Taas on Aukusti Alfridan luona.
Tutkiva on Alfridan katse, kun hän kysyy:
-- Sanoppa nyt, Aukusti, mitä todella ajattelet? Sinä olet sanonut
pitäväsi minusta. Voi olla, että olen hänen muotoisensa, josta pidät,
mutt'en hänen tapaisensa. -- Miks'et nai häntä, jota rakastat?
-- Hän on toisen vaimo.
-- Toisen vaimo -- hm -- ja minä olen kaikkien vaimo; yhtä vähän
minusta on sinulle.
-- Eihän meitä ainakaan mikään laki estäisi.
-- Oletko sinä järjeltäsi? Sinä vielä ottaisit minut!? Ei koskaan!
Luuletko, että uskon sellaista? Ei. Aukusti! -- Minä tunnen miehet ja
tiedän, mitä minusta ajatellaan. Elä puhukkaan turhia! -- Tämän hetken
olet taas minun, vaan et kauempaa.
-- Antaa nyt asian olla sinänsä. Mutta tahdotko, hyvä Alfrida,
kuitenkin minulle oikein juurtajaksain kertoa, kuinka olet tällaiseksi
tullut?
-- Miks'en tahtoisi! Kertomus ei ole pitkä: Tahallani elän näin. Ja
tällä en tietenkään vahingoita muita kuin itseäni.
Alfrida huokaa raskaasti. Silmät iskevät terävästi Aukustiin.
Päättävällä äänen painolla, joka värisee viiltävää katkeruutta ja
ilmeistä ylenkatsetta, jatkaa hän:
-- Sama synti aivan, luulen minä, on se teille, miehille, kuin
minullekin, vaikka te ette siitä kärsi, niinkuin minä. Teille se
näyttää olevan luvallista, jopa -- kuulee joskus sanottavan --
välttämätöntäkin. Minulle se on myös kyllä tavallaan luvallista, samoin
välttämätöntä, kun muuten on jo työläs elääkseni maailmassa.
Alfrida herkii puhumasta. -- Äkkiä hykähtävät hänen olkapäänsä, outo,
tulinen kiille välähtää silmistä ja paisuva äänensä vavahtelee, kun hän
jatkaa:
-- Me, tämmöiset naiset, me vaan olemme kelvottomia hylkyjä, kun,
tämmöisiksi kerta jouduttuamme, elämme näin _elääksemme_. Mutta te,
miehet, jotka menettelette samalla tavalla _huviksenne ja himojanne
tyydyttääksenne_, te istutte kelpo miehinä lakia ja oikeutta laatimassa
meille ja muille vaivaisille syntisille, jotka, kerran hairahduttuamme
ehkä lapsellisuudesta tai petoksesta, olemme melkein pakoitetut
jatkamaan huonoa elämää.
Alfrida puhuu niin surullisen varmasti ja niin päättävällä äänen
painolla, että hänen sanansa voimakkaasti tunkeutuvat läpi Aukustin
sielun -- ja sitten surullisena totuutena kumisevat hänen sydämmensä
pohjalla.
Alfrida on koettanut karkoittaa pois mielestänsä tätä surkeata asiaa,
tuota aikamme häpeäpilkkua ja mätähaavaa, jonka uhriksi hän itse on
joutunut; mutt'ei hän ole voinut sitä muuta kuin hetkiseksi. Sen sijaan
on hänen niin useasti väkisinkin täytynyt siellä yksinäisyydessään
kaikkien halveksimana heittäytyä kasvoilleen ja itkeä, itkeä
hillittömästi, kunnes kyyneleet ovat loppuneet.
