Kun rautatien työ alkaa, silloinkos elämää ja liikettä syntyy. Monessa
rauhaisessa paikkakunnassa, jossa ei tawallisissa oloissa juuri usein
nähdä wierasta, tarjoutuu silloin mitä kirjawin näky. Rautaa tulwaa
kaikista--minä en sano kansoista ja kielistä--maamme osista ja pian saa
kuulla puhuttawan molempain kotimaisten kielten kaikkia murteita. Tulee
köyhiä ja rikkaita, rikkaasta köyhtyneitä--harwoin köyhistä
rikastuneita--yli onnensa menneitä, wirkansa ja luottamuksensa
menettäneitä, kowanonnen kokeneita, kulkurielämään tottuneita ja
kaikilla on warma toiwo paremmasta tulewaisuudesta. Tätä kaikkea
nähdessä ja huomatessa juoksee ehdottomasti mieleen, että kyllä olisi
työntekijöitä rakkaassa isänmaassamme, kun olisi waan työn teettäjiä.
--"Kussa raato on, siihen kotkat kokoontuwat."
Tällä tawalla kertyy eteemme semmoinen taulu, ettei sen eri wäreistä
hewillä selwää saa. Kun sitten kansan kesken tulee puhe rautatien
työmiehistä sanotaan heitä supistuneesti waan "rauta=miehiksi" ja
"rauta=akoiksi". Siitä sana: rauta=mies.
Aikomukseni ei ollutkaan ruweta selwille seulomaan tuota kirjawaa
joukkoa, aion waan kertoa mitä yksityiskohdissa on silmääni ja tuntooni
pistänyt.
Sattui näet niin, että asuntoni oli lähellä erästä isoa rautatien
työpaikkaa. Harwa päiwä oli se, jolloin en käynyt siellä katselemassa
työn menoa ja sitä tekewiä ihmisiä. Sukkelat kokkapuheet ja riwot
pilalaulut kajahteliwat usein heidän huuliltansa, joita toisien
moninkertaiset naurunhohotukset palkitsiwat, samassa osoittaen, että
kulloinkin ilmestywä uusi aate oli koko ryhmän yhteinen.
En ollut kowin useasti wielä käynyt työpaikalla, kun eräs solakka ja
nuori mies weti huomioni puoleensa. Hän ei ottanut ensinkään osaa
toisien riwoon summa=iloisuuteen, oli waan synkän ja alakuloisen
näköinen. Kuta useammasti käwin työpaikalla, sitä enemmän kiintyi
silmäni häneen. En kuullut hänen lausuwan ainuttakaan riwosanaa, enkä
että hän olisi ottanut osaa yhteenkään keskusteluun toisien
työkumppaniensakaan kanssa. Usein oli toisilla mielestänsä oikein
hauskaa ilon=ainetta wäliin semmoistakin, mikä sai heidät
remahtelemalla riemuitsemaan, mutta semmoisissakaan tapauksissa ei
hänen hymykuoppansa edes wärwähtäneet.
"Mistä tuo nuori mies on kotoisin, hän, joka on niin alakuloisen
näköinen?" kysyin eräänä kertana hänen työkumppaniltaan.
"Hän on, on, on, on ... mitenkä se oli? hän on Säk ... Saw ... Kuort
... en minä muista nyt mistä hän on kotoisin; lienenkö sitä koskaan
kuullutkaan", wastasi kysytty, miettiwäisesti taiwaalle tirkistellen ja
toisella kädellään leukaansa puristellen.
"Mikä hänen nimensä on?" pitkitin minä.
"Nikki, häntä sanotaan Nikiksi."
"Entä sukunimi?"
"Sitä en tiedä; häntä sanotaan waan Nikiksi."
"Onko hänellä waimoa ja lapsia?"
"Sitäkään en minä tiedä; ainakaan ei hänellä täällä mitään semmoisia
ole ... minä luulen ettei hänellä muuallakaan ole", arweli hän.
"Mitä hänestä sitten tahdotte?" lisäsi mies ja katsoi minuun
tutkiwasti.
"En mitään juuri niin erinomaisesti, hän on waan mielestäni niin
kummallinen", sanoin puolihäpeissäni.
"Todellakin on hän kummallinen. Ei koskaan hän ota osaa muiden
puheeseen, sitä wähemmin minkäänlaiseen leikkiin. Kun työstä päästään
pois, erkaantuu hän kohta muista ja wiettää aikansa yksinäisyydessä."
"No mitä hän silloin tekee?"
"Hänellä on kirjoitusneuwot ja melkein aina hän kirjoittaa."
"Mitä hän kirjoittaa?"
"Sen ties taiwas, sillä kukaan ei ole saanut niitä nähdä."
"Entä silloin kun ei hän kirjoita?"
"Silloin hän lukee jotakin kirjaa tahi niitä, joita hän on
kirjoittanut; ellei hän tee kumpaakaan, istuu hän miettien, käsi
poskella, eikä näytä silloin kuulewan eikä näkewän. Ainoa elonmerkki on
se, että hän joskus hyräilee jotakin laulua, mutta kun hän huomaa
jonkun kuulewan, lakkaa hän heti hyräilemästä.--Hän on mielestäni
niinkuin eläwältä kuollut."
"Minkälaista laulua hän hyräilee?"
"Sitä ei tiedä kukaan, sillä kukaan ei ole kuullut sitä niin paljoa,
että sen sisällöstä jotakin tietäisi."
"Eikö hän koskaan puhu elämästään muille ihmisille, esimerkiksi
työkumppaneilleen?"
"Minun tietääkseni ei kenellekään, minä luulen, ettei hän ole... Kukaan
ei tiedä hänestä sen enempää, ei ainakaan näillä tienoilla."
"Joko kauwan olette olleet hänen parissaan?"
"Kaksi wuotta."
"Ja sen werran tiedätte waan hänestä."
"Sen werran, en enempää enkä wähempää, mutta ei suinkaan se ole minun
wikani ... minä luulen, ettei ole."
"Ryyppiikö hän?"
"Ei, sitä hän ei tee. Näiden parin wuoden kuluessa on hän pari kertaa
ollut wähän humalassa, mutta sitä ei suinkaan saata ryyppimiseksi
sanoa."
"Minkälainen on hän humalassa ollessaan?"
