koetimme katsella tirkistellä tiepuoleen, nähdäksemme mitä

Moppe niin kiiwaasti haukkui, mutta pimeän tähden oli mahdoton mitään

nähdä. Koira haukkui yhdessä paikassa ja pian käweli hewonen sen paikan

ohi.

'Älkää ajako, hoi! Älkää ajako, teiltä putosi jotain', huudettiin

silloin meidän jälkeemme, mutta entistä kiiwaammin säyhysi Moppe.

Me tunsimme, kuinka Pekka kiiwaasti kopeloitsi kuormaa, kai

tunnustellaksensa, oliko mitään pudonnut.

'Älkää ajako! todellakin putosi', kuului samassa toisen kerran.

Siinä leipätynnyrin ja häkin nurkan kulmauksessa oli kirwes pystyssä;

se oli ollut siinä kotoa lähtein. Me tunsimme, kuinka Pekka kiireesti

sieppasi kirween suojapaikastaan.

'Tule sinä tuomaan pudonnut kalu tänne, jos tahdot saada oikein kunnon

terwetulijaiset', huusi Pekka nyt wuorostansa; mutta hänen äänensä

hieman wärähteli, jota en ollut koskaan ennen kuullut.

Koira lakkasi haukkumasta ja juoksi hewosen luo; Pekka herkesi myös

taaksensa tirkistelemästä, mutta kirwestä ei hän waan heittänyt pois

käsistänsä.

'Mikä se oli, sanokaa, hywä Pekka?--Putosiko meiltä mitään?' sanoimme

yhteen ääneen puolipeljästyksissämme.

'Eihän sitä mitään pudonnut. Mikäpä ne kaikki tietää ... eihän ne

mitään hywää ... soo, ruuna!'

'Toisin minä nätin tytön oman talon tupaan, Mutta waikka pyytelenkin,

äiti ei waan lupaa', j.n.e. lauloi nyt Pekka, mutta hän lauloi täyttä

kurkkua, jota hänen ei oltu kuultu koskaan ennen tekewän, jopa niin,

että korpi kajahteli.

Nyt ei meitä enään nukuttanut ja päiwäkin rupesi pian walkenemaan.

Kallelle ei ollut pudotessaan tullut muuta wahinkoa kuin se, että hän

oli wähän loukannut nenäänsä.

Mitään erinomaista tapahtumatta pääsimme sitten koulukaupunkiin.

Wanhempamme oliwat jo edeltäpäin toimittaneet meille majapaikan erään

wankan merimiehen lesken luona. Tämä otti meidät wastaan niinkuin omat

lapsensa, mutta ikäwältä tuntui kuitenkin. Kaikkein waikein oli meidän

luopua Pekasta, joka aiwan pian rupesi hankkimaan takaisin palaamista.

Hän oli kotonakin ollessa meille ollut arwokas, mutta tällä matkalla

oli hän tullut kahta rakkaammaksi. Niinä kolmena wuorokautena, mitkä

meiltä matkallamme kului, ei hän ollut kertaakaan silmiänsä ummistanut,

ei kertaakaan kärryissä jalkojaan lewäyttänyt, mutta walwoen oli hän

yöt ja päiwät astua tallustellut kuorman perässä, ja tämä kaikki meidän

tähtemme. Hän oli warjellut ja suojellut meitä kaikista waaroista ja

wahingoista, ja saattanut meidät kunnialla perille; päälliseksi oli hän

ainoa tuttu henkilö täällä. Oliko kumma, jos mielemme oli apea hänestä

erotessamme?

'Kyllä teidän, poika rukat, täytyy nyt jäädä tänne ... eihän sitä

kaikki kotona...' sanoi Pekka, kun surumielin kerromme hänelle

kaihoamme. Sitten kääntyi hän selin ja pyyhki muka salaa silmiänsä.

Niin, koulua sitä nyt ruwettiin käymään. Wiattomia, sydänmaalla

kaswaneita poikanulikoita kun olimme, ajattelimme kaikista ihmisistä

hywää. Iloisina menimme kouluun, mutta kauwan ei wiipynyt, ennenkun

toiset pojat alkoiwat meitä iwata ja tehdä kaikenlaista kiusaa. Me

koetimme kärsiä tätä useampia wiikkoja hiljaisina, mutta kiusanteko

waan yltyi. Kun ei siitä mitään apua lähtenyt, koetimme itkemällä

hellyttää heidän sydämiään, mutta ne waan paatuiwat. Wihdoin koetimme

yhdistynein neuwoin wapautua sortajistamme, mutta silloin saimme niin

loimeemme, että kaswomme oliwat turwoksissa ja mustelmissa monta

päiwää, josta seikasta saimme emännältämme monta nuhdesaarnaa. Ei siis

auttanut mikään neuwo, waan meidän täytyi antautua koulupoikien

yleisien lakien alaisiksi ja niin tuli meistäkin koulupoikia.

Me emme olleet huonompia kuin joku muukaan koulupoika; opimme waan

hiljalleen mitä opetettiin. Se waan oli heti alussa huomattawa seikka,

että Kallella oli ankara halu jäljitellä muiden käsi=alaa

kirjoituksessa. Kun waan oli wähänkin aikaa, huihtoi ja raaputteli hän

paperit täyteen kymmenien käsikirjoituksien jäljennöksiä. Hänellä oli

notkea ja taipuisa käsi ja sentähden warttui hän joksikin pian

kauniisti kirjoittamaan, ja se edisti häntä sangen paljon tuossa

oudossa ja harwinaisessa taiteessaan.

Minun aikomukseni ei ollutkaan, että rupeaisin kertomaan kaikenlaisia

kouluseikkoja. Tämän olen tehnyt osaksi renki Pekan tähden, osaksi sen

wuoksi, että tulisitte alusta alkain tuntemaan Kalle=ystäwäni, joka

sittemmin niin sywästi waikutti minun elämäni juoksuun."

* * * * *

"Kalle ja minä olimme nyt jo koko miehiä. Koulunkäyntimme oli, näette,

kehittynyt siihen määrään, että walkoinen ylioppilaslakki lyyryineen

kaunisti jo jotenkin korkealla olewia päitämme. Me olimme nyt

ylioppilaita; olimmepa yliopistossakin olleet jo kolme lukukautta.

Renki Pekka oli wielä meillä, sillä isäni ei woinut hänestä luopua,

eikä hän isästä. Hän ei ollut wielä tuonut 'nättiä tyttöä oman talon

tupaan', mutta yhä hän wielä wälisti pisti lauluksi. Joka kerta

kun koulusta kotiin tulimme, toimme hänelle tulijaisiksi

neljänneskartuusin, ensimmältä wiisweljeksiä, sittemmin kasakkia, mutta

nyt olimme hänelle tuoneet kokonaisen waapenan ja kipsipiipun

letkawarsineen. Hän oli aina kiitollisuudella wastaan=ottanut lahjamme,

mutta nyt hän peräti hämmästyi. Hän ei tosin tuntenut tupakan arwoa,

mutta tuo kartuusin isous oli hänelle silminnähtäwänä todistajana, että

lahja oli tawallista suurempi.

'Johan nyt noita nuoria herroja ... ei olisi uskonut ... eihän sitä

niin paljoa...' koki Pekka hämillään sanoa.

Niin, me olimme nyt ylioppilaita, tulta ja toiwoa täynnä; tuntuipa

siltä, että koko maailma on meidän sylissämme ja että se

wälttämättömästi tarwitsee meitä. Yhdessä olimme koulua käyneet ja

niinkuin uskolliset ystäwät ainakin rinnan istuneet koulun penkillä.

Yhdessä olimme kärsineet, jos kärsimistä oli toisen tai toisen osaksi

tullut, yhdessä iloinneet, kohtasipa ilo kumpaa tahansa. Yhdessä olimme

lukeneet ja edistyneet, yhdessä asuneet, syöneet, juoneet ja maanneet.

Yhdessäpä olimme aina koulun lupa=ajoillakin, sillä asuntomme oli waan

muutaman kiwenheiton päässä toisistansa. Aiwan yhtärintaa olimme

opissakin, sillä eroituksella waan, että Kalle oli tuossa muiden

käsi=alan jäljittelemisessä tullut semmoiseksi mestariksi, etten luule

hänelle wertaa löytyneen. Mikään ei woinut järkäyttää lapsuudesta

saakka kaswanutta ystäwyyttämme. Jos jolloinkin wälillämme sattui

jotain kommellusta, wahwisti se waan ystäwyytemme lujuutta, sillä

awosydämisesti ilmoitimme ajatuksemme toisillemme ja silloin

huomasimme, että wika oli siinä, kun olimme wäärin toisiamme

ymmärtäneet.

Nuoret ja eloisat kun olimme, aioimme lähteä matkustelemaan,

tutustuaksemme paremmin armaaseen isänmaahamme. Kesä oli

kauneimmallansa ja me laskimme jo ennakolta lukua, kuinka hauskaa

meillä tulisi olemaan. Tehty niinkuin päätetty, ja me lähdimme matkaan.

Isäni wanha ystäwä ja koulutoweri B----m oli prowastina S----n

pitäjässä. Tätä ystäwäänsä ei isäni ollut nähnyt kaukaan aikaan;

sentähden käski hän meidän käydä sanomassa hänelle terweisiä, jos waan

sattuisimme niillä piirteillä matkustaissamme kulkemaan. Tämä tuntui

mielestämme niin tärkeältä tehtäwältä, että melkein suoraa päätä

matkustimme sinne.

Kartanolle tultuamme huomasimme, kuinka porstuan owipielistä kaksi

hentoa olentoa salaa tirkisteli meihin, mutta kun me tulimme

lähemmäksi, wetääntyiwät he ujostellen pois.

Me astuimme prowastin wirkahuoneeseen ja tawallisen terwehdyksen

tehtyämme, sanoin hänelle isäni terweiset. Siitäkös ukko niin ilostui,

että hän tarttui syliksi wuoroin kumpaakin meistä ja halaili niin

innokkaasti ettei tahtonut tulla loppua.

'Wai niin, wai ystäwäni poika ja hänen ystäwänsä! Kukapa olisi uskonut,

että hänen poikaansakaan saapi edes tawata. Kuinka wanhukset woiwat?

Owatko he terweinä?----Mutta mitäpäs näistä kyselen, sillä onhan wielä

aikaa. Te saattekin luwan olla meillä koko kesän, huwittamassa meitä,

wai kuinka?--Eikä mitään estelemisiä, sillä eihän ylioppilailla ole

mihin kiirettä.--Pois päältänne ja taloksi', kiirehti ukko melkein

komentawasti.

Samassa pistäysi hän huoneesta pois. Kauwan ei hän kuitenkaan wiipynyt,

ennenkun palasi takaisin, tuoden mukanansa pruustinnan ja pari ujoa

neitiä.

'Waimoni, wanhempi tyttäreni Mari ja nuorempi Tiina', esitteli hän

heidät meille.

Hekin toiwottiwat meitä terwetulleiksi ja kehoittiwat olemaan niinkuin

kotonansa.

Kun taloon tultuamme oli jo jotenkin ilta, oli teepöytä pian walmiina

ja me kaikki istumassa sen ympärillä. Siinä meidän piti tehdä ankaraa

tiliä wanhempaimme woinnista, terweydestä, toimeentuloista,

kotipuolemme kuulumisista, yliopiston oloista ja muista semmoisista.

Pakinoidessamme siinä iloisesti yhtä ja toista, astui jo selwästi

esille neitien luonnetten erinkaltaisuus. Wanhempi heistä oli

kahdenkymmenen yhden wuoden ikäinen. Hän oli pitkänsolakka hento olento

ja hänen paksu kellertäwä tukkansa riippui waltawana hänen hartioillaan

kahtena wankkana palmikkona. Hän oli täynnä arwokasta wakawuutta,

mikä ensi katsannolla tuntui hiukan kankealta ja kylmältä

itsepintaisuudelta. Hän puhui harwoin ja silloinkin wähän erällänsä,

mutta jokainen hänen sanansa oli hywin mietitty, ja tarkalla waa'alla

punnittu. Hänen suunsa meni harwoin hymyyn, mutta silloin kun se

tapahtui, kaunisti se sanomattoman wiehkeäksi hänen kowalta wiwahtawat

kaswojensa juonteet. Semmoisena oli hän sangen wiehättäwä.--Nuorempi,

kahdeksantoista ikäwuottansa täyttänyt, oli sisarensa täysi wastakohta.

Hän oli lihawanlainen, lyhyenläntä tytön tyllerö, punainen ja mehewä

kuin täysin kypsynyt mansikka ja semmoinen lärppä, ettei juuri monta

semmoista elämässään tapaa. Sanojensa säännöllisyydestä huoli hän wiisi,

mutta tulla niitä waan piti niinkuin turkin hihasta. Mutta waikka hän

oli tuommoinen heisakka, ei kuitenkaan hänen puheensa, alinomainen

kikkerä naurunsa ja elehtelewä ruumiinsa liikunto tuntunut

wastenmieliseltä. Päinwastoin tawoitti hän käytöksellään puoleensa

muiden mielisuosion, sillä hankalimmissakin kohdissa osasi hän tehdä

puheissa ja töissä semmoisia sukkeluuksia ja käänteitä, että ne

saattoiwat jokaista läsnä=olijaa miellyttää. Lyhyesti, hän oli niinkuin

kultasiipinen perhonen, joka wasta siiwet saatuaan iloisesti lentelee

kukasta kukkaan, antaen kullekin heistä hywäntahtoisen suutelon.