Nyt herää Alfridassa halu sanoa Aukustille kaikki, mitä hän niin paljon
on itkenyt, huokaillut ja ajatellut. Hän jatkaa:
-- Ne, joita onni on paremmin ohjannut, eivät tahdo meitä enää pitää
seurassaan, ei antaa meille jommoistakaan vakinaista tointa, ei hyvillä
mielin tilapäistä työtäkään. Ja jos antaisivatkin, saisimme kyllä
alituiseen kuulla ja nähdä, kuinka meitä halveksitaan sen tähden, että
kerran --. Vaaditaanko, että meillä, poloisilla, pitäisi olla sydäntä
kärsiä ja tahtoa kestää sitä? Olisiko muilla? -- Miehet, joilla on hyvä
koti, lempeä vaimo, iloiset lapset, rikkautta, kaikkea, mitä
tarvitsevat maailmassa hyvin elääkseen, he tulevat meidän luoksemme,
kun ei sitä vaan kukaan näe, halaavat, suutelevat ja -- hyi! Jos tulen
päivällä kadulla vastaan näitä herroja, jotka öisin haluavat olla
herttaisimpia ystäviäni, eivät he mistään hinnasta tahtoisi edes
tervehtiä. Ja ovatko he kuitenkaan meitä, tämmöisiä naisparkoja,
siveellisesti parempia, puhtaampia? Sen sanokoon tuntonsa, jos heillä
sitä on senkään verran kuin meillä! -- Meitä pidetään sydämmettöminä,
jotka emme pelkää Jumalaa, emmekä häpee ihmisiä. Mutta on meilläkin
sydän, Jumalan luoma, joka voi iloita hyvästä ja kärsiä pahasta, miten
noilla siveellisilläkin ihmisillä, jotka useasti ainoastaan parempi
onni (ei oma etevämmyys) on varjellut syvemmälle lankeemasta, ja joiden
helläsydämmisyys niin usein nähdään hairahtuneitten ankarassa
soimaamisessa ja halveksimisessa. He voivat kuulla ja totella
sydämmensä puhtaita, helliä kuiskeita -- heiltä ei puutu tilaisuutta.
Meidän sen sijaan täytyy tukehuttaa tunteet, kuolettaa sydämmen hellyys
--. Jos rupeisimme puhumaan tunteista, meille siitä vaan makeasti
naurettaisiin.
Alfrida heittää tummakutrisen päänsä (hiukset somasti lainehtien alas
hartioille) hermottomasti Aukustin olkapäätä vastaan ja itkee, itkee
niin hillittömästi, kuin tahtoisi purkaa koko sydämmensä.
Myös Aukusti on liikutettu. --- Jatka, Alfrida! Minä ymmärrän sinua.
Puhu nyt jotain itsestäsi!
Alfrida itkee, itkee niin, kuin ei koskaan lakkaisi. Vihdoin jatkaa
hän:
-- Ja kenen on syy, että meitä onnettomia löytyy? Onko syy vain meissä,
jotka elämme tällä tavalla, vai onko syytä niissäkin, jotka meitä
tarvitsevat? -- Se on heidän oma syynsä, jotka sellaiseen elämään
alentuvat, sanotaan. Oi, naisparkoja! -- Miehillä ei ole edesvastuuta.
Miehet menevät naisten tykö, jotka "mielellään" ottavat heitä vastaan.
Miehet, arvoisat _virkamiehet_, he maksavat käyntinsä meille rahalla,
jota yhteiskunta heille liika runsaasti antaa -- ja heidän tuntonsa on
hyvässä rauhassa. Heidän ei ole pakko tulla luoksemme, vaikka heillä on
rahaa; mutta enemmän on meillä pakko ottaa vastaan heitä, saadaksemme
heiltä rahaa, jotta voisimme elää. Me voisimme tietysti kuolla, mutta
-- niin on opetettu -- sitten ei meillä olisi enää mitään toivoa. Me
odotamme, me toivomme pelastusta, jotain ihmeellistä, pikaista -- ja
uskomme vielä saavamme anteeksi. Oi, kuinka olisinkaan kiitollinen
hänelle, joka minut tempaisi tästä, pelastaisi! Mutta kuka pelastaa?
Kukaan yksityinen ei tohdi -- hän pelkää ihmisten pilkkaa ja minun
edelleen jatkuvaa huonouttani. Yhteiskunta ei tahdo. -- Niin syvälle
langenneet, kuin minä, me olemme luvallisia. Meitä ei rankaise laki.
Yhteiskunta pitää meitä tarvekaluinaan ja -- samalla halveksii meitä.