"Silloin on hän umpimielisempi kuin koskaan ennen. Hän ei waihda
sanaakaan kenenkään kanssa, hakee waan yksinäisyyttä ja kun hän luulee,
ettei kukaan kuule, hyräilee hän tuota lauluansa."
Minä koetin muiltakin udella hänen retkiään, mutta huonolla
menestyksellä ja ne tiedot, mitkä minulla nyt oli, oliwat ainoat, mitä
woin hänestä saada.
Minä käwin tawasta työpaikalla ja Nikki oli samanlainen kuin oli
ennenkin ollut.
Eräänä aamuna menin sinne, ennenkun kaikki työmiehetkään oliwat
kerinneet tulla. Poissa=olewat tuliwat kiireenkynttä ja niiden muassa
Nikkikin. Hän käweli erillään muista alakuloisen näköisenä ja kulki
aiwan minun ohitseni. Minä sanoin hänelle hywää huomenta, hän loi
minuun synkän katseen ja wastasi tuskin kuultawasti ohimennessään.
"Hei, Nikki! Olethan taasen niin matapäinen ja kurjan näköinen, että
luulisipa sinun jo näin warhain syöneen kokonaisen kannun etikkaa. Pois
kaikki happamuus, sillä semmoinen meno ei kelpaa", huusi eräs työtoweri
leikillisesti Nikille.
Oli kylmänlainen kewät=ilma ja maa oli iljamella.
Suulas mies käwi Nikkiin käsiksi ja alkoi häntä kaikin woimin
nujuuttaa; sen teki hän lämmittääkseen itseään ja toista ja ehkäpä
pudistaakseen Nikistä pois tuota ainaista noloutta.
"Woithan olla rauhassa", sanoi Nikki ja riuhtasi itsensä irti.
Mutta woimistelun haluinen mies ei helpoittanutkaan niin wähällä. Hän
tauristi toistamiseen Nikkiin kiinni ja koetti kaksinkertaisella
innolla rujuuttaa häntä. Nikin tila näytti hywin tukalalta. Hän ei
ottanut yhtään wastaan, koetti waan waroa, ettei toinen olisi saanut
häntä kowin suureen häwiöön. Yht'äkkiä riuhtaisi hän woimallisella
ponnahduksella taas itsensä irti. Wastustajan kynnet kirposiwat
semmoisella woimalla, että hän ponnahti kauwas takaperin, hänen
jalkansa luiskahti ja kadottaen tasapainonsa kaatui hän niinkuin ranka
takaraiwonsa kiween.
Kauhea hätä walloitti koko työwäki=ryhmän. Mies makasi siinä niin
herwotonna, ettei karwanjuuri tärähtänyt. Nikki wapisi niinkuin
haawanlehti, mutta yhtäkaikki oli hän ensimmäisenä wamman saanutta
auttamassa. Kun hän saatiin toiseen asemaan, huomattiin, että miehen
takaraiwolla oli iso haawa, josta wuoti paljon werta.
"Hän on kuollut, hänen pääluunsa on rikki", ruwettiin nyt miehissä
huutamaan.
"Hywä Jumala? Tahtomattani tein tämän. Se wielä piti tulla ja nyt
joudun aiwan syyttömästi wankeuteen", päiwitteli Nikki, ja hän raukesi
niin katkeraan suruun, että hänen hartiansa jytisiwät sisällisestä
tuskasta.
"Karkaa silloin kun wielä aika on", kehoitti joku joukosta.
"Sitä en tee. Mieluummin kärsin, tulkoon wielä mitä tulkoonkin; minä
olenkin luotu kärsimään" sanoi Nikki surunsa seasta.
Minun käwi kowin säälikseni Nikki paran tukala asema.
Kun olin wähin tottunut haawoja hoitamaan, menin kiireesti tutkimaan
wahingon saanutta miestä. Oitis huomasin minä, että hän oli waan
pyörtynyt, eikä suinkaan kuollut. Meluawalle joukolle ilmoitin silloin,
ettei waara ollut niin suuri kuin luultiin ja melu kohta taukosi. Minä
otin ensi töikseni werenjuoksun kiinni ja tuotatin wettä, jolla
huuhtelin hänen kaswojansa. Se waikutti niin paljon, että mies wirkosi
ja nousi istumaan.
Haawa pestiin ja sidottiin niin hywin kuin semmoisissa tiloissa
mahdollista oli, ja sitten lähdin minä saattamaan häntä majapaikkaansa.
Nikki ei woinut jäädä työhön, sillä hänen mielensä oli kowin
jännityksissä tuon kowanonnen kohtauksen tähden; paitsi sitä tahtoi hän
hänen tähtensä haaksirikkoon joutuneesta työkumppanistaan pitää niin
likeistä huolta kuin suinkin woi.
Kun saimme sairaan majapaikkaansa, pyysi Nikki hartaasti, että
hoitaisin edelleenkin häntä, maksoi mitä maksoi.
Sen lupasinkin tehdä.--Tuntui siltä, että hän rupesi antamaan
luottamusta minulle; hän oli puhunut jo minun kanssani kenties enemmän
kuin kenenkään muun. Jäljestäpäin huomasinkin, että koko tuo edellä
kerrottu turma oli onnen potkaus, sillä ilman sitä kenties ei olisi
koskaan saatu selwille hänen umpimielisyytensä syytä.
Minä käwin useasti sairaan luona, siiwoamassa ja sitomassa hänen
haawaansa. Joka näkemä kyseli Nikki, kuinka sairas woipi ja mitä
toiwoja hänestä on? Minä ilmoitin hänelle arweluitani enkä sanonut
pitäwäni sitä niin erittäin waarallisena. Silloin hän aina tawallisesti
huokasi.
"Te salaatte jotakin minulta, sen näen selwästi. Sanokaa suora totuus,
minä woin sen kuulla ... mitä luulette? Onko pääluu rikki?" sanoi hän
eräänä kertana hywin hätääntyneenä.
"En suinkaan minä käsitä sen rikki olewan, sillä eihän tuohon ole
ilmestynyt mitään kuumettakaan, waikka nyt on jo kolmas wuorokausi",
sanoin minä.
"Mutta se saattaisi wielä tulla", sanoi hän ja huokasi taas.
"Minä en salaa teiltä mitään, kun ette te waan salaisi minulta
jotakin", jatkoin minä.