Sillä wälin kun illallista laitettiin, soittiwat molemmat neidit

piaanoa. Sama erinkaltaisuus siinäkin. Mari oli soittaissaan tyyni,

wakainen ja teki tehtäwänsä ikäänkuin haaweksien. Hänen suunsa ei

mennyt koskaan naurun=wienoonkaan, eikä ruumis hiewahtanut minnekkään

päin, kädet tekiwät waan koneentapaisesti työtään. Hän ei erehtynyt

yhtään ainoata kertaa ja tuntuipa siltä, että se olisi ollut melkein

synti, jos niin olisi käynyt. Säwelet kaikuiwat kumisewina ja

iloisemmissakin kappaleissa kuulostiwat ne ikäänkuin synkimmiltä

surusäweliltä; oli niinkuin olisi täytynyt niin olla, sillä kuinka ne

muutoin olisiwat woineet olla sopusoinnussa itse soittajan kanssa? Kun

hän nousi piaanon äärestä, ei hän luonut katsetta keneenkään, eikä

lausunut ainutta sanaa.--Nyt istui Tiina piaanon ääreen: Siinä oli

senkin seitsemät temput, ennenkuin hän koskikaan näppäimistöön. Moneen

monituiseen kertaan peitti hän kaswonsa käsillään, painoi sitten päänsä

liki näppäimistöä, iloisesti nauraa kikattaen. 'Woi, woi, mitähän minä

yrittäisin--enhän minä osaa mitään----minä en kehtaa, en kehtaa', ja

muuta semmoista sopotti hän yhtenä hyrinänä. Wihdoin poukahti hän

suoraksi, ikäänkuin jonkun jousen ponnuttamana ja samassa alkoiwat

hänen molemmat kätensä liidellä laidasta laitaan seitsenoktaawisella

näppäimistöllä. Hän erehtyi tuon tuostakin; hän nauroi itsekin

hupelomaisuudelleen, mutta yhä innokkaammasti alkoi hän uudestaan ja

rajuja säweleitä wuoti wirtanaan. Yht'äkkiä tuli hän wakaiseksi ja

alkoi soittaa erästä surullista kappaletta, ja sen hän soitti niin

suurella maltilla ja säännöllisyydellä, että minua oikein ihmetytti.

Satuin luomaan katseen hänen kaswoihinsa ja silloin näin tipahtelewan

kirkkaita kyyneleitä hänen silmistänsä. 'Sydäntä, sydäntä', ajattelin

minä ja se teki minuun niin kummallisen waikutuksen.

Meitä käskettiin nyt illalliselle ja sen syötyämme toimitettiin Kalle

ja minä ullakkokamariin lewolle.

Mitenkä lieneekin ollut, mutta minä en saanut unta. Minä tunsin

sydämessäni niin oudon tunteen, jommoista en koskaan ollut ennen

tuntenut. Wihdoin pääsin selwille, että olin juuri nyt rakastunut--en

wanhempaan, arwokkaan wakaiseen sisarukseen, waan tuohon nuorempaan

hälppään.

Minä kääntelin ja sijoittelin puhuen itseäni, mutta mitenkään päin ei

ollut hywä. Minä luulin Kallen nukkuwan, mutta sittemmin huomasin,

ettei hänkään nukkunut. Tämä teki mieleni wieläkin lewottomammaksi,

sillä ystäwäni oli illalla ollut niin kummallinen. Ennen niin iloisa ja

hilpeä, oli hän nyt ollut wähäpuheinen juro, josta ei näyttänyt olewan

mitään hyötyä wähäiselle seurallemme. Mietiskellen istui hän melkein

yksinänsä, silloin tällöin luoden tutkiwan silmäyksen kumpaankin

neitiin.

'Jos, jos waan Kallekin rakastaa--Tiinaa', ajattelin ja henkeäni

ahdisti.

'Walwothan sinäkin, Kalle', sanoin hänelle wiimein tuskissani.

'Walwon.'

'Minä olen matkustuksen wuoksi niin wäsynyt, etten saa unta.'

'Wai niin.'

'Woi taiwasten tekijä ... hän rakastaa ... hän on selwemmällä minun

tunteistani kuin minä hänen tunteistaan', ajattelin hädissäni.

'Eikö lewähdetä tässä joku aika, minä olen niin uupunut', sanoin

hänelle teeskennellyllä lewollisuudella.

'Kuinka itse tahdot.'

'Aina waan tuommoisia kylmiä, umpikuljuisia wastauksia, mutta selwille

minun pitää päästä, waikka millä hinnalla', ajattelin taas.

'Kumpi sinusta noista neideistä on parempi?' kysyin häneltä wawisten.

'Molemmat owat paremmat.'

'Eikä, waan kummasta sinä enemmän pidät?'

'En kummastakaan.'

'Herra siunatkoon, Kalle ... kuinka sinä woit olla noin tyly ja kylmä?'

koin hänelle änkyttäin sanoa.

'Mikä kylmä? Ha, ha, ha, haa! Wika, weikkonen, on itsessäsi, eikä

minussa. Olet itse tulistunut ja sen wuoksi luulet minun kylmenneen,

siinä kaikki. Tuossa liekissäsi olet kärwentänyt wähän siipiäsi ... tuo

tyllerö tyttö ... etkös näe, että minullakin on harkitsemiskykyä ...

sinä wapiset ... mutta ole huoletta, minusta ei ole sinulle wähintäkään

haittaa', puheli Kalle puolipilkallisesti ja awonaisesti.

Minä häpesin sydämeni pohjasta omia ennakkoluulojani. Minä pyysin

häneltä anteeksi, kun olin wäärin häntä ymmärtänyt--enemmän: minä menin

hänen luokseen ja syleilin häntä moneen kertaan. Mieleni oli kowin

kuohuksissa ja kyyneleitä rupesi wirtana walumaan silmistäni, mutta nyt

minä luotin taas niin werrattomasti ystäwääni ja saatoin häntä rakastaa

kaikella weljen rakkaudella. Pian nukuimme molemmat makeaan uneen.

Aamulla kun menimme makuuhuoneestamme alas, oliwat siellä jo kaikki

täydessä toimessa. Kahwi oli walmiina ja sen juotuamme teettelimme

poislähtöä, mutta prowasti kehoitti meitä lewähtämään edes jonkunkaan

päiwän. Me myönnyimme--en tiedä oliko se itseni tähden, mutta totta on,

ettei minulla ollut nyt halua lähtemään.

Olimme nyt niinkuin kotonamme. Seurustellessamme koetimme kukin

kohdastansa saada aikaan jotakin hauskaa, tehdäksemme elämän niin

hupaiseksi kuin suinkin mahdollista. Soitettiin, laulettiin,

kirjoiteltiin paperiliuskoille jotakin lystillistä ja niitä pisteltiin

toistemme käteen; käytiin käwely= ja weneretkillä, ja koetettiinpa

wälisti onkiakin. Ja neidit oliwat niin iloisia, ja minä olin iloinen,

ja Kalle ystäwäni oli iloinen, hilpeä ja awosydäminen.

Yleisenä tietona oli, että olimme aikoneet pariksi wuorokaudeksi jäädä

sinne. Tämä oli Tiinan mielestä liian wähän.

'Ettehän lähde wielä meiltä pois? Olkaahan toki parikaan kuukautta...

Eikö niin? Minulle tulee niin ikäwä ... ja Ma----Marille tulee ikäwä...

Ettehän woi olla niin kowat, että tahtoisitte meille ikäwää?' pyyteli

Tiina.

'Herra siunatkoon minkälainen hälppä sinä, Tiina, olet! Kuinka sinä

saatat wieraita pakottaa enemmän aikaa wiipymään kuin heidän omat

asiansa myöntäwät? Ja sitten wielä puhut omastasi ja wieläpä minunkin

ikäwästäni! Ajattele toki, ennenkuin semmoisia puhut', puheli Mari

arwokkaasti ja nuhtelewaisesti.

'Puhun mitä ajattelen', sanoi Tiina wähän ujostellen.

Tämä kohtaus oli saada wähäisen seuramme puhumattomaksi. Se seikka

tuntui sangen ikäwältä, ja sentähden koetimme Kallen kanssa saada asiaa

entiselleen. Me selitimme, kuinka me emme suinkaan Tiinan puheessa

huomanneet mitään loukkaawaa, sillä tuntuuhan itsestämmekin ikäwältä

erota hywistä ystäwistämme. Marin muistutuksen wanhimpana sisarena

myönsimme myös oikeutetuksi. Tämä waikutti sen, että Mari tuli hieman

iloisemmaksi ja Tiina wähän wakaisemmaksi, ja niin oli entinen iloisuus

wähän muodostuneena jälleen palautettu. Pian olimmekin yhteisen

keskustelun johdosta tulleet siihen päätökseen, että jäisimme wiikon

päiwiksi taloon.

Kuinka mieluinen tuo päätös oli toisiin katsoen, en woi warmuudella

sanoa, mutta minulle se oli sangen suuren arwoinen. Oi kuinka

mieluisasti olisin puolestani wiipynyt nuot Tiinan ehdottamat

kuukaudet--niin, jopa koko wuodenkin, kun se waan olisi käynyt laatuun.

Mitenkä lienee ollutkaan, mutta ei ollut wielä kolmas päiwä mailleen

mennyt, niin Kalle taas tuli wähäpuheiseksi ja jöröksi. Koetimme

joukonmiehissä häntä ilostuttaa, mutta mikään ei auttanut, sillä

semmoisena hän waan pysyi.

Tuli maatapanon aika ja me nousimme ullakkokamariimme. Meitä ei

nukuttanut nytkään ja sanaakaan puhumatta toisillemme kääntelimme ja

wääntelimme itseämme kyljeltä toiselle.

'Ethän sinä, Kalle, taaskaan nuku', sanoin hänelle wihdoin toisesta

sängystä.

'En.'

'Mikä sinua huolettaa? Olet iltapäiwällä ollut niin kummallinen.'

'Matka.'

'Matka, mikä matka?'

'Se, että lähdemme huomen=aamulla pois.'

'No, mutta Herran tähden, Kalle! Mitä tämä merkitsee?'

'Sitä, että mitä pikemmin joudumme tielle, sitä parempi.'

'Ollaanhan nyt edes tämä wiikko, niinkuin olemme luwanneet.'

'Wai edes. Kyllä minä tiedän, että olisit täällä waikka aina, mutta

minun aikani ja asiani eiwät salli tunninkaan lykkäystä, sen olen nyt

miettinyt. Jos ei sinua haluta lähteä, niin menen yksin', sanoi Kalle

päättäwästi.

Kumpikaan meistä ei sinä yönä nukkunut silmän täyttä.

Heti seuraawana aamuna ilmoitimme talon wäelle päätöksemme ja

hankkiuduimme lähtemään. Prowastilla ei ollut mitään erinomaista

wastaansanomista, mutta neidit katsoiwat meitä suurin, kysywin silmin.

Meillä ei ollut enää tilaisuutta neideille puhua luotuista sanaa. Kättä

puristaen jättelimme kaikki hywästi, mutta minä olin tuntewinani, että

Tiinan kädenpuristus oli tawallista hellempi.

'Wiekää terweisiä kotiin!' muistutti prowasti.

'Onnea matkalle!' toiwotti Mari.

'Muistakaa meitäkin!' welwoitti Tiina, mutta hänen äänensä wärähti niin

wienosti.

Nyt olimme tiellä. Oi kuinka waikea minun oli lähteä, mutta minä en

woinut Kallesta luopua. Kulkumme käwi tawallista rataa ja Kalle tuli

pian yhtä iloiseksi ja awosydämiseksi toweriksi kuin hän ennenkin oli

ollut.

* * * * *

Minä olin taas yliopistossa lukujani jatkamassa. Mikä lieneekin wielä

syynä ollut, mutta Kalle ei tullut täksi lukukaudeksi sinne, waikka

aina oli semmoinen puhe ja liitto keskenämme ollut. Minulla oli

ensimmältä kowa kaipuu hänestä, sillä olimmehan ikäänkuin yhteen

kaswaneet; tuntui nyt niinkuin olisin ypöyksinäni wiskattu kiehuwaan

ihmismereen. Kenties olisin uupunut ikäwän wuoksi, mutta minua tuki

kaiketi toinen woima nyt kuin ennen ja minä en sortunut. Tuo pyöreä

tytön tynkkä S----n pappilasta oli aina sydämessäni, mielessä ja

ajatuksissani kaikkine wallattomuuksineen, kyynelineen, jotka minä näin

soittaissaan hänen silmistänsä putoawan, kaikkine lempeine

kädenpuristuksineen ja wärähtäwine äänineen. Hänen muistonsa se oli,

joka minua tuki, lohdutti ja innostutti. Hänen tähtensä minä

sanomattomalla ponnistuksella woin tehdä työtä ja jatkaa opinnoitani.

hänen tähtensä woin minä hyljätä iloisien towerieni iloiset seurat ja

kiinnittää kaikki tarmoni ja kykyni tarkoitettua päämäärää kohden, ja

kaikki tämä sentähden, että woisin kerran omakseni saada hänet. En

ollut puolellakaan sanalla ilmoittanut Tiinalle sydämeni asiaa, mutta

toiwoin woiwani sen kerran tehdä. Ensin opinnot loppuun, sitten wirka

ja sitten ... niin sitten...