Onko järjellistä? -- Jos meitä kerran pidetään välttämättöminä, jos
herrat, yhteiskunnan pylväät, meitä tarvitsevat, ja kun kaiketikin
olemme myös ihmisiä, niin pidettäköön meitä sitten ihmisinä, miten
muitakin! Ja miks'ei meillä voi olla puhdas tunto, niinkuin muilla,
koska harjoitamme vain "luvallista" elinkeinoa? Miksi meitä
halveksitaan, miksi pidetään hylkiöinä? -- Salliiko meidän esivaltamme
sellaista, mikä on synti ja joka ansaitsee halveksimista,
harjoitettavan _luvallisena?_
Alfridan korkea rinta kohoaa juhlallisesti ja hän nauraa pilkallisesti
koko tuolle -- --. Pyörähtää sitten kenkänsä korolla äkkiä ympäri ja
astuu huimasti poikki lattian pienempään takahuoneeseen.
Pian palaa hän takaisin, kädessään viinipullo ja pari korkeajalkaista
juomalasia pienellä, pyöreällä tarjottimella. Poskien puna on nyt
entistään rusottavampi.
Aukusti tarkastaa mielihyvällä Alfridan ryhdikkäästi solakkaa vartaloa
ja hänen keveitä, mutta varmoja liikkeitänsä. Tuokion kuluttua
virkahtaa Aukusti:
-- Mutta, hyvä Alfrida, kuinka voisi olla toisin, kuin äsken sanoit? --
Löytyy ehkä puolet miehistä naimattomia, joiden -- --.
-- Täytyy saada himonsa tyydytetyksi naisparkain kustannuksella,
aikonet sanoa. -- Hm -- --. Olisiko Jumala kaikkiviisaudessaan luonut
vaan miehen sellaiseksi, ett'ei hän voi elää ilman naista? -- Joko mies
ja nainen, molemmat voivat elää yksinään tai ei kumpikaan. Ja jos mies
on ulkopuolella avioliittoa naisen kanssa, täytyy sen olla siveellisen
rikoksen, synnin hänelle, jos se kerta naisellekin synti on. Ovatko
miehet, tehneenä samalla tavalla kuin mekin, meitä puhtaampia? Miks'ei
miehiä arvostella yhtä ankarasti? He viettelyksillään ovat alkujaan
meidät tällaisiksi saattaneetkin. -- Jos yhteiskunta tekee oikein,
täytyy sillä olla laki, joka yhtä ankarasti tästä paheesta rankaisee
miehet kuin naisetkin. Eikä ainoastaan laki sitä saa tehdä, vaan
ihmisten koko katsantokannan tulee molempia tuomita samalla tavalla. Me
olemme oikeutetut olemaan ihmisten silmissä ja seuroissa aivan yhtä
hyviä tai huonoja kuin te, miehet, jotka luonamme käytte. -- Mutta on
niin laita, ett'ette te, miehet, katso toisillenne häpeäksi teidän
epäsiveellisyyttänne, kun olette ylimalkaan kaikki sellaisia. Ja te
myös pääasiassa olette yhteiskunnassa määrääjinä ja muodostatte
mielipiteet. Ei siis kumma, jos onkin, niinkuin on: te "kunniallisia",
me taas -- --. Ja jos kerta niin on, ett'ei mies luule voivansa elää
ilman naista, niin naikoon, elköönkä vietelkö ja häväiskö neitosia,
jotka eivät miesten vaarallisia, _helvetillisiä_ houkutteluja ymmärrä,
eivätkä jaksakkaan tarpeeksi vastustaa!
-- Mutta jos mies ei voi elättää vaimoaan ja perhettään, kuinka sitten?
-- Antakoon edes nekin rahat vaimolleen, jotka hän juo ja kantaa
muille! Kuinka paljon tuosta ajan mittaan tulisikaan? -- Ja ilman
sitäkin, voi nainen myös naineena työtä tehdä ja ansaita.
-- Entä lapset?
-- Lapset! -- Joll'eivät mies ja vaimo mitenkään kykene -- mutta
harvoinpa niin tapahtuu -- lapsiansa elättämään ja kasvattamaan,
silloin olkoon yhteiskunnan velvollisuus pitää noista pienokaisista
huolta ja kasvattaa heidät kunnon ihmisiksi! He, tultuaan kelpo
kansalaisiksi, kyllä palkitsevat yhteiskunnan vaivat.