Hän säpsähti nähtäwästi, loi minuun pikaisen silmäyksen ja lähti
sanaakaan sanomatta pois.
Jonkun päiwän perästä menin minä eräänä iltana hänen majapaikkaansa.
Hän oli kynttilän walolla kirjoittamassa. Minut huomattuaan näytti kowa
hämmennys hänet käsittäwän, sillä kiireesti pisti hän kirjoitusneuwot
pöytälaatikkoon.
"Onko mitään tapahtunut? Kuinka hän woipi? Eihän waan kuume ole
ilmestynyt?" kysyi hän yhteen henkäykseen.
"Hän on kohta aiwan terwe ja minä woin wakuuttaa, ettei teidän tarwitse
sen asian wuoksi huolehtia yhtään wähää", sanoin minä hänelle.
"Oikeinko totta?" kysyi hän puoli=iloisesti.
"Se on niin totta kuin minä tässä. Ettekö te koskaan woi luottaa muiden
ihmisien sanaan?" kysyin sitten wähän kummastuksissani.
"Kyllä kaiketi niinkin, mutta olenpa maailmassa huomannut senkin, ettei
ole kaikkien sanoihin luottamista", sanoi hän ja waipui ajatuksiinsa.
"Mitä te kirjoititte, koska näyitte kirjoittawan, kun ma tänne tulin?"
kysäsin minä.
"Niin, eihän se ollut mitään. Enhän minä oikeastaan osaakaan kirjoittaa
... piirtelen waan aikani kuluksi ... ei se ole mistään kotoisin ...
ilman aikojaanhan se on", hätäili hän.
"Ettekö anna minun katsoa kirjoitustanne?" pyytelin minä.
"Mitäs Jumalan tähden ... ei niissä ole mitään katsomista. En ole wielä
näyttänyt niitä yhdellekään työkumppaneistanikaan, kuinka sitten teille
woisin näyttää", sanoi hän ujostellen.
Minä olin tullut siinä mielessä, että saisin tietooni hänen
synkkämielisyytensä syyn, mutta huomasin hänet wielä liian ujoksi ja
sen wuoksi heitin asiani sillä kerralla sikseen.
Wamman saanut mies parani pian ja alkoi käydä työssä kuten ennenkin.
Rinnakkain oliwat he nyt Nikin kanssa aina, olipa työ sitten
minkälaista ja missä hywänsä; näyttipä siltä, että heidän wälilleen oli
solmiintunut tosi=ystäwyys ja etteiwät he woineet tulla toisittaan
toimeen.
Niin oli elämä käynyt entiselleen, se waan eroitusta, että Nikillä oli
nyt yksi ystäwä, ehkäpä kaksikin, sillä minunkin kanssani puheli hän
wapaasti ja yhä suuremmalla luottamuksella. Kaikki ihmetteliwät sitä,
sillä ei kukaan ollut nähnyt hänen ennen niin tekewän. Mutta waikka hän
olikin sen werran elpynyt, oli hän kaikissa muissa tapauksissa yhtä
umpimielinen kuin ennenkin.
Minä puhuttelin tuota työkumppania erikseen ja pyysin, että hän
koettaisi saada selwille Nikin surun syytä ja tietoonsa hänen
kotipaikkansa. Hän lupasi. Jonkun ajan perästä tapasin minä hänet,
hywässä toiwossa nyt ainakin saawani tietoa tuon surullisen miehen
elämästä. Kaikki tuo oli kuitenkin turhaa toiwoa, sillä kun toinen oli
ruwennut utelemaan niitä asioita, oli Nikki tullut mykäksi kuin kiwi.
Oli jo kaunein kesäsydän. Eräänä kauniina pyhäaamuna lähdin minä jo
ennen auringon nousua kalastelemaan. Ilma oli tyyni ja lämmin. Kirkkaat
kastepisarat kimalteliwat kaswien lehdillä ja kukkasien terillä
auringon nousun edellä yltywässä walossa ja yökasteen tuorehduttamana
lewitti kaswikunta ilmaan miellyttäwän tuoksun. Ihmetellen luonnon
ihanuutta ja nauttien kesäaamun wiehkeää ja hiljaista rauhaa,
astuskelin ajatuksiini waipuneena eteenpäin. Tieni kulki sen työpaikan
kautta, missä Nikkikin kulki työssä. Mitään huomaamatta olin tullut
jonkun huoneen suojaan aiwan lähelle työpaikkaa. Silloin luulin
kuulleeni sywän huokauksen; minä hawahduin ja pysähdyin. Aiwan oikein,
en ollutkaan erehtynyt, sillä samassa kuulin jonkunlaisen rykäisemisen;
työpaikalla on siis ihminen, mutta kuka ja miksi näin warhain?
Samassa kuului toinen rykäiseminen ja wienon heleä wärähtelewä ääni
tunkeusi samalla korwiini.
En uskaltanut hengähtää, niin tarkasti kuuntelin. Se oli surewan laulu
ja kuului näin;
"Aamulla noustessa auringon armaan
Riemuisna ihmiset heräsi
Mulle se tuopi waan murehen karwaan
Kun minut kultani hylkäsi.
Toiset ne päiwällä riemussa hyörii
Eik' ole tunnossa tuskaakaan
Kyynel se mulla waan yhä pyörii
Kun minä kullatta olla saan.
Illalla lewolle laskewat toiset
Waan minä suurehen suruhun
Ei ole hauskoja murehet moiset
Miksikä kultani hylkäsi mun."
Laulaja waikeni ja sywä, kumisewa huokaus tunki läpi kaunihin
aamu=ilman korwiini. Minä astuin esille ja edessäni oli nyt Nikki, joka
näin warhain oli raittiissa ilmassa kewentämässä kenties kaipaawaa
sydäntänsä. Hän oli kiwen päällä selin minuun istumassa, eikä huomannut
ensinkään minun tuloani. Hän nojasi päätään molempiin käsiinsä ja oli
ajatuksiinsa waipuneena. Kun minä sanoin hänelle hywää huomenta, hän
säikähti niin, että oikein kohoksi ponnahti, mutta kun hän huomasi,
ettei puhuttelija ollut kukaan muu kuin minä, rauhoittui hän
nähtäwästi.
"Kuulitteko te?" kysyi hän, jotenkin hämillisen näköisenä kuitenkin.