Tuommoisissa taisteluissa, ponnistuksissa ja tunteissa oli lukukausi

kulunut loppupuoleen. Minä olin kilwoitellut hywän kilwoituksen, sillä

nyt tiesin woiwani suorittaa loppututkinnon ja kesällä aioin wihittää

itseni papiksi.

Näissä mietteissä olin silloinkin, kun postimies astui huoneeseeni ja

ojensi minulle kirjeen. Monta kirjettä olin jo eläissäni saanut, mutta

ei yksikään niistä ollut minuun tehnyt sellaista waikutusta kuin tämän

wastaan=ottaminen, sillä päällekirjoitus oli niin harwinaisen

tutunomaista. Minä punastuin ja wapisin, ja koin peittää hämminkiäni

postimieheltä. Tämä ei kuitenkaan sen paremmin onnistunut, kuin että

hän silmiini wilkaistuaan sanoi:

'Wai niin, wai kullalta ... kyllä minä näen.'

Sen sanottuaan meni hän nauraa wirnistellen pois. Minä mursin wapisewin

käsin sinetin ja sieppasin kirjeen kotelostaan. Tiinalta ... ei ...

sittenkin Tiinalta ... eihän ... mitä? Mariltako...? Kuinka se...? Onko

kummaltakaan? Mutta otsakirjoitus!

'S----stä Huhtikuun 18 päiwä' ... 'on, on ... toiselta tahi toiselta.'

Tuommoisia ajatuksia sujahteli salaman nopeudella aiwojeni läpi.

Kun minä tulin warmaksi, että kirje todellakin oli jommalta kummalta

neiti B----ltä S----stä, ei ollut minussa miestä heti sitä lukemaan.

Minä wiskasin kirjeen pöydälle, painoin kädelläni polttawaa otsaani ja

aloin käwellä lewottomasti edestakaisin huoneessani. Wihdoin wiskausin

pitkäkseni sohwan kannelle ja annoin wapaasti tunteitteni ja ajatusteni

lentää. Siinä oltuani sen pitkää, tämän lyhyttä, tunsin saaneeni sen

werran rohkeutta, että woisin ehkä katsoa nimikirjoitusta, sillä

kummankin neidin käsikirjoitus oli niin yhdenkaltaista, etten siihen

nähden woinut hämmingissäni päättää kumman se oli, waikka muuten tunsin

ne tarkkaan.

Minä nousin ylös, astelin pöydän luo ja silmäsin sen loppuun. Se, mitä

nyt näin, oli omiansa aiwan pian jäähdyttämään tulikuumaa aatteitteni

riehuntaa. Melkein kylmänä luin seuraawan kirjeen:

'Hywä ystäwä!

Siellä loistawassa yliopistokaupungissa, kaikkien ilojen ja huwitusten

ympäröimänä et taida kertaakaan muistaa meitä Suomen saloilla asuwia.

Tuota en pane kowin kummakseni, jos niinkin olisi, mutta muista toki,

että meilläkin on sydän. Aina siitä hetkestä saakka, kun meillä

käwitte, on sydämessäni asunut kauhea ikäwä teitä kohtaan, erittäinkin

sinua. Ja elämän iloisimmissakin kohdissa olen aina waan tuntenut tätä

kalwawaa kaihoa. Ei mikään olisi minulle sen suotuisampi, kuin että

näkisin sen päiwän walkenewan, jolloin saisin sinut taasen nähdä; en

tiedä miksikä niin on, mutta niin se on. Pidä minua ystäwänäsi ja

sisarenasi, muuta en tohdi toiwoakaan ja siinä on kylläksi; mutta älä

waan unhota minua. Anna nyt anteeksi, kun olen näin rohkeasti

kirjoittanut, mutta en woinut toisin tehdä. Minä olen tämän niin salaa

kirjoittanut, ettei Tiinakaan tiedä mitään; hänkin muistelee usein

teitä. Älä nyt waan tätä pahaksesi pane, waan muista joskus jollakin

pienellä riwillä sinua aina muistawaa sisartasi----Mari B----iä.'

Minä olin jotenkin lewollisena alkanut kirjettä lukea, mutta yhtä

lewollinen en ollut sen loppuun päästyäni. Maailma musteni silmissäni

ja se kahdestakin syystä. Mari, itse totisuus ja huokaus, minulle

kirjoittanut!--Tiina ei rakastakaan minua niinkuin olen uneksinut ja

luullut. Olihan kirjeessä, että hän waan usein muistelee meitä,

molempiako...? Ei, ei, Kallea, ystäwääni, sitä hän muistelee ja

rakastaa, oliwat nyt ryöppeät ajatukseni. Nyt olin joutunut ojasta

allikkoon. En woinut pitää ajatuksiani koossa, tunsin päätäni pyörtäwän

ja nakkausin toistamiseen sohwan kannelle puku päällä maata. Wihdoin

wiimein olin waipunut sekaiseen unen horrokseen, josta en selwinnyt

ennenkun seitsemän aikana aamulla.

Ylös noustuani olin paljon tyynempänä, sillä sekanainenkin uni oli

mieltäni lewottanut ja wirkistänyt. Minä astelin pöydän luo, hakemaan

tuota elämääni häiritsewää kirjettä, jonka tuskissani olin illalla

sinne nakannut. Nyt woin jokseenkin tyynellä mielellä lukea sen

uudelleen. Aiwan niinhän se oli kuin se oli. Marin käsiala oli silmieni

edessä niin ihka selwänä kaikkine omituisuuksineen ja hienoine

naisellisen hennon kätensä wärähdyksineen; olipa niinkuin hän olisi

tuon kirjeen juuri nyt kirjoittanut ja itse pujahtanut johonkin

nurkkaan, sieltä katsellakseen, minkä waikutuksen se minuun tekisi.

Minä luin kirjeen kertaan ja toiseen, ja taas minä luin. Minä punnitsin

ja tarkastelin siinä joka=ikisen aatteen, lauseen, sanan, jopa jokaisen

kirjaimen ja pilkunkin ja jota enemmän sitä tein, sitä enemmän tuotti

se lewollisuutta, ja tyyneyttä wielä nytkin jotenkin rauhattomaan

sydämeeni. Wähitellen rupesi asia todellisuudessa semmoiseksi

selkenemään, ettei Tiina minua rakastanutkaan, niinkuin olin toiwonut

ja mielessäni kuwitellut. Jota enemmän tämä aate minussa wahwistui,

sitä enemmän rupesi Marin kirje saamaan mielessäni arwoa ja sitä

hartaammin luin ja tutkin sitä. Kowin pitkää aikaa ei kulunutkaan,

ennenkun se rupesi minusta tuntumaan enemmältä kuin ystäwän ja sisaren

kirjeeltä. Minä olin huomaawinani siinä puhdasta ja wilpitöntä

rakkautta, jota en minä ennen ollut uskaltanut antaa ajatuksiinikaan

astua. Kun olin asiaa tarkoin harkinnut ja mielipiteissäni wakaantunut,

rupesi Tiina wähitellen haihtumaan pois sydämestäni, niinkuin turha

toiwo konsanaankin, ja hänen sijassansa wäikkyi siellä Mari kaikkine

totisuuksineen ja wiehkeine hymykuoppineen.

Waikkei hän kirjeessään ollutkaan suoranaisesti ilmoittanut

rakkauttaan, eikä siis siinä suhteessa minulle mitään toiwoa antanut,

oli se kuitenkin lempeä ja sydämellinen ja semmoisenakin oli sillä

mielestäni sanomattoman suuri arwo. Sen nojalla woin minä siitä lukea,

ajatella ja päätellä kaikkea mahdollista ja mahdotonta ja se loi

mieleeni uskallusta ja toiwoa.

En kauan miettinyt enkä aprikoinut. Minä istuin kirjoituspöytäni ääreen

ja kirjoitin hänelle wastauksen, mutta siinä tunnustin hänelle

rakkauteni.--Minä luulen, ettei koko maailma olisi woinut saada minua

toisin tekemään, sillä hän oli saanut semmoisen arwon ja sijan

sydämessäni, etten mitään maailmassa olisi woinut hänen rinnallensa

asettaa.

Ihme kumma! Waikka ottamani askel oli niin uhkarohkea ja painawa, ei

kuitenkaan mieleni ollut kowin lewoton, sillä tunnossani tuntui siltä

kuin joku wakuutus olisi sitä tukenut. Totta kyllä on, että

muistaissani mitä olin tehnyt ja ajatellessani minkä wastauksen saisin,

läikähti sydämeni kylmäksi ja silloin tunsin kummallista arkuutta,

mutta kumminkaan ei se estänyt minua toimimasta ja lukujani jatkamasta.

Niin pian kuin kirje suinkin kerkesi kulkea, sain minä wastauksen. Heti

päällekirjoituksesta huomasin kirjeen Marilta lähteneeksi. Entisen

lewollisuuden sijaan tapasi minut hämmästys ja pelko, sydämeni sykki

niin kowasti, jotta olisin luullut sen jyskeen muille kuuluwan. Kirjeen

kuorta murtaissani wapisi käteni niin, etten ollut sitä auki saada,

sillä sisälsihän se elämäni kohtalon. En uskaltanut, enkä woinutkaan

sitä järjestyksessä lukea, loin waan paikoittain siihen hätäisen

yleissilmäyksen. Siitä jo huomasin, että tunnustukseni oli tullut

lämpimästi wastaan otetuksi. Se hawainto rauhoitti mieltäni niin

paljon, että woin kirjettä ruweta järkiään lukemaan. Sama hento ja

wiehättäwä käsiala kuin ensimäisessäkin kirjeessä; kuinkapa se toisin

saattaisi ollakaan, sillä oliwathan ne saman käden, saman henkilön

kirjoittamat.--Kirje sisälsi niin lempeätä, mutta samalla wakawaa ja

uskollista wastarakkautta, että sydän oikein hyppeli rinnassani. Hän

päätteli tapahtumaa Jumalan sallimaksi, kun me näin odottamattomalla

tawalla olimme toisemme kohdanneet; tämä oli minun mielestäni sangen

ihana johdelma, sillä minä myös katselin asiaa samalta kannalta. Nyt

tunsin sydämessäni semmoista iloa ja onnellisuutta, etten koskaan ennen

ollut semmoista tuntenut. Minä tulin luonnostanikin niin iloiseksi ja

leikilliseksi, että koulutowerini huomasiwat minussa suuren muutoksen

tapahtuneen. He iwailiwat ja kiusailiwat minua kaikenlaisilla kompeilla

ja sukkeluuksilla, mutta mitä huolin minä heidän ilweistään, sillä

olinhan nyt niin onnellinen, kun olin löytänyt sydämeni rakastetun.

Minä kirjoitin Kalle ystäwällenikin uudesta odottamattomasta onnestani;

kuinkas muutoin, sillä olimmehan ystäwät, jotka pitkin elämäämme olimme

awosydämisesti toisillemme ilmoittaneet sekä surumme että ilomme. Minä

wakuutin hänelle, että tämä oli tapahtunut Jumalan sallimuksesta ja

pyysin hartaasti, että hän ottaisi osaa sanomattomaan ilooni ja

onneeni. Heti sain häneltä wastauksen, waikkei hän ollut muutoin

kirjoittanut minulle moneen aikaan. Hän onnitteli minua moneen kertaan

ja hänkin sanoi asiani tapahtuneen Jumalan sallimuksesta. Hän iloitsi

sydämestään minun onnestani ja sanoi hartaasti ottawansa osaa siihen.

Sitä hän waan kowin pahoitteli, kun ei hän ollut saapuwilla, että olisi

woinut sulkea minut weljelliseen syliinsä; tuntuipa siltä kuin tämä osa

kirjeestä olisi kyynelsilmissä kirjoitettu.

Tämä oli nyt minulle pelkkä leikkikalu, niin keweältä se tuntui.

Minulla oli tahtoa, woimaa ja kykyä jatkamaan opinnoitani, eikä mitkään

waikeimmatkaan opinhaarat pidättäneet minua wähääkään, waan kaikki käwi

ikäänkuin itsestänsä. Jos uupumus saawutti, otin esille nuot molemmat

rakkaat Marin kirjeet, lukeakseni ja wertaillakseni niitä toisiinsa.

Woi Herra, kuinka yhdenkaltaista niiden kirjoitus oli, ja kuinka

yhdenkaltainen aate ja henki niistä uhkui; ne oliwat minulle henki ja

elämä ja kaikki kaikessa.

Kun tulin warmaksi, että woin tutkinnon suorittaa tällä lukukaudella,

ilmoitin sen kohta rakastetulleni. Samassa ilmoitin myös, että

tutkinnon jälkeen wihitän itseni papiksi ja koetan päästä apulaiseksi

hänen isällensä, sillä olin kuullut hänen semmoista itsellensä

hankkiwan. Ja sitten ... niin, niin, sitten...

Sitä ei suinkaan tarwitsisi mainitakaan, että minä ja Mari olimme

keskenämme ahkerassa kirjewaihdossa, ja sen kautta tuli julki

odottamaton seikka. Eräässä kirjeessään, näette, ilmoitti Mari, että

Kalle ystäwän oli kihlannut Tiinan----. Itse uutinen ei mielestäni

ollut niinkään outo, sillä olinhan jotain semmoista aawistanut. Mutta

oudompaa oli mielestäni se, kun asia kerkesi Marin kautta tiedokseni

tulla, eikä Kallen, jonka pidin suorastansa siihen welwollisena.