-- Entä äidinrakkaus lapsiin?
-- Jos kellä on niin suuri äidinrakkaus, ett'ei hän henno antaa
lastansa yhteiskunnan hoimeen, yhteiskunnan ylläpitämään
kasvatuslaitokseen -- sillä kasvatuslaitoksen, jossa huolellisesti
kasvatetaan ja hyvin opetetaan, sen tulee olla -- niin voihan hän
sitten hoitaa lastaan tavalla tai toisella -- tietysti rehellisesti ja
kunniallisesti. Ja miks'ei yhteiskunta voi sittenkin olla lapsen
kasvattamisessa ja opettamisessa hänelle avullinen?
-- Niin kyllä, Alfrida hyvä; mutta kuka panee tuon toimeen?
-- Kuka?! -- Joll'ei kukaan yksin, eikä kaikki yhdessä saa hyvää
aikaan, niin annettakoon olla! -- -- Löytyy kyllä seuroja ynnä muita,
joilla kai on tarkoituksena pelastaa meitä. Kunnioitan tarkoitustaan,
vaikk'eivät siinä näin ollen onnistukkaan -- ja miks'ei? Epäilemättä
siitäkin syystä, että toimensa mahtaa olla enemmän voivottelua ja
tyhjää surkuttelua, kuin todellista työtä. -- Ja toinen asia, jos
lakkaisimmekin huonosta elämästä, muuttuisiko samassa ihmisten
arvostelukin meistä hyväksi? Eikö sitten enää milloinkaan, meistä
puhuttaessa, kiusalla palattaisi siihen, mimmoisia me ennen olemme
olleet? Vai tunnetaanko sitä suurempaa ihastusta ja iloa, jos me
näinkin huonosta tilasta vielä voisimme hyviksi ihmisiksi kohoutua?
Alfrida luo areksivasti kysyvän katseensa Aukustiin ja jatkaa
suruvoittoisesti hymyillen:
-- Jos siis todenteolla tahdotaan meitä parantaa, saada tästä
kohoutumaan -- mikä olisi siunattu asia --, niin se muistettakoon,
ett'ei yleinen mielipide saa meitä, tästä alennuksen tilasta
noustuamme, enää halveksia! -- Ja naisten pelastumiseksi on
välttämätöntä, että pelastetaan myös samallaiset miehet; sillä juuri
tällaisten miesten viettelys saattaa naiset lankeemukseen.
Säälivä hellyys kuvastui Alfridan silmissä tätä sanoessaan. Rinta
kohosi pehmeästi. Tuntui kuin viattomuuden huntu olisi kääriytynyt
hänen ympärilleen peittämään kuluneen elämän varjopuolet. Hän
heittäytyi kevyesti sohvalle nojalleen ja laski pienet, valkoset
kätensä ristiin otsalle.
-- Niin, niin, Alfrida parka! -- huokasi Aukusti. Hän kiinnitti
silmänsä osaaottavaisesti Alfridaan ja kysyi:
-- Kerroppa vielä, kuinka sinä olet alkanut näin elää! Sen sinä jo
lupasitkin -- ja sitä kuulemaan olen halukas.
Alfrida nousee sohvalta ja asettuu taas pöydän vieressä olevalle
pyöreäpohjaiselle karmituolille istumaan. Siinä katsoo hän totisesti
lattiaan, katsoo pöydän alle levitettyä, vähän kulunutta, mutta
puhdasta tilkamattoa, jonka hän oli rippikouluvuonna saanut äidiltään.