"Mitä kuultawaa minulla sitten on ollut?" sanoin minä teeskennellen.
"Ei juuri mitään. Minä tässä laulaa hyräilin ja luulettelin teidän sen
kuulleen", sanoi hän häpeillen ja ujosti.
"Jos sitä tarkoitatte, niin sen kyllä kuulin, mutta se oli niin
surullisen wiehkeää, että sitä kuuntelisin aina", tunnustin minä.
"Sitä ei ole kukaan wielä koskaan kuullut", sanoi hän noloontuneena.
"Eikö sitä sitten saisi kuulla?"
"En minä ole sitä suonut, mutta eihän haittaa, jos te sen kuulitte ...
eikähän se teidän wikanne ole", sanoi hän ja siihen se keskustelu
loppui.
Jonkun ajan takaa menin taasenkin hänen majapaikkaansa. Hän oli nytkin
kirjoittamassa, mutta minut huomattuansa, sukelsiwat kaikki
kirjoitukset kiireenkynttä pöytälaatikkoon.
"Te olette tehnyt minulle niin suuren hywäntyön, etten sitä woi koskaan
unhottaa", sanoi hän ensi hämmennyksensä ohimentyä.
"Minkäpä waan? antakaapas kuulua."
"Tuon onnettomuuden aikana ... muistattehan."
"Se oli wälttämättömyys; olemmehan kukin welwolliset toisiamme hädän
aikana auttamaan."
"Waikkapa niinkin, mutta te olitte se, joka keskellä kauhua ja
ahdistusta lausuitte minulle toiwon ja lohdutuksen sanoja, Siihen
sijaan kuin muut huusiwat kuolemaa ja tuomiota."
"Enhän silloinkaan woinut toisin tehdä, koska asian käsitin siltä
kannalta."
"Siinäpä se on ... miks'eiwät muut tehneet samoin? Sitte olette
hoitanut sairasta ja saanut hänet terweeksi, ottamatta suurista
waiwoistanne mitään maksoa, mutta nyt tahdon teille korwata ... olisin
kiittämätön konna, jos en niin tekisi", puheli hän, tehden samassa
äkkinäisen liikkeen, ja siepaten rahakukkaronsa.
"Joutawia! Olisinhan usein ollut tilaisuudessa wastaanottamaan
tarjoamaanne palkintoa, jos niin halpamielinen olisin ollut, että tuon
wähäisen palweluksen olisin tehnyt palkinnon himosta", sanoin minä.
"No millä tawalla woisin sitten teille kiitollisuuttani osoittaa?"
"Sen woitte aiwan pian tehdä, wieläpä aiwan helpolla tawallakin."
"Kuinka? miten?"
"Samanlaisella pienellä palweluksella."
"Jos kuinka suurella, kun se waan on minun wallassani ... mutta millä
tawalla ... sanokaa!"
"Kertomalla omasta elämästänne minulle; minä huomaan, että teitä waiwaa
joku sisällinen suru", sanoin minä, tarkastellen samassa häntä.
Hän säpsähti ne sanat kuultuansa ja sisällinen taistelu näkyi saaneen
wallan; hän sijoitteli itseään, wäänteli käsiään ja huokaili raskaasti.
"Tämän pyynnön woisin kieltää keneltä hywänsä, mutta teiltä en woi",
sanoi hän towin päätä puoli=surullisesti.
"No, alkakaamme siis...! Joko kauwankin olette ollut poissa
kotitienoistanne?" aloittelin minä.
"Kuusi wuotta."
"Ja aiwan rautatien töissä?"
"Aiwan rautatien töissä. Kun toisesta paikasta on työ loppunut, olen
siirtynyt toiseen."
"Mistä te olette oikein kotoisin?"
"W----n pitäjäästä maamme itärajalta."
"Nimenne sitten?"
"Nikki K----n."
"Onko teillä kotipaikoillanne mitään pesäpaikkaa?"
"On ... minä olen arwossapidettäwien ja warakasten wanhempieni toinen
ja nuorin poika ja entinen kotini on paikkakunnan wahwimpia taloja."
"Wanhemmat ja wanhin weli eläwät siis wielä?"
"Eläwät ja hoitawat taloutta."
"No mikä kowa=onni teidät on saattanut tuommoiseen kulkuri=elämään ja
rauhattomuuteen, kärsimään kaikkea puutetta ja kurjuutta, ja saattanut
pois hywästä kodista ja ystäwäin parista? Oikein minua kauhistuttaa
semmoinen ajatuskin. Kuitenkin uskon minä, katsoen teidän käytökseenne,
ettei mikään rikos ole teitä karkoittanut", sanoin minä kauhistuksella
wiimeisiä asioita kuullessani.
"Ei Jumalan tähden mikään rikos ... älkää luulko, että mikään rikos ...
mun syy se on, joka minut on pakoittanut... Älkää wäärin tuomitko
minua...!" sanoi hän ja loi minuun surullisen silmäyksen.
Minä itsekin säikähdin tuota ankaraa arwosteluani ja sopimatonta
epäluuloani, jonka ajattelemattomuudessani tulin lausuneeksi. Olipa
hywin waikea löytää keinoa, kuinka pääsisin tästä pälkähästä ja saisin
asian entiselle kannalle.
"Minähän arwelinkin, ettei suinkaan se ole rikoksen wuoksi tapahtunut,
ja sentähden haluaisin sitä paremmin tietää: mikä on saattanut teidät
luopumaan lapsuuden kodista ja ystäwistä", sanoin pitkänlaisen
waiti=olemisen perästä.
"Se on jotenkin waikea tehtäwä, koska suurin osa ihmisistä pitäwät
lähtöni ja suruni syyn joutawana mielijuohteena", sanoi hän.
"Sen terwetulleempi minulle."
"En tiedä, onko se terwetullut kenellekään, koska asia on niin
yksinkertainen, että minä pakenen omaa itseäni."
"Pakenette omaa itseänne; sepä on jotakin outoa, jota en minä woi
käsittää; pyydän, että jatkatte", sanoin minä.
"Ja kuitenkin olen minä paennut omaa itseäni; kun waan olette saanut
kuulla elämäni juoksun, toiwon, että itsekin ajattelette niin...