Muutoin olin oudoksunut jo ennenkin Kallen kirjoittamattomuutta

minulle. Ensin pyrki tämä seikka häiritsemään mieltäni, mutta pian

käsitin asian siltä kannalta, että hän ei ollut wielä kerinnyt sitä

tekemään ja niin jäin minä odottamaan tuota tärkeätä kirjettä

ystäwältäni.

Kului joku aika ja tutkintohetki tuli. Minä suoritin sen niin keweästi

ja loistawasti, että sain korkeimman arwolauseen. Samoin käwi papin

tutkinnossakin ja pian olin minä wihitty pappi.

Nyt, kun olin noista pulmista päässyt, ei ollut paljon aikaa aprikoida,

eikä mietiskellä, sillä ajatukseni eiwät lyöneet eikä laskeneet

mihinkään muuhun, kuin yhteen ja samaan kohtaan, nimittäin siihen,

kuinka nopeimmin pääsisin rakastettuni luo.

Juuri kun olin saanut kapineeni kokoon haalituksi ja olin aiwan

lähtemäisilläni matkaan, toi postimies minulle kirjeen. Heti huomasin,

että se oli ystäwältäni Kallelta. Siinä hän ilmoitti kihlauksensa ja

pyysi tuhat kertaa anteeksi, että oli näin kauan wiiwytellyt

ilmoitustansa. Sepä juuri minustakin oli oudonomaista, sillä emmehän

ennen olleet niin hitaita toisillemme wähäpätöisempiäkään asioita

ilmoittamaan. Tuo anteeksipyytäminenkin tuntui niin oudolta, koskapa ei

meidän wälillämme oltu monesti semmoisia tarwittu. Minä en oikein

tietänyt kuinka se oli, mutta minusta waan tuntui siltä, uin koko tuo

kirje olisi syntynyt jostain ulkonaisesta pakosta.

En joutanut pitkin punnitsemaan ystäwäni kirjettä, sillä hewonen oli jo

kartanolla ja minä lähdin paikalla matkaan. Nuoret woimani kestiwät

kaikkea, ja yöt päiwät riensin S----n pappilaa kohden. Kowin kauan ei

wiipynytkään, ennenkun saawuin perille ja sain syliini sulkea sen, jota

niin werrattomasti rakastin. Paikalla tapahtui julkinen kihlaus ja

wanhemmat antoiwat meille siunauksensa; hekin sanoiwat, että siinä oli

selwästi nähtäwänä Jumalan sallimus.

Nyt olin yht'aikaa wirallinen pappi hywillä arwolauseilla, rakastawa ja

rakastettu sulhanen. Eikö ollut onnea nuorelle miehelle yhdeksi

kerraksi?

Ensiriemastuksen ohitse mentyä, tasaantui elämä rauhalliseksi

jokapäiwäiseksi elämäksi. Silloin wasta huomasin, ettei Tiina enään

ollutkaan sama iloinen tyttö=heisakka kuin ennen. Hän oli ujostelewa,

synkkämielinen, melkein arkamainen ja kartteli muiden ihmisien seuraa.

Usein hän waipui alakuloiseen mietiskelemiseen muidenkin parissa

ollessaan, mutta kun hän pääsi yksinäisyyteen, painui hän niin sywiin

ajatuksiin, ettei hän näyttänyt huomaawan ulkomaailmasta mitään. Jos

hän milloin istui pianon ääreen ja koetti soittaa--joka kyllä harwoin

tapahtui, kumisiwat hänen säwelensä niin surullisesti kuin ne olisiwat

haudasta nousseet.

Kaikkea tätä nähdessä ja huomatessa, emme tienneet mitä tehdä ja

ajatella. Ennen niin iloisa ja elehtiwä, melkein wielä lapsimainen

tytön heitukka oli muuttunut muutamassa kuukaudessa wankan haaweilijan

kaltaiseksi. Me koetimme yksissä neuwoin iloittaa ja elwyttää häntä,

mutta kaikki oli turhaa. Syytä tähän ei tietty. Kaikki tiesiwät waan

wakuuttaa, että hän wasta wiime aikoina oli noin kummalliseksi tullut.

'Mikä, sinua, hywä lapsi, waiwaa, kun sinä olet noin kummallinen',

kysyi häneltä Mari eräänä kertana, koettaen päästä hänen

umpimielisyytensä perille.

'Eihän minua mikään waiwaa, antakaa minun olla', wastasi hän waan

lyhyesti.

'Sinun asiasi ei ole aiwan oikein; saatathan sen ilmoittaa; ehkä

woisimme olla joksikin awuksi', pitkitti Mari.

Tiina pyörähti pois sanaakaan lausumatta, ja siihen se asia jäi.

Kun kaikki kokeemme oliwat turhat, eikä hänen umpimielisen surunsa

perille päästy, päätimme joukonmiehissä, että hän kowin ikäwöitsi

sulhastansa, sillä Kalle ei ollut saapuwilla, ja että kaikki wuoti

siitä.

Waikka kuinka olisimmekin päätelleet ja harkinneet järjellisiä ja

mahdollisia syitä Tiinan kummalliseen käytökseen, tuntui kuitenkin

mielestäni hywin oudolta niin äkkinäinen ja suuri muutos hänen

elämässään. Sisarusten luonteella oli ennen ollut niin suuri eroitus

kuin yöllä ja päiwällä ja niin se oli nytkin, mutta päinwastaiseen

suuntaan. Sillä Tiina oli entisestään niin paljon synkistynyt ja Mari

sen werran kadottanut entistä ujouttaan, että tuntui siltä, kun Tiina

olisi muuttunut Mariksi ja Mari Tiinaksi--sisarukset oliwat muuttaneet

luonteitaan.

Elämä olisi ollut sangen hauskaa luonnon kauniissa helmassa kauneinna

kesäsydännä, warsinkin meillä nuorilla rakastawilla, mutta Tiinan

synkkämielisyys huolestutti kaikkia, erittäinkin meitä, siihen määrään

asti, että se pani wakawasti miettimään mitä oli tehtäwä. Wihdoin

tulimme kaikin salaisessa neuwottelussa siihen yksimieliseen

päätökseen, että Kalle oli kutsuttawa tänne, kumpikin kihlattu pari

pantawa kuulutuksille ja sitten kohta pidettäisiin häät.

Niinkuin oli päätetty, tehtiin myös. Kalle tuli. Hän oli hilpeän ja

iloisen näköinen ja syleili prowastia, pruustinnaa, morsiantaan ja

meitä, samassa onnitellen meitä monin kertaisesti. Hän pyysi hartaasti

anteeksi, kun hän niin myöhään ilmoitti kihlauksensa minulle, mutta

siihen hän sanoi olleen erityiset syynsä. Mitä nuot erityiset syyt

sitten oliwat, sitä ei hän sanonutkaan.

Kallen tultua näytti Tiina elpywän, sillä hän tuli paljon iloisemmaksi

ja nuot surumielisyyden puuskat tapasiwat häntä waan harwoin, mutta

kaikenni ne eiwät waan poistuneet. Kalle toi tullessaan pieneen

seuraamme ikäänkuin uutta henkeä ja elämää, sillä hän oli iloinen

luonnostaan, kekseliäs luomaan aina uusia hauskoja huwituksia ja

ajanwiettoja. Meillä oli hywät toiwot ja iloitsimme, kun olimme

keksineet muka oikean syyn Tiinan surumielisyyteen.

Niin kului aika ja meidät oli kuulutettu jo kerran.

Waikka Kalle olikin niin iloinen ja ystäwällinen minuakin kohtaan, että

olisi luullut wälillämme wallinneen entisen awosydämisen ystäwyyden,

oli kuitenkin ikäänkuin jotakin salaperäistä, jota hän olisi tahtonut

kaikin mokomin peitellä. Mikä se sitten oli, sitä en minä tiennyt.

'Onko sinulla tallella kaikki kirjeet, mitkä Mari on sinulle

kirjoittanut?' kysyi hän eräänä kertana minulta kahdenkesken

ollessamme.

'On, tallella ne owat, miksi sitä kysyt?' sanoin minä wähän oudoksuen.

'Ilman aikojaan waan kysyin', sanoi hän ja lähti pois.

Silloin muistin, että matkalaukkuani purkaessa olin sieltä nostanut

isonlaisen kauniin pahwilaatikon, jossa saatuja kirjeitäni säilytin,

wieraskammarin pöydälle ja unouttanut sen sinne.

Waikkei siellä mitään waarallista ollut, oli siellä kuitenkin yhtä ja

toista, jota mielelläni en olisi antanut jokaisen lukea. Lähdin siis

kiireesti noutamaan tuota laatikkoa, mutta sen käsiini saatuani

huomasin, että joku oli, ainakin osaksi, lukenut kirjeitä, sillä ne

eiwät olleet entisessä järjestyksessä; Marin ensimäinen kirje oli

päällimpänä. Minä en suurin wälittänyt koko jutusta, kosk'ei siellä

mitään erinomaisesti salattawaa ollut, otin waan laatikkoni ja panin

talteen, ettei wasta semmoista tapahtuisi.

Niin kului aika eteenpäin mitään erinomaista tapahtumatta. Me olimme jo

useampia wiikkoja olleet kuulutettuina, kun Tiinan synkkämielisyys

rupesi taas tulemaan tiheämmäksi ja käymään ankarammaksi. Sentähden

ruwettiin kiireenkynttä laittamaan häitä; luultiin, näette, että kun

häät kerran siwu menewät, niin Tiinan synkkämielisyys katoaa

itsestänsä, koskapa tuo tärkeä askel kenties huolestuttaa häntä.

Sitäkin enemmän oli syytä siihen luuloon, kun ei Tiina sanonut

kenellekään surunsa syytä, waikka kuinkakin hartaasti olisi koetettu

sitä selwille saada.

Häät tuliwat. Prowasti itse wihki meidät omain lastensa kanssa pyhään

awioliittoon ja wihkiminen käwi tawallista rataansa; Tiinakin oli niin

tyyni ja rauhallinen, ettei olisi luullut hänellä koskaan olleen surun

hippua. Wihkimisen jälkeen jatkui ja eneni tuo tyyneys kuitenkin oikein

pelottawassa määrässä, niin että se muutaman tunnin kuluttua oli

täydellistä yhtämittaista synkkämielisyyttä. Tämä waikutti sen, ettei

ilo ilolle maistunut Marille ja minullekaan, waikka rakastimme

sydämestämme toinen toistamme, tuntien samassa juhlallista tunnetta ja

autuutta. Samasta syystä alakuloisuus waltasi koko hääwäenkin.

Sillä wälin oli aika kulunut lopulle Elokuuta. Kalle=ystäwäni heitti

yliopiston luennot siihen, mutta hän aikoi kuitenkin mennä Helsinkiin,

suorittaa siellä maanmittarin tutkinnon ja ruweta sitten

maanmittariksi, saadakseen siten pikemmin palkallista työtä. Samalla

ajalla sain minä konsistoriumilta määräyksen kirkkoherran apulaiseksi

K----n pitäjääseen, joka on Pohjanmaan syrjäisimpiä seutuja ja jonne

minun oli hetimiten muuttaminen. Tämä uutinen ei kowin ilahuttanut

meitä eikä muita, sillä toiwomme oli yhteisesti ollut semmoinen, että

minut määrättäisiin appeni apulaiseksi, niinkuin sitä oli koetettu

esitellä; kuitenkaan emme antaneet sen asian itseämme kowin waiwata,

sillä olihan se korkeain esimiehiemme käsky, jota oli ehdottomasti

noudattaminen. Kaikin puolin warustelimme siis itseämme muuttoa warten.

Kalle tuli lähtemään ennen kuin me. Lähdön edelliset päiwät oli Tiinan

elämä myötäistä synkkää waiteliaisuutta ja puhumattomuutta. Paikasta

toiseen siirtyili ja kuljeskeli hän ja akkuna näkyi hänelle olewan

lempipaikka. Sen kamanalle laskeusi hän kyynäspäillensä ja katseli

siitä ulos tuntikausia paikalta hiewahtamatta; mitä hänen selkänsä

takana tapahtui, siitä ei hän näkynyt piittaawan yhtään mitään.--'Sehän

on waan ikäwän tähden', arweltiin yleisesti. Kun Kalle ennen lähtöänsä

otti jäähywäisiä, kääntyi hän--niinkuin luonnollistakin oli--ensiksi

wastawihityn, nuoren waimonsa puoleen awatulla sylillä, sanoen hänelle:

'hywästi nyt rakkahani! Älä kowin murehdi, poissaoloni ei ole

pitkällinen ja pian saamme taas sulkea toisemme syliimme.' Tiina oli

silloinkin akkunan wesilaudalla rynkämöisillänsä, katsoa tuijottamassa

ulos. Kun hän tuon äänen kuuli, näytti hän säpsähtäwän ja

koneentapaisesti nousi hän ylös. Mutta hän ei rientänyt poislähtewän

nuoren miehensä awattuun syliin, otti waan sanaakaan sanomatta kiinni

hänen toisesta kädestänsä, pujautti sitä ja laskeusi taas akkunan

wesilaudalle rynkämöisillensä. Hänen silmissänsä ei näkynyt weden

pisaraa, sywä huokaus kumahti waan hänen rinnastansa.