-- Olen kotoisin likeltä Raumaa, puhuu hän melkein kuiskaamalla. Isäni
oli koneenkäyttäjä eräässä pienessä rannikko-höyrylaivassa. Minä
kasvatettiin "kurissa ja Herran nuhteessa". Isäni oli ahkera lukemaan
-- lomahetkinään aina luki. Jo lapsena opin isältä paljon, mitä hän oli
lukenut kirjoista ja sanomalehdistä. -- Vanhempani olivat köyhiä. Isäni
pieni palkka kyllä tarvittiin jokapäiväiseen elämään. Kuitenkin oli
isän halu kouluttaa minua. Samoin oli minulla itsellä, varsinkin
lapsena, halua lukemiseen. Kansakoulun kävin Raumalla. Sitten menin
tyttökouluun. Mutta siellä olin vaan neljä vuotta. Joll'ei isäni olisi
pitemmäksi aikaa sairastunut, olisin varmaan saanut edelleen jatkaa
koulunkäyntiäni. Mutta nyt se oli mahdotonta. Vanhempani eivät
mitenkään voineet maksaa minun hyyriäni koulukaupunkiin, se kun jo
ennenkin oli työlästä ollut. Jäin sen tähden kotiin äidin apulaiseksi.
Mutta sitten pian äiti tahtoi, että opettelisin keittäjättäreksi --
sanoi siinä olevan hyvät palkat, ja se taito kun minulle muutenkin
tulisi olemaan tarpeeseen. Menin suorittamaan lyhyen keittokurssin.
Etsin sitten keittäjättären paikkaa Turussa. Kun sen olin saanut, piti
minun lähteä kotoa. Oi, kuinka silloin oli ikävä! Sen hetken
muistan kuin tämän päivän. Ja aina säilytän rakkaassa muistossa
hurskasluontoiset vanhempani. Tällöin olin kahdeksantoista vuotias. --
Niin -- -- kolme vuotta siitä on jo kulunut. Äiti siellä elää vielä
kotona nuoremman siskoni kanssa vähissä varoissa. Isä kuoli pari vuotta
sitten. -- Oih! -- En kehtaa enää mennä äitiä katsomaan. Ehkä hän on
kuullut, kuinka tyttärensä elää. -- -- Minä olin kaunis, sanottiin.
Silti kai äitini usein sanoi, ett'ei liene niin haitaksi, vaikk'en
enempää saanutkaan koulua käydä. Pian kyllä joudun hyviin naimisiin.
Tässä nyt on minun "naimiseni"! -- Kun menin Turkuun, olin saamassani
palveluspaikassa yhden vuoden. En moiti sitä paikkaani. Mutta
yhtämittainen keittiössä olo tuntui minusta kuitenkin niin ikävältä.
Aina keittää, pestä, kuivata; eikä koskaan mitään muuta! -- Mieleni
teki kirjakauppa-palvelijaksi, ja sellaisen toimen onnistuinkin
emäntäni myötävaikutuksella saamaan eräässä pienemmässä kirjakaupassa.
Tämä toimi oli minusta varsin miellyttävä. Loma-aikaa oli minulla
riittävästi. Sain haluni perästä istua hauskojen romaanikirjojen
ääressä ja tehdä siinä itselleni pilventakaisia tuulentupia omasta
onnestani.
-- Oltuani liki vuoden kirjakaupassa, tulin tuntemaan erään
apteekkiprovisorin. Hän oli nuori, oikein kaunis mies. Hän vivahti
ulkonäöltään sinuun -- ja nimensäkin oli Aukusti. Kun hänet ensi kerran
näin, värähteli niin kummallisesti sydämmeni alla. Hän ei yhtään ollut,
niinkuin toiset herrat, tuollainen imartelija ja vetelys. En koskaan
kuullut hänen puhuvan tuhmuuksia. Mutta hän katseli aina niin
lumoovasti. -- Kerran lauvantai-illalla, käydessään kirjakaupassa
ostamassa kynänteriä ja pari lyijykynää, antoi hän minulle pieneen,
hyvin soukkaan koteloon suljetun kirjeen. Minä vapisin, kun, hänen pois
lähdettyään, aukaisin kotelon ja avasin kirjettä käänteestä. Siihen oli
kirjoitettu ainoastaan nämät sanat:
"Minä rakastan Teitä, kallis neiti! Jos tunnette edes sääliä kohtaani,
tulkaa Kirkkopuistoon tapaamaan minua kohta, kun kirjakauppa on
suljettu!"
-- Minä menin: -- -- ja minulle alkoi ihana aika.