Olenhan minäkin ihminen ja onhan minullakin sydän, joka woipi tuntea ja
kärsiä. Minä olin nuori ja palawa, kuten kaikki muutkin. Olin wartewa
ja notkea nuorukainen, syntynyt kunniallisista ja warakkaista
wanhemmista, ja kunniaa ja mainetta oli minulla lapsuudesta saakka,
mutta minulla oli waan yksi kunnian pyrintö. Oli, näette, siinä
naapurissa saman=ikäinen tyttö kuin minäkin ja pienestä paitaressu
pahasesta alkain kaswoimme me ikäänkuin yhdeksi sieluksi ja sydämeksi.
Kaikki, kaikki oliwat meille yhteisiä, ilot, surut ja pienet riidat,
Mutta nämät saattoiwat waan meidät likemmäksi toisiamme ja sydämen
sydämeen sulamaan. Tietämättämme kohosimme me ihmisiksi ja silloin
huomasimme, että tuttawuutemme oli enempi kuin lapsuuden ystäwyys.----
Hän ei nähnyt ketään muuta kuin minua, enkä minä ketään muuta kuin
häntä. Me tunnustimme toisillemme sydäntemme tunteet ja ihana liitto
solmiintui silloin wälillemme; tästä lähtien minä en muuta woinut, kuin
muistella häntä yötä ja päiwää; nukkuissanikin näin hänestä unta.
Tämmöisessä olossa kulki aika hieman eteenpäin ja kumpikin odotti waan
sitä autuaallista hetkeä, jolloin woisimme toisemme omaksemme sanoa.
Silloin tuli musta käärme wäliimme ja turmeli sen niin, että se tuli
ylitse=pääsemättömäksi muuriksi. Minulle tuli, näette, kilpa=kosija, ja
hän oli niin owela, että osasi sysätä minut syrjään. Siinä on syy,
jonka wuoksi luowuin wanhemmistani, lapsuuteni kodista ja ystäwistä;
sentähden olen nytkin täällä, maalla wierahalla ja sen wuoksi olen
surullinen ja umpimielinen", kertoi hän synkällä äänellä.
"Oliko siinä sitten rikkaus syynä, tahi joku muu?"
"Ei rikkaus, ei, mutta kunnia."
"Kuinka se on ymmärrettäwä, sillä ettehän tekään ole, luullakseni,
mikään kunniaton."
"Tosi kyllä, etten ollut silloinkaan kunniattomampi kuin nytkään;
kenties oli minulla sitä liiaksikin, sillä koko paikkakunnan nuoriso
kunnioitti minua reippaimpana, kauneimpana ja warakkaimpana
nuorukaisena; luulenpa, että joka tyttö olisi ilolla ottanut wastaan
tarjotun käteni. Ei se siis ollut wikana, ettei minulla säädyssäni
ollut kunniaa ... rikkaampi häntä olin myös moninwerroin, sillä eipä
hänellä muuta ollut kuin pöyhkeilewä, ulkonainen keikaroiminen ja
kiilto", selitti hän.
"No, mikä hän sitten oli?"
"Hän oli herra."
"Mikä herra?"
"Hän oli susiwouti."
"Eipä hän ole mielestäni niin iso herra, että hänen tähtensä olisi
kannattanut hyljätä hywämaineista sulhoansa, jolle hän oli jo kätensä
ja sydämensä antanut", sanoin minä puolikauhistuksissani.
"Woi, älkää niin sanoko! ... kyllä hän on herra... Minä tahtoisin, että
te näkisitte hänen, kun hän ajelee korskuwalla hewosella pitäjällä.
Tiukea=ääninen aisakello jo kaukaa ilmoittaa herran tuloa. Kohta
ilmestyy muhkeasti puetettu wirkamies, armollisesti noikaten lakki
kourassa kumartelewille maanmiehille. Mutta onneton se, joka jollakin
lailla uskaltaa olla wälinpitämätön ja kankea tahi muutoin loukata
häntä, sillä tuhansia keinoja löytää hän uppiniskaisen kukistamiseksi.
Jos te tämän kaiken saisitte nähdä, niin ette suinkaan sanoisi, ettei
hän ole herra... Tosin ei hän ole wielä rikas, mutta jos hänellä ikää
piisaa, niin luulen hänelle rikkauttakin karttuwan, sillä hywä alku on
jo tehty, waikkei hän ole wielä kauwan ollut pitäjässämme, johon hän
tuli köyhänä kuin kirkkohiiri.----Kun nyt ottaa kaikki lukuun, niin
mitä olin minä häneen werraten, waikka olinkin kunniallinen ja warakas
nuorukainen, sillä olinhan waan kowaa työtä tekewä maanmyyrä",
selitteli hän.
"Kuinka tuo ero sitten tapahtui?"
"Eräänä kesäisenä pyhä=iltana oli kylämme nuoriso koossa kestikiewarin
lähellä olewalla kentällä, ja siellä olimme minä ja Hennakin.
Kaikenlaista leikkiä ja kisaa laskettiin siinä; lyötiin pallia,
juostiin leskistä ja wiimein pistettiin tanssiksi. Oli tyyni ja lämmin
ilma ja hiessä päin tepasteltiin siinä. Minä katselin mielihywällä
rakasta Hennaani, kun hän hehkuwin kaswoin solakkana, notkeana ja
pirteänä heilakoitsi muiden parwessa. Hän oli ylinnä kaikkia toisia
tyttöjä sekä kauneudessa että arwossa ja minä olin ylpeä hänestä ja hän
minusta. Silloin kuului äkkiä tuo korwia kirweltelewä aisakellon ääni
ja susiwouti ajoi täyttä nelistä kestikiewariin. Tuskin oli hän
kerinnyt päällyswaatteensa päältään riisua, kun hän jo tuli
kisapaikalle, pitäin toisessa kädessään sateenwarjoa, toisessa
merenwahapiippua; suuri sinettisormus loisti oikean käden etusormessa;
kai se oli kultaa. Kaikki kumarteliwat hänelle, mutta minä huomasin,
kuinka hän oitis iski silmänsä Hennaan; minun wereni kuohahti ja minä
en kumartanutkaan.
'Onkos tämän tyhmeliinin sisällä seiwäs, koska hän on niin kankea? ja
hänen päätänsäkin näyttää palelewan', sanoi susiwouti ja loi minuun
tuiman silmäyksen.
Samassa käweli hän suoraa päätä Hennan luo ja taputti hänen poskiaan.