Kalle lähti, mutta Tiina jäi liikkumattomaksi wesilaudalle!

'Herra siunatkoon, miksi tuo lapsi on noin kummallinen?' huudahti

silloin prowasti.

'Paras on, rakas isä, kun ette saa sen syytä koskaan tietää', sanoi

Tiina isänsä äänestä ja sanoista hawahtuneena. Sitten kiepsahti hän

ylös ja meni nopeasti wieraskamariin.

Se oli ainoa sana, mikä oli pitkään aikaan hänen suustaan kuultu; sitä

oikein säikähdettiin, niin oudolta tuntui se ja siitä saatiin kuulla,

että oli jotakin olemassa, joka hänen tuntoansa waiwasi, mutta mitä,

sen ties taiwas.

Meidän lähtömme oli melkein samaan aikaan kuin Kallenkin. Kun me

jättelimme Tiinaa hywästi, itki hän niin, että oli wedeksi sulaa; se

oli ensimäinen kerta, kun minä näin hänen itkewän. Hän tuli kujalle

saakka meitä saattamaan ja siihen hän jäi meidän menoamme katsomaan.

Katsoimme jälkeemme niin kauwan kuin woimme häntä nähdä ja aina hän

waan seisoi siinä kaswot meihin päin käännettyinä.--

Wiikon päiwät matkustettuamme, saawuimme määräpaikkaamme. Siellä

otettiin meidät ystäwällisesti wastaan ja yliskamari annettiin meidän

asuttawaksemme. Paikkakunta oli mitä alkuperäisimmällä kannalla,

kaukana poissa kaikesta ihmisten keskusliikkeestä, jylhien korpien ja

erämaiden takana. Ihmisetkin oliwat pitäjässä yksinkertaisia luonnon

lapsia, mutta sangen rehellisiä ja hywiä he oliwat. Tähän nähden ei

suinkaan siwistynyt seura-elämämme piiri ollut monilukuinen, sillä

kirkkoherran perhekin oli waan kaksihenkinen, kun ei heillä ollut

olemassa ainuttakaan lasta.

Mutta waikka olimmekin näin eroitettuina siwistyneestä maailmasta ja,

niinkuin tuntui, kaikesta sen waikutuksesta, ikäänkuin luonnon

wankeina, ei kuitenkaan tuntunut aika ikäwältä ja pitkältä. Me

rakastimme ja kunnioitimme toinen toistamme ja se täydensi kaikki

elämän wailinaisuudet, joita ehkä monikin luuli paikkakunnassamme

runsaastikin löytywän. Minä luulen, että meidän rakkautemme ja

sydämellisyytemme oli niin wilpitöntä ja puhdasta laatua, ettei mikään

jylhyys ja ikäwä paikka olisi woinut saattaa meitä kärsimättömiksi

elämäämme. Jos jolloinkin kaipasimme muiden ihmisien seuraa, oli sitä

kylläksi isännässämme ja emännässämme, tuossa wanhusparissa, jota elämä

oli niin paljon opettanut, että he nyt tyytywäisinä tässä syrjäisessä

paikassa wiettiwät wiimeisiä päiwiänsä. Taikkapa otimme hupimme noista

raittiista ja hywäsäwyisistä ihmisistä, joita ei wielä mikään

ulkonainen kiilto ja prameus ollut wähääkään turmellut. Me emme

kaiwanneet mitään, emmekä tunteneet minkään tarwettakaan, kalkki oli

waan pelkkää onnellisuutta.

Olipa kuitenkin eräs seikka, joka wälistä sai meidät miettiwäisemmiksi

ja se oli tuo ikäwä ja arweluttawa Tiinan salaperäinen surullisuus. Kun

se waan johtui mieleemme, kiintyiwät kaikki aatteemme tuon yhden ja

saman asian ympärille ja kaikki muut seikat saiwat jäädä sikseen.

Hankaluutta ja asian selwille saamattomuutta edisti wielä paljon se

seikka, kun kuukausia kului, ennenkun sai jollekin lähetetylle

kirjeelleen wastauksen. Koetimme usein saada Marin kotitalosta tietoa

Tiinan tilasta, mutta joka kerta tuli siihen yksi ja sama mutkaton

lyhyt wastaus: 'Tiina on samanlainen'. Loppupäätös kaikista

päättelemisistämme ja tiedustelemisistämme oli aina se, että hänen

surumielisyytensä jäi meille pelkäksi arwoitukseksi.

* * * * *

Kaksi wuotta oli kulunut siitä, kun muutimme tuohon syrjäiseen

paikkaan. Paljon oli muutoksia tapahtunut. Minun korkeat arwolauseeni

oliwat tuottaneet meille oman paikan ja meillä oli nyt oma, murheeton

leipä. Me olimme nyt 'ihmisten ilmoissa', poissa tuolta luonnon

jylhästä wankeudesta. Kaikki kirjewaihto käwi niinkuin muuallakin

maailmassa, jonka nojalla saimme tietoja mistä waan halutti. Tämä

kaikki oli jo sangen hywää, mutta suurin hywä kuitenkin oli se, kun

Marin rinnoilla lepäsi terwe, kaunis poika. Hän oli isänsä kaima,

Hiskias, ja äitinsä hymyili esikoisellensa ja oli niin onnellinen.

Ystäwäni, Kalle, oli suorittanut tutkintonsa; hän oli nyt maanmittari

ja hänelläkin oli oma työpaikka. Puoli wuotta takaperin oli Tiina

muuttanut hänen luoksensa. Kaikki oli nyt onnellista ja toiworikasta,

sillä kälyni kohtalokin oli kallistunut parempaan päin. Se waan meitä

kummastutti, kun heidän sisällisestä elämästään niin aniharwoin saimme

tietoja, waikka niitä waadittiinkin.

Joulu oli tulossa. Meillä, niinkuin muillakin, oli paljon puuhaa ja

tointa sen wastaanotto=walmistuksista. Olimme päättäneet laittaa

joulukuusen ja käskeä naapurien lapset ympäristöltä leikkimään sen

ympärille. Se laitettiinkin mitä muhkein ja waimoni piti sen

koristuksista ja makeisista huolen. Hän ripusti siihen mitä

moniwärisimpiä tekokukkia, joiden wäliin hän sijoitteli kynttilöitä ja

monen moisia hedelmä= ja leiwosmakeisia.

Kun sitten aatto=ilta tuli ja kylän lapset sekä omat palkollisemme

kokoontuiwat kuusen ympärille, oliwat he hämmästyksestä ja ilosta

tukehtua. Tämä oli waimostani erittäin miellyttäwä kohtaus; hän otti

itse johtaakseen tuota ällistynyttä lapsiliutoa ja pian oli ilo

ylimmillään sekä kaikki ujous poissa. Siinä he sitten hyppeliwät,

juoksiwat, leikkiwät ja tanssiwat rinkitanssia. Lopuksi jakoi waimoni

heille kaikki makeiset.

Kun ilo oli loppunut ja lapset saatetut kotiinsa, istuimme kahden

kahtostaan salissa. Tuo onnistunut joulukuusi ja sen ympärillä

laatimamme ilo oli meidänkin sydämiimme luonut semmoista iloa ja waloa,

että en luule koskaan ennen semmoista tunteneemme. Minun wahwa

wakuutukseni on, että tunsimme onnemme puhtaimmassa ja korkeimmassa

muodossa mikä koskaan on kuolewaiselle ilmestynyt. Me olimme kauwan

waiti ja nautimme tuota ihanaa tunnetta.

'Sinä, rakkahani, olet minut tehnyt niin onnelliseksi, etten mitään

maailmassa woi siihen werrata', wirkahdin minä wiimein ja kiersin

samassa käteni hänen kaulaansa.

'Niin, se on iloista kuulla, kallis Hiskiakseni, kun sinä olet

tyytywäinen minuun. Kaikki riippuu sinun hywyydestäsi ja rakkaudestasi,

sillä jos en minä olisi onnellinen, niin et sinäkään woisi olla ...

enhän silloin woisi olla sinulle mieliksi.----Sinun kanssasi

uskaltaisin waikka maailman ääriin', sanoi Mari ja hänkin kiersi hennot

kätensä minun ympärilleni.

'Mutta tuskin olisimme tähän onneemme päässeet, jos et sinä olisi asiaa

ensin aloittanut', sanoin minä.

'Mitä, kuinka ... minäkö aloittanut...?' sanoi hän ja minä tunsin

kuinka hänen kätensä irtaantuiwat kaulastani.

'Niin, armahani.'

'Mitä puhut, Hiskias, kuinka sitä olisin tehnyt?'

'No kirjoittamalla minulle ensiksi.'

'Kirjoittamalla sinulle ensiksi! Kuinka, Hiskiani, leikilläsikään woit

minusta semmoista sanoa, että minä olisin kirjoittanut ensiksi nuorelle

miehelle?'

'Sinä, kultaseni, lasket nyt leikkiä. Minä luulen, että tuo onnemme

luoja kirje on minulla wielä tallella ja minä woin tuoda sen sinun

silmiesi eteen', sanoin minä ja lähdin sitä hakemaan.

Kaikki kirjewaihtomme aikuiset kirjeet oliwat minulla tarkassa tallessa

ja hywässä järjestyksessä, jonka wuoksi löysin sen aiwan pian.--Kuinka

lieneekin niin sattunut, ettei niitä ennen ollut tullut käsitellyksi,

eikä päiwänwaloon saatetuksi.

Minä riensin, kirje kädessä, woittoriemulla saliin ja annoin sen

waimoni käteen.

Tuskin oli hän siihen silmänsä luonut, kun hän päästi kipeän

parahduksen ja kaatui pyörtyneenä lattialle.

'Herra Jumala! Mikä sinulle nyt tuli?' huudahdin minä ja riensin häntä

auttamaan.

Minä kannoin hänet sohwalle ja koin häntä wirwoittaakseni tehdä minkä

woin. Onneksi ei hän ollut kauwan tunnottomuuden tilassa, ennenkun hän

rupesi silmiänsä aukomaan.

'Woi, Hiskias! me olemme surkeasti petetyt', oliwat hänen ensimäiset

sanansa, kun hän rupesi puhumaan.

'No, mitä Jumalan tähden tämä nyt on, mikä sinua waiwaa?' koin

hätäyksissäni sanoa.

'Me olemme petetyt.'

'Petetyt! mitenkä petetyt?'

'Tuo kirje ei ole minun kirjoittamani?'

'No, kenen kirjoittama se sitte on? Onhan se selwästi sinun

käsialaasi', sanoin minä wuorostani wähän hämmästyneenä.

'Se ei ole _selwästi_ minun käsialaani, waikka sitä on kyllä

mestarillisesti koetettu jäljitellä; siitä pilkistelee esiin Kallen

käsiala ja hän sen on kirjoittanut ... woi meitä, Hiskias', sanoi

waimoni surullisesti.

Silmänräpäyksessä selweni minulle kaikki. Ensi kerran elämässäni

käsitin nyt puhtaan naisellisen kainouden täydessä jaloudessaan. Sitä

loukkaamatta ei waimoni olisikaan woinut tuota kirjettä kirjoittaa. Sen

käsityksen nojalla oiwalsin myös, että Kalle oli todellakin sen

kirjoittanut, saadakseen itsellensä ryöstetyksi ensimäisen rakastettuni

ja sysätäkseen minut pois tieltään. Ja kaikkeen tähän oli hän hywäkseen

käyttänyt tuota muiden käsialan jäljittelemistaitoaan, jossa hän oli

tullut niin mainioksi. Nyt älysin Kallen äkkinäisen synkistymisen ja

kylmenemisen minuun ensimäisellä käyntiretkellämme waimojemme kodissa,

yliopistoon lähtemättömyytensä ja kirjoittamattomuutensa wiime aikoina

sekä tuon waistomaisen luuloni, että hän salaisi jotakin.

Waikka Kallen työ tuntuikin mielestäni konnamaiselta, en kuitenkaan

huolinut koko kepposesta yhtään mitään; sillä olinhan kaikin puolin

onnellinen; sentähden antauduin mielelläni kohtaloni alaiseksi ja olin

sangen tyytywäinen tilaani. Mutta pahin seikka oli se, miten sain

rauhoitetuksi rakkaan waimoni, johon tuo onneton kirje oli tehnyt niin

sywän waikutuksen.

'Sinä et wastaa', ennätti waimoni sanoa, waikka eiwät edelliset

ajatukseni wiipyneet aiwoissani sekuntia enempää.

'Olkoon wain Kallen kirjoittama ... se on aiwan sama. Pääasia on waan

se, että olemme, armaani, tawanneet toisemme', sanoin minä.

'Woi,----sanotko niin? Se ei ole sama, mitenkä me olemme toisemme

tawanneet, sillä asialla on toinenkin puoli.----Sinä et olisi

lähestynyt minua, ellet olisi saanut tuota kirjettä.'

'Waikkapa niinkin, mutta olemmehan kuitenkin onnelliset', sanoin minä

wähän hämilläni.

'Onnellisuus ei saa tulla mitään kawalaa tietä, sillä semmoinen

onnellisuus ei woi olla pysywäistä laatua.'