Minä rakastin häntä kaikesta sydämmestäni. Hän vakuutti, että pidetään
häät ennen joulua.
-- Silloin oli syksy.
-- Minä olin sanomattoman onnellinen. Mutta -- onneni ei kestänyt
kau'an. Jo marraskuun lopulla samana syksynä sain eräänä sumuisena
päivänä illan suussa odottamatta kirjeen:
"-- -- Kun luet tätä, olen jo kaukana luotasi. Voittamattomat
raha-asiat pakottivat minua lähtemään toiselle puolelle valtamerta. Kun
saan asiani kuntoon, tulen takaisin -- ja sinä olet omani. Anna minulle
kaikki anteeksi! Odota uskollisesti! -- --"
-- Hämmästykseni oli ääretön. Olin surusta pakahtua. Sydämmessäni
päätin odottaa uskollisesti.
-- Sain Aukustilta useampia kirjeitä. Missä hän vakuutti minua vielä
rakastavansa. Mutta takaisin tulostaan ja häiden viettämisestä ei hän
milloinkaan kirjoittanut.
-- Minä odotin tuskalla hänen tuloansa -- ja onnettomuuteni aika
lähestyi pelottavasti. Kau'emmin en voinut palvella kirjakaupassa.
Muutin asumaan erään tytön luo, jonka olin tullut tuntemaan
hedelmäkaupassa. Kotiinkaan äidin luo en tohtinut, enkä kehdannut
mennä. Mitä olisi äiti sanonut? -- Minulle syntyi tyttö. Ah, kuinka se
oli kaunis! -- Ja kurjuus läheni aina enemmän. Ne pienet säästöt, jotka
olin palveluksessani saanut kokoon, eivät kau'ankaan kestäneet. Ja
viimeiseksi onnettomuudeksi sain kuulla, että Aukusti oli kuollut
Amerikassa. Pian sen jälkeen kuoli hänen pikku tyttönsä täällä. -- Olin
onnettomista onnettomin. Kirjakauppaan en kehdannut enää pyytää
takaisin, ja tuskin olisin päässytkään. Häpesin pyrkiä muuallekin,
sillä minusta tuntui, kuin minä olisin kaikkialla tunnettu. Joka
paikassa luulin kohtaavani halveksivia silmäyksiä. En kehdannut -- sen
verran kuin enää kadulla kuljin -- nostaa ylös päätäni ja katsoa
ihmisiä silmiin. -- Tyttö, jonka luo jouduin asumaan, oli hurja -- --
Ja silloin epätoivossani alkoi minulle tämä elämä. Siitä on jo liki
vuosi. -- Tämmöiseen kurjuuden tilaan jouduttuani en enää kau'an asunut
Turussa, vaan muutin tänne Tampereelle. Luulin täällä oudossa
kaupungissa paremmin saavani jotakin tointa. Mutta kun kirjoissani oli
epäsiveellisyyden tahra, pelkäsivät ihmiset minun kunnollisuuttani --
ja mihin pyrinkin, sain aina kieltävän vastauksen. Sen lisäksi puute ja
nälkä ahdisti minua. Tunsin elämäni onnen ainaiseksi menneen, näin
kaikki kadonneeksi -- viheliäisyys ja häpeä vaan jäljellä. Minä olin
langennut, enkä voinut siitä itse nousta. Kukaan ei tahtonut minua
nostaa, päinvastoin painaa aina syvemmälle. -- Useasti ajattelen
pelolla Jumalaa ja ijankaikkisuutta. Sydämmessäni olen äärettömästi
kärsinyt. Ajattelen aina -- aina ajattelen alottaa uutta elämää,
mutt'en voi, en saa siihen tilaisuutta -- ja niin jää kaikki
entiselleen!
Loppua kertoessaan Alfridan kasvot vaalenivat, ääni kirahti oudosti
hänen huo'ahtaessaan: "kaikki entiselleen!" Hän vaipui tainnottomasti
pöydän syrjälle, josta Aukusti hänet hiljaa -- varovasti nosti
sohvalle. Silmät -- nuo siniset ja isot -- tui'ottivat nyt mustain
kulmakarvain alta kamalan pelottavasti -- --.