Wiha ja ylönkatse leimahti sieluuni ja minä astuin kiiwaasti susiwoudin
eteen. 'Olkaa taputtelematta wiattomia tyttöjämme', sanoin hänelle
tuimasti.
'Tämä kankea ja korskea typerys uskaltaa wielä suutakin 'pruukata',
mutta ehkäpä saamme tilaisuutta tästä puoleen tiheämmästi tawata
toisiamme ja silloin luulen, että...' sanoi hän, tehden samassa
uhkaawan liikkeen.
'Tyttö on hänen morsiamensa', sanoi joku joukosta.
'Tuommoisen könsikän! Synti ja häpeä olisi, jos noin siewä tyttö
joutuisi tuommoiselle raakalaiselle ... mutta minä koetan huolta pitää
siitä, ettei niin tule käymään', sanoi tuo arwokas herra, luoden
samassa uhkaawan silmäyksen minuun. Sitten pyörähti hän ympäri ja meni
keimaillen kestikiewariin. Minun sydämeni oli niin täysi, että luulin
sen harmista halkeawan. Minä loin silmäni Hennaan ja katseensa kohtasi
minun katseeni. Heti kun hän huomasi, että minä katselin häntä, loi hän
silmänsä maahan; oliko se häpeän tahi ylönkatseen wuoksi, sitä en
woinut päättää, mutta siitä aioin hetimmiten selwän ottaa.
En woinut olla kisapaikalla, waan lähdin pois ja menin suoraa päätä
kotiin. Siellä towin oltuani sain sanoman, että susiwouti oli mennyt
Hennan kotitaloon. Ennestäänkin oli sydämeni kyllin täysi, mutta nyt se
sai semmoisen täräyksen, että joka luunsolmuni wapisi. Tätä tuskaa en
suinkaan olisi kauwan kestänyt, mutta minä selwenin kuitenkin pian sen
werran, että woin asiani heittää Jumalan haltuun ja Hennan siweelliseen
woimaan, ja se helpoitti sydäntäni sanomattoman paljon.
Seuraawana aamuna kun sain tietooni, että susiwouti jo oli mennyt pois,
lähdin Hennan kotiin, sillä en mitenkään tullut aikaan, ennenkun sain
selwän tiedon asiasta. Sinne tultuani waadin saada Hennaa puhutella
kahden=kesken. Hän tuli, mutta heti ensisilmäyksellä huomasin, että
koko hänen käytöksensä oli epäröiwä ja arka.
'Woi, rakastettuni, kuinka tukalat ajat minulla owat olleet! Tottahan
edelleenkin saan luottaa sinun wilpittömään rakkauteesi ja
uskollisuuteesi', sanoin minä murtuneella mielellä ja yritin
lähestymään häntä.
'Älä nyt ole noin rauhaton ja warma ... eihän se niin wissi wielä
ollutkaan .... ilman aikojaanhan se ... ja nyt minä sanon sinulle,
etteihän siitä mitään...' sanoi hän hätäisesti.
'Ettäkö sinä olet tuon reppuherran antanut wietellä itsesi! En minä
olisi woinut uskoa, että sinun rakkautesi ja lupauksesi oli noin löyhää
laatua, ellen olisi sitä sinun omasta suustasi kuullut', sanoin minä
hämmästyksissäni.
'Reppuherra! Älä puhu, Nikki, niin waromattomasti, minä pyydän sitä
entisen ystäwyytemme wuoksi... Ethän sinä reppuherrakaan ole... Mitäpä
minulla olisi sinun kanssasi muuta odotettawissa kuin kowa ja raaka
talonpojan työ.--Jolla on wara walita itsellensä parempiakin päiwiä,
eikä ottaisi tarjottaessa sitä wastaan, tekisi hän itseänsä kohtaan
sangen wäärin. Nyt se on, Nikki, kaikki ohitse, enkä soisi sinun enää
koskaan siitä minulle puhuwan', sanoi hän ylwästellen, ikäänkuin hänen
kädessään olisi jo ollut susiwoudin ankara walta.
Sen jälkeen poistui hän huoneesta.
Minä jäin siihen seisomaan niinkuin marmoripatsas. Olisin itkenyt,
mutta en woinut sitä tehdä, sillä en käsittänyt minkätähden minun olisi
pitänyt itkeä. En ymmärtänyt edes poiskaan lähteä, waikka jotakin
semmoista tarwetta hämärästi tunsin, sillä ajatukseni oliwat niin
hajallaan ja sekaisin, etten woinut mitään erikoiskohtaa käsittää.
Wihdoin selkeni sydämessäni sanat: 'eihän se wielä niin wissi
ollutkaan ... ethän sinä reppuherrakaan ole ... nyt se on kaikki
ohitse...' Silloin oli minulla woimaa liikkua ja minä syöksyin hurjaa
wauhtia ulos. Sitä kyytiä menin minä kotiin ja nakkausin wuoteelleni
maata. En woinut syödä illallista ja kotiwäki ihmetteli, miksikä Nikki
nyt on tuommoisena. Koko yönä en nukkunut silmäntäyttä, mutta sydämeni
oli niin täysi, että luulin sen pakahtuwan.
Aamulla kun wäki nousi ylös, nousin minäkin. Isä oli juhlallisen
näköisenä pöydänpäässä ja määräsi tehtäwiä töitä. 'Nikki lähtee
kahdella hewosella myllylle, sillä jauheet owat lopussa; neljä tynnyriä
rukiita kumpaankin kuormaan', määräsi hän minun osalleni.
Kun muut meniwät eineelle, menin minäkin, mutta syömisestä ei tullut
mitään. Koetin kyllä panna ruokaa suuhuni, mutta ensimäinen pala kesti
wanuttaa koko syöntiajan, eikä se sittenkään tahtonut mennä alas.