'Kukapa sen woipi meiltä ryöstää, sillä onhan omassa wallassamme

säilyttää se, mitä kerran olemme saaneet. Sinä tiedät sen, että minä

rakastan sydämestäni sinua ja minä tiedän olewani rakastettu. Siinähän

meille on kylläksi, mitä me muuta kaipaisimme?--Älä nyt anna tuon asian

häiritä mielesi rauhaa ja kaikki kääntyy taas hywäksi', sanoin minä ja

kiersin käteni hänen ympärilleen.

Hän irroitti itsensä tylysti irti.

'Minä tiedän ja uskon, että sinä rakastat minua ja olet hywä minulle,

ja niin minäkin luulen tehneeni, mutta asiassa on wielä muutakin.----

Ehkä Tiinankin surumielisyys on samasta lähteestä kotoisin', sanoi hän

sitten synkästi.

Minä en ollut koskaan tullut tuota ajatelleeksi. Se huomio wastasi

tuntooni kuin ukkosen jyrähdys ja minä jäin aiwan neuwottomaksi ja

sanattomaksi. Minä rupesin pyytelemään, että antaisimme tuon asian olla

ja panisimme lewolle, koska ilta jo oli kulunut puoliyön ja aamulla oli

aikaisin ylösnouseminen. Kylmän hywän=yön toiwotuksen tehtyänsä meni

hän lapsikamariin ja minä menin makuuhuoneeseeni. Ajatukseni pyöriwät

niin sekaisin, etten ollut saada unta silmiini, mutta wihdoin olin

kuitenkin waipunut jonkunmoiseen unenhorrokseen. Kauwan en saanut tuota

hajanaistakaan lepoa nauttia, sillä wirkawelwollisuus waati nousemaan

ylös.

Heti noustuani menin lapsikamariin, sanomaan waimolleni hywää huomenta

ja toiwottamaan hänelle iloista joulua. Mutta kuinka hämmästyinkään,

kun huomasin, että hän oli ylhäällä ja täysissä waatteissa.

'Kuinka nyt on, kultaseni, oletko sinä nukkunut ensinkään?' kysyin

minä.

'No mitäs sinä olet tehnyt?'

'En.'

'Walwonut ja ajatellut.'

Minä säikähdin noita lyhywiä ja melkein tylyjä wastauksia. Nyt wasta

rupesin täydessä walossa käsittämään, mihin sywään kuiluun olimme

syöksemäisillämme. Minä rukoilin kyynelsilmissä häntä, ettei hän tuon

turhanpäiwäisen asian tähden katkeroittaisi mieltänsä ja turmelisi omaa

ja minun onneani. Samassa pyytelin hartaasti, ettei hän suinkaan,

Jumalan tähden, antaisi Tiinalle mitään tiedoksi tästä asiasta, waikka

kohtakin hänellä olisi sitä luuloa, että Tiinankin umpimielinen suru

oli tuon onnettoman kirjeen synnyttämä. Kaikkiin noihin rukouksiini ja

pyytelemisiini ei waimoni wastannut mitään, waali ja hoiteli waan

mykkänä pikku Hiskiasta.

Minun piti lähteä kirkkoon, sillä kirkko oli jo walaistu ja soitot

kiirehtiwät. Minä olin sommitellut saarnani siihen suuntaan, kuinka

Jumala suuressa rakkaudessaan oli antanut syntyä oman rakkaan poikansa

meille lunastajaksi, iloksi ja autuudeksi. Toisessa osassa oli

aikomukseni selittää enkelein kiitosweisun taiwaallista juhlallisuutta

rauhan ruhtinaan syntymisen johdosta ja siitä iloisesta sanomasta,

minkä he paimenille ilmoittiwat. Se oli juhlallinen saarna, sen woin

wakuuttaa, ja sitä laatiessani olin niin innostunut, että ehdottomasti

tunsin, kuinka sywälle sieluuni painuiwat sanat: 'Kunnia olkoon Jumalan

korkeudessa ja maassa rauha, ihmisille hywä tahto.'

Minä nousin saarnatuoliin, mutta ajatukseni oliwat niin sikin sokin,

etten muistanut ensinkään mistä piti puhumani ja aineetkin oliwat

kadonneet muististani. Minä yrittelin sitä ja tätä, päästäkseni alkuun,

mutta en woinut saada mitään kokoon, sillä sydämessäni aina waan soi:

'me olemme petetyt--sinä et olisi lähestynyt minua, ellet olisi saanut

tuota kirjettä--onnellisuus ei saa tulla mitään kawalaa tietä, sillä

semmoinen ei woi olla pysywäistä laatua--ehkä Tiinankin surumielisyys

on samasta lähteestä kotoisin--walwonut ja ajatellut'... Wiimein koin

hädissäni jotakin soperoida, mutta sen jokainen arwaa, ettei se

kelwollista ollut.

Tästä hetkestä alkoi onnemme aurinko laskeutua. Waimoni tuli niin

totiseksi, synkäksi ja yksinäiseksi, että minua oikein peloitti. Ei

yhtään ystäwällistä sanaa, ei yhtään lempeätä silmänluontia, ei yhtään

suosiollista hymyilyä; hän oli kerrassaan niinkuin joku weistokuwa. Jos

hän sattui milloin puheisille muiden tahi minun kanssani, wastasi tahi

kysyi hän waan niin lyhyesti kuin woi ja siihen ei tullut sen enempää.

Eräänä kertana otin minä taas asian puheeksi, sillä minä tahdoin waikka

mistä hinnasta saada tukalan elämämme parannetuksi.

'Miksi sinä, rakas Mari, olet noin kummallinen? Tuntuu siltä kuin sinä

pitäisit koko jutun minun rikoksenani ja minä saan sentähden kärsiä

hirmuisesti', alottelin minä.

'Tiedänhän minä, ettei se ole sinun wikasi, Hiskias; syytön olet sinä

ja sinä olet rehellinen mies, semmoisena kunnioitan minä sinua aina.

Mutta sinä olet petettynä lähestynyt minua ja se ei ole minulle saman

tekewä, sillä silloin se ei ole Jumalan sallimuksesta tapahtunut.--

Muuksi en minä woi tuota juttua ottaa ja siihen en woi mitään', sanoi

hän kolkosti ja siihen asia taas jäi.

Se oli pisin puhe, mitä hän oli pitkään aikaan puhunut.

Semmoisenaan kului taas joku aika.

Eräänä kertana astuskeli hän wakawana kuin haamu minun luokseni. Hän

oli nyt entistä kalpeampi ja kädessään piti hän erästä kirjettä.

Luokseni päästyään ojensi hän sanaakaan lausumatta kirjeen minulle ja

kääntyi takaisin hitaisilla askelilla. Kun hän oli poistunut, silmäsin

minä kirjeeseen.----Se oli Tiinalta. Sen huomattuani wawahdin minä,

mutta aloin sitä kuitenkin lukea; se kuului näin:

'Rakas sisareni, Mari!

Kirjeestäsi näin minä, että sinäkin olet saanut tietoosi tuon kamalan

ja murhaawan petoksen. Minä sen olen tiennyt jo siitä saakka, kuin

Hiskias tuli wiimeiseltä yliopistoretkeltänsä meille, ja se tieto oli

surman isku nuorelle sydämelleni. Liiassa uteliaisuudessani satuin minä

silmäilemään niitä kirjeitä, mitkä Hiskias oli mukanansa tuonut ja

wiattomassa waromattomuudessaan heittänyt talteen panematta. Silloin

huomasin heti, ettei tuo sinun ensimäinen kirjeesi ollutkaan sinun

kirjoittamasi, waan hänen. Maailma musteni silmissäni ja oitis käsitin

minä kaikessa kauheudessaan, kuinka törkeän petoksen esineiksi me

wiattomuudessamme olimme joutuneet. Sen kyllä tunnen, että tein kowasti

wäärin, kun luin noita kirjeitä, mutta minulla oli ennakolta asiasta

jonkunmoinen waistomainen aawistus ja se minut wietteli. Nyt woin

sinulle ilmaista, etten ole miestäni alusta alkainkaan rakastanut, waan

kaikki tuli luullun sallimuksen pakosta. Mutta sitten kuin tulin

käsittämään asian kaikessa walossaan tahi--pimeydessään, jouduin minä

petoksen woimattomaksi uhriksi ja siinä syy minun äkkinäiseen

mielenmuutokseeni, jota niin paljon on ihmetelty.--Anna anteeksi, rakas

sisareni, mutta asian näin pitkälle mentyä tunnustan nyt sinulle, että

rakkauteni esine oli juuri sinun Hiskiaksesi ja uskoni on wielä nytkin

se, että olisimme toisemme käsittäneet, jos ei käärme olisi kawalaa

leikkiänsä ruwennut wälissämme lyömään. Woi minua, mutta hänessä luulin

minä löytäneeni elämäni kumppanin, sillä hänessä luulin tawanneeni

jotakin jaloa, puhdasta ja wilpitöntä.--Tätä en olisi koskaan

kenellekään ilmoittanut, sillä aikomukseni on ollut wiedä salaisuuteni

kanssani hautaan, mutta kun sinäkin sen tiedät, on minulle nyt kaikki

yhtä.--En ole yrittänytkään häneltä tätä salaamaan, koska siihen olen

peräti woimaton ja minä en woi koskaan hänelle anteeksi antaa sitä

hirweää rikosta, kun hän on sekoittanut sen järjestyksen, jonka Luoja

on itsekullekin määrännyt. Woi, rakas sisareni! Liian halpana

kauppatawarana he pitäwät naisen sydämen, kun he uskaltawat sen kanssa

harjoittaa pelkkää kawaluutta, ja kuitenkin loi Luoja naisen ihmiseksi

niinkuin miehenkin. Minun wahwa uskoni on, että wääryys kostaa aina

itsensä ja niinpä näyttää käywän meilläkin, sillä elämämme on waan

pelkkää narrinpeliä ja tämä on murhaawaa. Tämä ei olekaan minulle enää

minkään arwoinen ja minä kuolisin niin mielelläni, sillä loppuisihan

silloin nämä katkerat tunteet. Minkäpä tähden minä eläisinkään, sillä

kaiken muun lisäksi hän on ruwennut--juomaan ja siten täydentänyt

rikostensa sarjan. Eikö tämä kaikki ole hirweätä ja yhtäkaikki

waaditaan naiselta, että hän on welwollinen nurkumatta kaiken tämän

kärsimään ja kantamaan, mutta ettei niin ole, sen kyllä tulewat

tapaukset osoittawat.--Tällä en suinkaan tarkoita, että sinun elämäsi

pitäisi olla niinkuin minun, olen awannut sydämeni sinulle ainoalle,

joka minua ymmärrät. Elä sinä onnellisempana kuin onneton sisaresi,

joka on elämänsä yhdistänyt suurimman konnan kanssa, mitä koskaan on

maailmassa ollut. Sinun kumppanisi on puhdassydäminen ja hän ansaitsee

kaiken rakkautesi ja kunnioituksesi. Eläkää onnellisina! Sitä toiwoo

sortunut sisaresi----Tiina.'

Kowa hämmästys käsitti minut kirjeen luettuani, sillä nyt minä ymmärsin

ja käsitin kaikki täydessä walossaan. Ei ollut enään mitään

mahdollisuutta, mitään toiwoa, että perheellinen elämämme palaantuisi

wielä entiseen lämpymään sydämellisyyteen. Kolkko, kylmä ja kuollut

tulewaisuus oli edessä ja se kowin kauhistutti minua. Eipä siinä wielä

kyllä, mutta Kalle ja Tiina oliwat myös samassa kadotuksessa ja tähän

sydänten haaksirikkoon oli syynä tuo melkein wiattomalta näyttäwä,

katala kirje, jonka kawaluuden minäkin nyt wasta oikein oiwalsin.

Kaiken kauhistukseni seasta en woinut olla huomaamatta ja

ihmettelemättä sitä teräwämielistä älykkäisyyttä, millä sisarukset

oliwat sydäntensä surmaksi urkkineet salaisuuden kaikkine haaroineen

tietoonsa sumuisesta hämärästä ja wieläpä osanneet siitä tehdä niin

oikean johtopäätöksen, ja kaikesta tästä ei kuitenkaan minulla ollut

pienintäkään aawistusta.--Woi kuinka waarallista on laskea leikkiä

wiattoman ja puhtaan naissydämen kanssa, sillä ei ole yhdentekewä millä

tawalla hänet omakseen saa ja mitä tietä hänelle mies tulee.

Minä luin ja tutkin useampaan kertaan tuota surullista kirjettä. Olin

niin ajatuksiini waipunut, etten huomannut toista kättäni, eikä kukaan

minua häirinnyt. Silloin aukeni owi ja waimoni astui huoneeseen.

Warmaankin huomasi hän, että olin kowassa mielen hämmennyksessä, sillä

hän ei lausunut luotuista sanaa, loi waan minuun tutkiwan ja

woitollisen katseen ja poistui nopeasti. Tuo katse selitti kuitenkin

niin paljon, sillä se oli ikäänkuin hän olisi sanonut: 'wieläkö koetat

totuutta peitellä tyhjillä tekosyillä?'

Herra ties kuinka kauan olisinkaan siinä istunut, miettimässä elämän

kuohuwia pyörteitä, jos ei waimoni taasen olisi tullut huoneeseen; hän

istui nyt ja näytti tahtowan jotain puhua.