Syömästä päästyä rupesin laittamaan kuormia kerkeämiseen. Pian oliwat
ne walmiina; minä hyppäsin toisen kuorman päälle ja niin aloin mennä
hyrrytellä eteenpäin. Tielle päästyäni waiwuin niin ajatuksiini, etten
huomannut ollenkaan asemaani ja matkani tarkoitusta. Käweliwätkö
hewoset riwakasti wai hitaasti, oliko myötä= wai wastamaata, tuliko
tienhaaroja wai oli tulematta, kaikki oli yhtä waan. Kuinka kauwan
olisin ollut tuossa haaweksiwassa tilassa, sen ties taiwas; mutta kun
juuri mielessäni pyöri sanat: 'ethän sinä wielä reppuherrakaan ole ...
nyt se on kaikki ohitse...' kuului edestäni ystäwällinen, iloinen ääni:
'mihinkäs nyt Nikki menee?' Se oli eräs, minun ikäiseni tuttu
torpanpoika; joka minua kotinsa portilta näin puhutteli. Minä kohotin
päätäni ja hawahtuen tunsin paikan. Silloin huomasin, että hewoset
oliwat kääntyneet wäärälle tielle ja tulleet puoli peninkulmaa aiwan
toiselle suunnalle, mihin minulla oli mentäwä; eipä ollut muuta neuwoa,
kuin kääntyä takaisin. Myllyyn oli matkaa noin puolikolmatta
peninkulmaa ja eihän minua mikään estänyt woiwilla hewosilla sinne
pääsemästä. Jauhetten saanti oli myllyssä hywä ja minulla oli sen
werran tointa, että toimitin kuormat jauhatetuiksi. Sitten palkkasin
erään miehen wiemään hewoset ja kuormat kotiin, mutta itse siwalsin
ewäslaukun selkääni ja lähdin käwelemään toisaanne päin, pois lapsuuden
kodista, pois isän ja äidin tyköä, pois sukulaisien, ystäwäin ja
tuttawien parista ... kauwas pois ... niin kauwas, etten näe enään
koskaan heitä.--Sillä matkalla olen ja sentähden olen nyt tässä."
Hän lakkasi kertomasta ja rupesi pyörimään selin minuun. Minä näin,
että hänen silmistänsä tipahteli kyyneleitä, joita hän huolellisesti
koetti minulta salata. Wihdoin pyyhkäisi hän silmiänsä, kääntyi minuun
päin ja koetti tekeentyä niin lewollisen näköiseksi kuin suinkin
mahdollista.
"Semmoinen on minun elämäni retki lyhykäisesti kerrottuna", sanoi hän
sitten, ikäänkuin jatkoksi edelliselle.
"Minusta surette te liian paljon semmoista epattoa, joka woipi hyljätä
lapsuuden ystäwänsä ja unhottaa lupauksensa ja sen liiton, minkä hän on
ystäwänsä kanssa solminut; minusta hän ansaitsisi waan ylönkatsetta",
sanoin minä muka lohduttaakseni häntä.
"En woi häntä unhottaa, en koskaan. Hän oli niin lempeä ja hywä, mutta
hän waan joutui semmoiseen kiusaukseen, jota ei hän woinut wastustaa...
Minä luulen, että se oli waan hetken hurmaus ... kuinka minä woisin
hänet unhottaa?"
"No, mutta eihän hän ainoa maailmassa liene; woisittehan wahinkonne
korwata siten, että walitsette jonkun toisen."
"Woi älkää sanoko niin! Minä en woi enään ketään walita, sillä minulla
ei ole kuin yksi sydän: sen olen kerran toiselle antanut ja minulla ei
ole enään muuta antamista, sillä minun sydämeni on jakamaton."
"No, mutta onhan tuo kowa surunne kuitenkin turha toiwo, koska
rakkautenne esine on jo toisen oma."
"Totta kyllä, että tämä on turha toiwo, sillä minä en toiwo enään
mitään tässä maailmassa, paitsi sitä, ettei kukaan kotipuolessani saisi
tietää missä minä olen. Muutoin ei Henna olekaan wielä kenenkään oma."
"Mitä? Kuinka? Eikö susiwouti häntä nainutkaan?" kyselin minä
säikähtäen ja kauhistuksissani.
"Ei, sillä urkkimalla olen saanut kotipuolesta tietoja."
"Oliko tuo konna niin kelwoton, että wietteli wiattoman tytön?" sanoin
minä puolisuutuksissani ja nousin istualtani ylös.
"Minä en soisi kenenkään ajattelewan pahaa hänestä ... minä tunnen
hänen ... hän on siweä ihminen... Hän ei ole wieteltäwä eikä wietelty;
hän on petetty."
"Kuinka?"
"No, kun susiwouti näki, että minä poistuin hänen tieltään, heitti hän
tytön siihen ... mutta kyllä Henna on yhtä wiaton kuin ennenkin ... sen
takaan Jumalankin edessä... Minä luulen, että Hennalla on sittemmin
ollut yhtä kowat ajat kuin minullakin."
"Sittenhän on asianne sen paremmasti, sillä woittehan mennä kotiinne ja
yhdistyä jälleen rakastettunne kanssa", ehdottelin minä jo jokseenkin
hywillä mielin ja rauhoittuneena.
"En koskaan, en koskaan... Minä en tahdo jaettua sydäntä ja kuitenkaan
en woi unhottaa häntä. Kerran se oli mikä oli ja muuta ei siihen
tule... Minä en kahdesti anna sydäntäni, enkä ota wastaan kahdesti
annettua ... siinä solmu... Waikka minä kärsin juuri sentähden, että se
niin on, mutta niin se kumminkin on ja kärsiminen tuntuu kuitenkin
paremmalta kuin mikään muu keino."
"Teitä ei siis woi auttaa mikään!"
"Ei mikään."
"Oletteko koskaan sitten lähtönne kirjoittanut hänelle?"
"Olen kirjoittanut montakin kirjettä, mutta ei niitä ole tullut yhtään
lähetetyksi."
"No, miksikä ei?"
"Minä tahtoisin sen niin hywäksi, mutta en woi ... tahtoisin laskea
asian hänen tunnollensa, mutta se tulee niin huonosti... Montakin
estettä..."
"Woitteko näyttää minulle jonkunkaan noista kirjeistä?" pyytelin minä
puoli=arasti.
"Ne owat niin huonoja ... enhän minä kehtaisi ... mutta kuitenkaan en
woi teiltä... Tämä on se, jonka olen wiimeksi kirjoittanut", sanoi hän
ja ojensi minulle pöytälaatikosta ottamansa paperin, hätäillen ja
punastellen.
"Saanko pitää tämän muistonanne?"
"Kyllä kai ... mitäpä minä hänestä ... mutta se on niin huonosti..."
sanoi hän yhä enemmän hämillänsä.