'Olethan sinä, kultaseni, Tiinalle ilmoittanut tuon kirjejutun, waikka

minä niin hartaasti pyysin, ettet sitä tekisi', sanoin minä.

'Enhän minä ole mennyt mihinkään lupaukseen siitä asiasta.'

'Totta kyllä, mutta woipihan toisen pyynnön täyttää, waikkei mene

erinomaisiin sitoumuksiinkaan', koin minä puolihädissäni sanoa.

'Mitä hywää sen salaamisesta olisi ollut?'

'Olisihan kahtapuolta monta ikäwää juttua jäänyt tietämättä.'

'Se ei olisi auttanut mitään, sillä minä tiesin kuitenkin kaikki; sitä

paitsi teeskennelty luulotteleminen on kaikista waarallisin', sanoi hän

kolkosti.

'No, mutta saatammehan unhottaa nuot kaikki ja ruweta elämään entistä

onnellista elämää', koin minä sanoa.

'Entistä onnellista elämää! Woi, Hiskias, sinä et tunne wielä naisen

sydäntä. Jolla sydän on kerran karrelle palanut, häneltä ei woi waatia

onnellista elämää. Me kumpikin olemme wäärässä asemassa, samoin he. Me

onnettomat olemme joutuneet kawalan ja ilkeän sydämen woimattomaksi

uhriksi ja sitä ei woi kukaan auttaa. Minä tiedän ja ymmärrän ehkä

enemmän kuin sinä luuletkaan: Tiina rakasti sinua ensi näkemästään ja

sinä--häntä, etkä ensinkään minua, wai kuinka?'

Wiimeistä päätelmää tehdessään katsoi hän minua kiinteästi, tutkiwasti

ja kysywästi silmiin. Tuntui siltä kuin olisin pahantekijänä

seisonut semmoisen tuomarin edessä, joka näki sieluni sisimpiin

salaisuuksiinkin.

'Sinä et wastaa', sanoi hän käskewästi ja tuomitsewaisesti.

'En woi kieltää, ettei asia niin ollut alkujaan, mutta olihan se waan

satunnainen ensilempi, joka aikoja sitten on mennyt ohitse ja

unohtunut', selitin minä.

'Wai satunnainen ja unohtunut!----Sanotko niin, Hiskias? Onko se

satunnaista, minkä Jumala on yhteen sowittanut? Ja woipiko sen

unhottaa, waikka ihminen on teidät eroittanut? Minun onneton sisareni

tuntuu asian muistawan aiwan hywästi ja samoin luulen sinunkin laitasi

olewan; olisikin ihan luonnotonta, jos ei niin olisi.'

Wiimeisiä sanoja lausuessaan nousi hän istualtaan, loi minuun

surullisen katseen ja meni pois.

Jonkun aikaa tuommoista surullista ja kuolettawaa elämää elettyämme,

saimme surullisen tiedon, että Tiina oli--kuollut.

'Woi rakas sisareni! Kuinka nuorena jouduit sinä kawaluuden ja

itsekkäisyyden wiattomaksi uhriksi!' huudahti waimoni ja hän pillahti

katkeraan ja hillitsemättömään itkuun.

Yritin häntä lohduttamaan, turhaan, sillä oliwathan hänen sydämensä

haawat ennestäänkin sywät ja nyt ne oliwat saaneet uuden ankaran iskun,

joka waan täydensi ja wahwisti niitä. Hän itki melkein wuorokauden

ummelleen ja kun hän sitte wihdoinkin lakkasi, oli hän tawallista

synkempi ja alakuloisempi.

Wälisti huomasin minä selwästi, että hän sääli minun tilaani. Niinä

aikoina koetti hän olla minulle mieliksi ja karttoi jokaista sanaa,

mikä olisi woinut saattaa minut murheelliseksi; menneitten aikojen

muistoja ei hän silloin kertaakaan maininnut. Kuitenkaan ei se

onnistunut, sillä se oli ulkonaista pakkoa, oli ulkokullattua

teeskentelyä ja pysyi semmoisena; sydän pysyi waan kylmänä.

Eräänä iltana kuulin minä lapsikamarista iloista ääntä. Sydämeni lensi

kylmäksi, niin kowan waikutuksen teki se minuun, sillä enhän ollut

semmoista kuullut moneen Herran aikaan. Samassa huomasin minä, että

ääni oli niin tutunomaista; se olikin waimoni, joka siellä leperteli

pikku Hiskiakselle. Sydämeni sykähti nyt ilosta ja minä menin owen taa

kuuntelemaan. Siellä hän lellitteli lasta ja hywäilyllä ja

hywäilysanoilla ei ollut rajoja. Hän antoi tunteittensa wapaasti wuotaa

ja minun täytyi ihmetellä sitä lempeyden ja rakkauden rikkautta, sitä

äänen ja sanain moninaista sointua, joita hän uhrasi lapselleen.

Kyyneleet nousiwat silmiini, sillä jonkunmoinen aawistus käwi sieluni

läwitse, että elämämme synkkyys olisi nyt lopussa.

Minä astuin kamariin. Ensinnä näytti siltä, että hän ikäänkuin olisi

säpsähtänyt minun tulostani, mutta pian hän selkeni.

'Istu, Hiskias--sinä olet niin hywä minulle. Minä olen syyttä tarpeetta

saattanut sinulle monta raskasta hetkeä ... mutta etpä usko kuinka hywä

minun on nyt olla ... niin, niin hywä, että...', sanoi hän ilosta

loistawin kaswoin.

'Ei mikään maailmassa ole minulle kalliimpi ja mieluisempi asia, rakas

Mari, kuin se, että sinun on hywä olla', koin minä hämilläni änkyttää,

sillä minä en tiennyt mitä ajatella niin äkkinäisestä mielen

muutoksesta.

'Tiedänhän minä sen ... sinä olet niin hywä ja minun on nyt niin

hywä ... mutta sallithan minun nyt olla kahden lapsen kanssa ...

sallithan, minä tiedän, että sallit', hopitti hän iloissaan.

'Sallin, sallin, hywää yötä waan!' sanoin minä ja lähdin pois, sillä

nyt oli maata panon aika.

Woi kuinka keweältä tuntui nyt sydämeni, olipa niinkuin kauhea taakka

olisi siitä pois wieritetty. 'Nythän on waimoni elpynyt ja tullut

iloiseksi, niin, jopa iloisemmaksikin kuin on koskaan ennen ollut.

Warmaankin paranee meidän sumea ja rasittawa elämämme entiselleen. Me

alotamme uutta elämää ja unhotamme ikäwät, menneet seikat selkämme

taa', ajattelin minä maata pantuani; ja todellakin tuntui mielestäni

siltä, kuin kaikki tapahtunut wastoinkäymisemme olisi ollut waan paha

uni.

Aamulla ylösnoustuani menin terwehtimään heitä. Kuinka hämmästyinkään,

kun minä huomasin waimoni olewan kowin kipeänä.

'Herra siunatkoon! No mikä sinua waiwaa, Mari?' sanoin minä

hämmästyksissäni.

'Minä woin kowin pahoin ja päätäni särkee kipeästi; hoitakaa lasta,

minä en woi', sanoi hän.

Minä hyppäsin heti apua hakemaan; lapsi otettiin pois, ja itse sairasta

hoidettiin ja waalittiin kuten parhain taidettiin. Illalla nähtiin

taudin helpottawan ja minä kiittelin Jumalaa hänen parantumisestaan.

Mitä nyt seurasi? Ei mitään muuta, kuin että elämämme käwi entistä

synkemmäksi, entistä kolkommaksi, entistä kylmemmäksi; semmoista se

äkkinäinen iloisuus waan aikaan sai, eikä elämän parannuksesta jäänyt

mitään toiwoakaan.--minun surullani ei ollut mitään rajoja.

Ajan=oloon rupesi waimoni iloiset hetket tihenemään tihenemistään,

mutta yhä synkempi synkkyys seurasi niitä ja hän päiwitteli wäliajat

pahoinwointiaan. Minä koetin kaikin tawoin saada selwille tuon

kummallisen elämän muutoksen syytä, mutta ei, salaisuutena se waan

pysyi.

Eräänä kertana satuin minä tuommoisena iloisena aikana astumaan waimoni

kamariin. Samassa tuokiossa hawaitsin, että hän hätäisesti kätki

jotain. Silmänräpäyksessä olin minä käsittäwinäni asian oikean laidan.

'Rakas Mari! Ethän toki Jumalan tähden ole ruwennut...'

'Minä olen ... olen, olen, olen, ... näitkö sinä, Hiskias, sen...? Älä

ole minulle paha ... ethän ole? Onhan minun nytkin hywä olla ja sinä

sanot olewan sen mieliksesi. Ethän onnettomalta waimoltasi woi kieltää

wähäisiä ilon hetkiä...? Olethan minulle aina niin hywä että ... että

... mutta eihän se ollut mitään, ei, ei mitään, enkä minä kätkenyt

mitään ... woi Hiskias...'

Niinkuin näytti, höpisi hän tuommoisia kauhean hämmästyksensä tähden,

mutta hänen kielensä sammalsi ja hän kaatui tunnottomana wuoteelle.

Minä kostutin hänen päätänsä kylmällä wedellä ja etikalla, ja toimitin

hänet oikein maata; hetken päätä rupesi hän säännöllisesti hengittämään

ja nukkui.

Nyt oli minulla hywä tilaisuus tarkastella, mikä se oli jonka hän minun

tullessani niin ketterästi pisti piiloon. Waikka waistomaisesti

käsitinkin asian, hämmästyin kuitenkin suuresti, kun piilosta löysin

puolilleen juodun----wiinipullon. Jumalani! Warmaa siis oli, että hän

oli ruwennut--juomaan.

Seuraawana aamuna, kun hän wielä oli puoli=sairaana eilisestä

juopumuksestaan, menin hänen kamariinsa. Olin päättänyt pitää aika

nuhdesaarnan, sillä nyt luulin siemenen lankeawan hywään maahan. Sinne

tultuani hawaitsin kuitenkin, että hän oli jo ennakolta warustanut

itsensä kaikkea wastaan=ottamaan; hän oli synkännäköinen ja loi minuun,

huoneeseen tultuani, tutkiwan silmäyksen.

'Sinä, rakas Mari, olet alentunut ja langennut niin suureen

siweelliseen rikokseen, ettet siitä woi wastata Jumalan eikä ihmisten

edessä', aloittelin minä.

'Wai niin, wai olen langennut suureen rikokseen ja kuitenkin owat

tuhannet ennen minua tehneet samoin, mutta heitä ei ole sanottu

langenneiksi ja tämä on, niin ehkä sentähden, kun he owat olleet--

miehiä', sanoi hän puolituimasti.

'Sinä et siis kiellä sitä, että olet ruwennut juomaan?'

'En. Kuinka sitä kieltäisin, kun se on kumminkin tosi asia.'

'Kyllä tämä on liian kauheaa; se wielä puuttui.'

'Minä myönnän, ettei se ole oikein, mutta samassa pyydän saada

muistuttaa etteiwät kaikki muutkaan asiani ole oikein. Tämän tähden on

minulle kaikki yhdentekewä, olipa se sitten hywästi tahi huonosti, kun

waan saan hetkeksikään liewitystä polttawalle sydämelleni. Minä olen jo

kauwan turwannut tuohon wäärään apulähteeseen, waikket sinä ole sitä

ennen huomannut, mutta kun se on kerran julki tullut, niin tulkoon

kaikkineen, sillä minä en tahdo olla kawala petturi. Niinkuin jo

mainitsin, tiedän itsekin, että se on wäärin, mutta parempaa keinoa en

ole löytänyt. Minä ymmärrän sinut: sinä tahtoisit, että minä jättäisin

wäkewät juomat pois ja rupeaisin elämään siweellisempää elämää. Itsekin

olen sitä miettinyt, mutta minun täytyy sinulle sanoa, etten woi sitä

tehdä, sillä ne hetket, jolloin woin suruni unhottaa, owat minulle

sanomattoman onnelliset', selitti hän katkeran awonaisesti.

'Mutta waikka et huolisikaan mitään minun surustani ja sydämeni

särkymisestä, pyydän minä kuitenkin sinun muistamaan lastasi',

muistutin minä.

'Sinä tiedät sen, että minä kunnioitan sinua ja rakastan lastani ja

ethän minulta woi muuta waatiakaan, kun kerran asiat owat niinkuin

owat. Nämät asiat owat minulle ihan selwät, mutta oma sisällinen tilani

ei ole oikein selwä, ja sentähden löytyy siinä tämmöisiä poikkeuksia;

minä luulen ettei sitä woi kukaan toiseksi muuttaa', arweli hän lujasti

ja arastelemattoman päättäwästi.

Minä tunsin selwästi häwinneeni ja että kylwetty siemen oli langennut

tien=oheen. Sortuneena lähdin minä huoneesta pois ja koetin

yksinäisyydessä miettiä oweloa elämäämme. Minä en löytänyt mitään

täytettä, sen ammottawan aukon täyttämiseksi minkä olosuhteet oliwat

aikojen kuluessa wälillemme rewäisseet ja tämä kauhistutti minua. Olin

luuloitellut, että tämän julkitulleen rikoksen turwissa saisin

järkäyttää hänen sydäntänsä ja saattaa elämän entiselleen, mutta nyt

oli minulla tiedossa, että kaikki tuo oli todellakin luuloiteltua

unennäköä; tuntui siltä, ettei onnettomuudella ole mitään rajoja, sillä

yhä ilmestyi niitä waan uusia toisissa muodoissa.

Minä surin kowin tilaamme ja koetin salata hänen heikkouttaan niin

paljon kuin waan woin. Kauwan aikaa onnistuikin se ja semmoisina

hetkinä sanoiwat ihmiset rouwan olewan sairaana.

Nyt luulin olewani onnettomuuteni korkeimmalla kukkulalla. Pian

kuitenkin huomasin, ettei se ollut wielä wiimeinen naula, joka oli

lyöty runneltuun sydämeeni, sillä pikku Hiskias, ainoa lapsemme, tuli

kowin sairaaksi. Yötä päiwää istuin minä lapseni kehdon wieressä,

koettaen hoitaa ja lääkitä häntä parhaan taitoni mukaan. Usein oli

waimonikin minulla kumppanina, mutta hän oli umpimielinen, eikä puhunut

juuri monta sanaa, waikka minä tein monta yritystä saadakseni häntä

elpymään. Minä näin selwästi, että lapsen kohtalo koski häneen kowasti,

sillä usein huomasin hänen silmissään kimaltelewan kyyneleitä ja

hartiainsa jytisewän, waikka hän muutoin olikin mykkä kuin kiwi.

Kuitenkin huomasin minä että hän oli usealla käyntikerrallaan--

juowuksissa. Minä rukoilin usein Jumalaa, ettei hän ottaisi pois ainoaa

iloani ja toiwoani, mutta hän katsoi hywäksi korjata lapsen pois, ja

nyt tunsin itseni niin hyljätyksi ja onnettomaksi. En tiedä suriko

waimoni wai oli surematta lapsemme kuolemaa, sillä entistä jäykempi,

umpimielisempi ja wähäpuheisempi hän waan oli; tämä lisäsi ennestäänkin

raskasta taakkaani.

Lapsen kuoleman jälkeen paheni waan tuo kamala asia. Minä rukoilin,

pyysin ja waroitin häntä, ettei hän, Jumalan tähden, panisi alttiiksi

omaansa ja siinä samassa minun kunniaani, mutta hän waan sanoi, ettei

hänellä ole enään mitään kunniaa ja ettei hänellä niinmuodoin ole

mitään säilytettäwää.------Pian tulikin asia julkiseksi; pitäjällä

ruwettiin puhumaan, että papin rouwa----juopi.

Olisi luullut, että minun wuoroni nyt oli kuolla, mutta niin ei käynyt

ja nytkin ihmettelen, että wielä elän. Minä koettelin kaikkeni panna

liikkeelle, ettei hän olisi saanut mitään wäkewiä, mutta ei se mitään

auttanut. Minä en tuottanut mitään semmoisia kotiin, enkä antanut

muiden tuoda, mutta yhtäkaikki oli hän julkisesti myötäänsä

juowuksissa. Minä ihmettelin suuresti, mistä hän sai tuota turmelewaa

nestettä ja koetin pitää mitä tarkinta poliisiwirkaa, tarkastellen joka

kulkijan ja nuuskien kaikki paikat, mutta kaikki turhaan, sillä ei se

mitään auttanut. Wihdoin huomasin, että hän usein kulki ulkona, silloin

kun hän alkoi tulla humalaan. Menin siis pihalle tarkastelemaan ja

löysinkin pulloja useammasta kuin yhdestä paikasta. Kätköjä oli tehty

huoneitten alle ja kiwijalan koloihin; hänellä oli siis kätyreitä mitkä

salaa pisteliwät niitä ennen sowittuihin paikkoihin. Tuon hawainnon

tehtyäni rupesin tarkasti silmällä pitämään epäluulon=alaisia ihmisiä.

Usein sainkin heitä kiinni ja harmikseni huomasin silloin, että heissä

oli semmoisiakin, joilta wähimmän olisi luullut semmoista käytöstä.

Ensimältä näyttikin siltä kuin siitä olisi riittäwä apu; mutta pian

tuli asia entiselleen, sillä kowin monenlaiset owat keinot ja piilot.

Tämmöistä epätoiwon tilaa kesti kauwan. En yrittänyt enää mitään

tekemään asian auttamiseksi--en woinut, sillä olinhan nyt epätoiwon

kauheassa tilassa. Olinhan niin monta kertaa pyytänyt ja rukoillut

kyynelsilmissä, Jumalan ja ihmisten nimessä; olinhan kärsinyt ja

toiwonut niin kauwan, ja koettanut liikuttaa hänen omaatuntoansa, mutta

mitä tämä kaikki oli auttanut? Oliko kumma, jos toinen päiwä oli

toistaan surullisempi, toinen wiikko toistaan kylmempi ja toinen wuosi

toistaan ikäwämpi ja kuluttawampi?

Wuosi wuodelta heikkoni nähtäwästi waimoni terweys, mutta wäkewien

nauttimista ei hän waan heittänyt. Wihdoin kääntyi hän tautiwuoteelle.

Minä estin nyt häneltä kaikki wäkewät juomat, sillä nyt woin sen tehdä.

Mutta hän rukoili niin hartaasti saadakseen niitä, että olisi luullut

kiwenkin sulawan. Minun täytyi myöntyä ja wälisti antaa edes wähän. Hän

kiitteli ja kasteli silloin yhtä hartaasti kuin pyytänytkin oli, ja hän

oikein wapisi, mieliteon tähden; nähdessään wäkewiä; näytti siltä kuin

hän olisi wirkistynyt niitä saadessaan.

Eräänä kertana aioin minä kutsua lääkärin hänen luokseen.

'Älä, hywä Hiskias, lisää suotta waiwojasi. Lääkäri ei woi auttaa

minua, sillä minun aikani ei ole pitkällinen', sanoi hän.

Kuitenkin toimitin minä noutamaan lääkärin.

Kun hän oli tutkinut sairaan tilaa, ilmoitti hän, ettei ole enään

mitään toiwon sijaa, sillä hermosto ja tärkeimmät elimet owat pilalle

turmeltuneet. Wielä arweli hän, että wäkewäin ehdoton kieltäminen olisi

hänelle suoraksi kuolemaksi, kun hän on niihin niin kowin tottunut.

Suureksi ihmeekseni lakkasi hän kuitenkin nyt itse tahtomasta wäkewiä.

'Tahtoisitko nyt lääkiä?' esittelin minä eräänä kertana säälitellessäni

häntä.

'En. Minä en enään koskaan tahdo mitään wäkewiä', sanoi hän, raskaasti

hengittää huohottaen.

Minä säpsähdin.

'Sinä, Hiskias, olet paljon saanut kärsiä minun tähteni', jatkoi hän.

'Minä woin ne unhottaa kaikki', koin hänelle sanoa.

'Mutta se ei ole sinun wikasi, eikä minunkaan, sillä meidät hirweästi

petettiin; minun sydämeni särkyi ja minä en _woinut_ toisin ja

paremmasti elää', jatkoi hän yhä.

'Niinhän se on, minä ymmärrän kaikki, rakkahani', myönsin minä.

'Woitko antaa anteeksi rikokselliselle, wiheliäiselle waimollesi, joka

syyttä, tarpeetta on sinulle tuottanut niin monta surua, tuskaa,

murhetta ja sydämen kipua? Petoksen ilmi tultua en ole woinut sinua

rakastaa sillä rakkaudella, jolla sinä olet minua rakastanut ja jolla

minäkin ensin sinua rakastin. Woitko nämä kaikki minulle anteeksi

antaa?--Minä rukoilen sinua, Hiskias', pyyteli hän wärisewin äänin.

Minun mieleni murtui kyyneliin asti, sillä kauwan oli siitä aikaa

kulunut, jolloin olin hänen niin sydämellisiä ja lämpymiä sanoja

kuullut lausuwan. Minä kallistuin hänen ylitsensä, kiersin käteni hänen

kuumuudesta hohtawan ruumiinsa ympäri, ja sanoin itkusta tukehtuneella

äänellä. 'Jumala tietää, että minä olen jo kaikki sinulle anteeksi

antanut'.

'Minä tiedän, että sinulla on jalo ja wilpitön sydän, ja uskon wahwasti

mitä sanonut olet; toiwoni on myös, että Jumalakin on minulle anteeksi

antanut', sanoi hän sitten ja kyyneleet wieriwät hänen kalpeita

kaswojansa myöten.

Siinä sitten itkimme molemmin ja sydän tunsi sanomatonta iloa ja

lohdutusta; se oli elämäni ihanimpia hetkiä, sillä se oli katumuksen ja

anteeksi antamisen hetki.

Seuraawana päiwänä olin wirkahuoneessani jotakin toimittamassa.

Silloin tultiin minua kiireesti käskemään sairaan kamariin, johon minä

riensin niin joutuin kuin kerkesin. Heti ensi silmäyksellä huomasin

minä, ettei loppu ollut kaukana. Hänen hengityksensä oli harwennut, ja

hän tirkisteli kummallisesti kiiluwilla silmillänsä oween päin. Kun hän

huomasi minut, ojensi hän kuihtuneen kätensä minua kohden. Minä riensin

hänen luokseen ja otin tarjotun käden omaani. Hän ummisti silmänsä ja

kuiskasi tuskin kuultawasti hengellänsä: 'Hiskias...' Rinta korahteli

muutaman kerran, käsi herwahti, ja hän ei ollut enään eläwien joukossa.

Minä seisoin hänen wuoteensa wieressä niinkuin kiwettynyt. En woinut

itkeä, sillä sydän oli kowin täysi. Kylmänä, kankeana makasi nyt

edessäni hän, jota olin niin werrattomasti rakastanut ja jonka kanssa

eläessäni oli ollut semmoistakin aikaa, jolloin tunsin itseni

sanomattoman onnelliseksi. Koko menneen elämäni kirjawa kirja aukeni

selwässä järjestyksessä eteeni siinä seisoessani. Oikullinen sattumus

oli hänet minulle lahjoittanut, mutta sama sattumus weikin hänet

minulta. Eipä siinä wielä kyllä, sillä paljon, paljon oli tuo sattumus

aikaan saanut. Se oli Tuonen tuwille wienyt kaksi puhtainta sydäntä ja

saattanut minulle sanomatonta tuskaa ja murhetta. Kolmattakin uhriaan

se wielä pehmitteli, sillä Kalle, joka saman sattumuksen johdosta oli

ruwennut juomaan, joi nyt niin ankarasti, ettei sitä woinut kauwan

kestää. Wielä etemmäksi ulottuiwat sen juuret, sillä päälliseksi jäi

kumpikin parikunta lapsettomaksi, ja niin tapahtui lahoominen siinä,

missä kaswamisen olisi pitänyt tapahtua.----Suurena lohdutuksena noita

katkeroita muistelmia ajatellessani oli kuitenkin se toiwo, että

waimoni kuoli onnellisen kuoleman.

Melkein heti sen jälkeen kuoliwat molemmat wanhempani ja Kallekin. Tuon

häwityksen keskellä seisoin nyt yksinäni, niinkuin kärwentynyt honka

palaneella salolla; en ollut wielä wiittäkymmentäni täyttänyt ja

kuitenkin oliwat hiukseni yhtä walkeat kuin nytkin. Wanhempieni

kuoleman jälkeen joutui renki=Pekka hunnikolle. Hän oli uskollisesti

palwellut heitä, mutta nyt oli hän kykenemätön ja turwaton wanha mies.

Minä en woinut häntä nähdä ajelulla ja kaikkien hyljäämänä, waan otin

hänet luokseni; samaan aikaan otin myös ottotyttären; nämät kaksi

oliwat nyt ainoat seurakumppanini. Pekka lauleli wälisti wieläkin

entisiä laulujansa ja sai säännöllisesti joulukartuusinsa; silloin hän

tawallisesti sanoi kuten ennenkin 'eihän sitä niin paljoa...' Eräänä

wuotena tuli hänkin sairaaksi. Kun waan sain aikaa, istuin minä hänen

wuoteensa wieressä. Hän houraili usein ja hänen ajatustapansa

sisällyksenä oli hänen entiset harwat lauseensa. 'Joulukartuusi ...

noin iso ... eihän sitä niin paljoa ... puh----eihän se kun houriota

...----mitäpä minä enään maailmasta...' sanoi hän eräänä kertana hänen

wuoteensa luona istuessani. Ne oliwat hänen wiimeiset tuumansa, sillä

kohta sen jälkeen jätti hän tämän maailman ja samassa minutkin. Ainoana

hupinani on nyt ottotyttäreni, jota rakastan niinkuin omaa lastani ja

hän hoitaa ja kunnioittaa minua niinkuin omaa isäänsä.--Ja nyt olen

entistä elämääni kertoessani ehtinyt nykyaikaan asti, mutta mitä

eteenpäin tapahtuu, sen Jumala yksin tietää."

Ukon pää rupesi sywempään nokahtelemaan ja wiimeisiä sanoja sanoessa

wärähteli hänen äänensä. Minä astelin hänen luoksensa, otin hänen

kädestään kiinni ja sanoin: "paljon olette te kokenut, paljon

kärsinyt". Hän nousi ylös, kääntyi minuun selin, käweli akkunan luo ja

seisoi siinä ääneti kauwan aikaa.