Kirje kuuluu sanasta sanaan näin.
"Suo anteeksi, että wielä waiwaan silmiäsi näillä muutamilla
yksinkertaisilla riweillä. Wai owatko ne himeät näitäkin näkemään, kun
sinä rakkaudellesi minua kohtaan olet sammutuskoneen löytänyt? En minä
olisi uskonut, että sen siteen piti niin wähällä katketa, joka kerran
meidät yhteen yhdisti. Muistatko sitä pyhää liittoa ja lupausta, jotka
taiwaan herran edessä toisillemme wannoimme? Ikuista uskollisuutta ja
rakkautta lupasimme silloin toisillemme, mutta wäärä kunnianhimo
sokaisi sinun puhtaan ja wilpittömän sydämesi ja sinä rikoit pyhän
lupauksesi; mutta woi sinua, sinä olet murtanut ihmissydämen. Sinä olet
ulkona näistä sanoista, jotka herra on sanonut kansallensa: minä
kihlaan sinun itselleni uskossa, ja sentähden on paras niinkuin se nyt
on; mutta kuitenkaan en woi sinua unhottaa. Ja todellakin awioliitto
kuwaa sitä suhdetta, missä totiset sielut owat taiwaallista ylkäänsä
kohtaan; usko ja luottamus pitää siinäkin perustuksena olla, samoin
awioliitossa. Kussa tämä siinäkin puuttuu, siinä epäluuloisuus alkaa
huiskuttaa sen perustuksia ja sisällinen wäliseinä alkaa rakentua
awiopuolisoiden wälille. Tämä kaswattaa heidän yhdys=elämäänsä
eripuraisuutta, jonka lopuksi wihdoin tulee yksipuolinen kylmä elämä,
siihen sijaan kuin heidän pitäisi elää toisiensa hywäksi. Täysi,
rajaton, wilpitön ja awosydäminen luottamus toisiinsa, ne ne owat
onnellisen awioliiton elin=ehdot. Ne tekewät awioliiton kirkkaan
taiwaan kaltaiseksi ja sydämen iloiseksi, ja sitä wastaan kaikki
epäilyksen mustat sumut turhaan ryntääwät. Kussa kerran tämmöistä
awioliittoa ei woida rakentaa, on paras olla kaikenni rakentamatta.
Nikki K----n."
"Onhan teillä paljon muitakin kirjoituksia", sanoin minä tämän ääneen
luettuani.
"On, kyllä niitä on ... ikäwissäni kirjoittelen aina jotakin", sanoi
hän punastellen, ja samassa otti hän pöytälaatikosta kainalowihon
papereita ja näytti minulle.
"Antakaa kaikki nuot paperit minulle", pyytelin minä.
"En waikka mikä olisi ... ei waikka... Ne owat niin mitättömiä ja
wähäkelpoisia, että itsekin häpeen niitä ... minä pyydän: älkää pyytäkö
niitä minulta."
"Oletteko mistään lukenut niitä wärssyjä, joita kuulin teidän
hyräilewän tuona pyhä=aamuna?"
"En ... mitäs niitä nyt toki tuommoisia lukea..."
* * * * *
Joku päiwä kului. Eräänä aamuna warhain tultiin minulle ilmoittamaan,
että joku outo mies tahtoisi heti saada puhutella minua. Minä nousin
kiireesti ylös ja puin päälleni. Kun menin makuuhuoneestani ulos, oli
Nikki edessäni. Hänellä oli matkareppu seljässä ja heti ensi
silmäyksellä huomasin minä, että hän oli hywäisestään pöhnässä.
"Hywää huomenta! Antakaa anteeksi, kun tulin näin warhain teitä
häiritsemään ... tahtoisin puhella wähän kanssanne..." sanoi hän.
"Aiwan kernaasti, istutaan tähän, niin saamme puhella. Mutta mikä
teillä nyt on mielessä, kun olette niin matkamiehen näköinen?"
"Matkustus."
"Kotipuoleen kai?"
"Ei kotipuoleen, mutta yhä kauwemmas kodista. Minä en woi täällä ...
olen liiaksi paljon awannut sydäntäni ja ilmoittanut itsestäni. Minä
pelkään, että saawat tiedon. Poikkesin tänne, sillä en woinut lähteä
teille hywästiä sanomatta... Älkäähän huoliko puhua ... se lisää waan
kuormaani... Jumala teille palkitkoon...! Te olette ollut niin hywä..."
Sitten puristi hän kättäni hellästi ja minä näin, että hänen silmissään
pyöri kyyneleitä. Sitten hän lähti.
Minä lähdin häntä saattamaan. Oli niin tyyni ilma, ettei haawan lehti
wärähtänyt. Aurinko juuri nousi ja kultasi ensi säteillänsä tyynen ja
awaran näkö=alan ympärillämme. Oli wielä niin warhainen, ettei yhtään
ihmistä näkynyt liikkeellä; linnut waan ahkerasti wiserteliwät
aamuwirttänsä ja lähellä olewan kosken kohina huokauksen tawoin tunki
korwiimme tyynen aamu=ilman halki; nämät oliwat ainoat, mitkä
häiritsiwät hetken hiljaisuutta.
Puhumattomina käwelimme me rinnakkain, mutta kummankin sydän oli täysi,
sillä me tunsimme toisemme ja hetken merkityksen.
"Oikean nimen ne owat minulle arwanneet... Nikki on nimeni, mutta kyllä
onkin sydämeni rakki runneltu", sanoi hän pitkän waiti=olemisen
perästä.
Minä en woinut wastata siihen mitään.
Minulle tuli aika palata. Sanatonna puristimme toisiemme kättä ja hän
lähti käwelemään kaikenni toisaalle päin kuin hänen kotinsa oli. Minä
jäin seisomaan ja katsoin niin kauwan kuin woin hänet nähdä.
Säännöllisesti keikkasi matkareppu oikealle ja wasemmalle hänen
astuskellessaan. Juuri kun hän oli häwiämäisillään minun silmistäni,
tunkeentui jotakin ääntä korwiini. Minä pidätin hengitystäni ja
kuuntelin. Silloin kuulin selwästi sanat:
----"Mulle se tuopi waan murehen karwaan,
Kun minut kultani hylkäsi."
Ja kaiku wastasi: "kultani hylkäsi".