Loppumietelmiä.
Kaiken sen perustuksella, mitä edellä olen oloista näillä mailla
kertonut, luulisin voitavan tehdä sellaisen lyhyen johtopäätöksen,
ettei elinehdot nykyisillä keinoilla tule siellä milloinkaan
paranemaan, vaan pikemmin päinvastoin.
Suunnattomat määrät elintarpeita, joista enin osa kaikista hätätöistä
huolimatta kuitenkin näyttää menevän suorana armolahjana, on sinne
tämänkin hädän aikana jo koottu, ja yhä enemmän ehkä vielä kevätpuolia
tarvitaan, ell'ei anneta tuhansien ihmisten riutua nälkään. Mutta niin
välttämätöntä kuin apu tällä kertaa onkin, yhtä välttämätöntä, vieläkin
välttämättömämpää on, että kerran jo ryhdytään sellaisiin tarmokkaisiin
ja pysyväisiin toimenpiteisiin, ettei tämän nälkäverotuksen tarvitse
muissa osissa maatamme tavan takaa uusiintua, eikä kohota niin
korkealle, kuin se viimeistenkin kymmenen vuoden kuluessa on useamman
kerran tehnyt.
Ei ole sillä hyvä, että joka kerta ryhdytään hätäaputoimiin juuri
silloin, kun hätä jo on astunut yli kynnyksen. Ei ole asia sillä
autettu, että laaditaan satunnaisia käsityökouluja, perustetaan
ruokalaitoksia ja lastenkoteja, että pannaan rukit kiertämään
hamppulankaa ja miehet veistämään suksia, kauhoja, lapioita ja
lusikoita juuri silloin, kun nälkä pahimmin kynsiään helistelee ja jo
salon pirttien peräpenkeillä tuijottelee, että juuri silloin pannaan
hätäkapula kiertämään ympäri maan, ja unohdetaan taas koko asia ja
uskotaan kaikki olevan hyvin, kun on nälkä sillä kertaa saatu jonkun
matkaa kylistä ja taloista kaikkoutumaan, eikä ajatella sitä, että
sen ilkeä haamu elää aina, se on vaan hetkeksi piiloutunut aivan
lähelle, peltoaitojen taa, soitten pohjiin, kankaille kolottujen
petäjien juuriin, risukoihin, raiskattuihin metsiin ja tervaverstaitten
perustuksiin. Ei ole sillä vielä paljon tehty, että hommataan erämaan
talonmiehelle joitakuita jauhosäkkejä tai mitätön rahalaina, jolla hän
rakentaa jonkun rämeikön rantaan pienoisen heinäladon juuri silloin,
kun hänellä ei ole lehmälleen antaa heinän kortta, ja joka lato taas
seuraavana nälkävuonna kyhjöttää siinä kallellaan, tyhjä suu selällään
suolle ammoteilen, niinkuin heikkona muistomerkkinä edellisen hädän
ajoilta.
Kaikesta tällaisesta ei ole pysyväistä parannusta. Se auttaa vaan
kerrakseen ja kohottaa vaan vaatimuksia seuraavaksi kerraksi sieltä
päin ottamaan, mistä ennenkin on totuttu saamaan. Se heikontaa vaan
avunsaajain omaa kykyä ja saattaa lopulta viedä heidät ihan tylsään
välinpitämättömyyteen sekä katkeraan nurkumiseen ja moitteeseen, ett'ei
apua tule tarpeeksi asti, jommoisia oireita nytkin jo niillä seuduilla
matkustaessaan voi hyvin paljon havaita.
Kansa, etupäässä kiinteä maataviljelevä väestö (tai oikeammin sanoen
maata-omistava väestö) on siellä saatava tekemään täydellinen muutos
kaikissa elinkeinohommissaan, täydellinen ympärikäännös kaikessa,
mikä koskee heidän _oman_ toimeentulonsa hankintaa heidän _omilla
voimillaan_. Heissä on herätettävä tunto siitä, että he voivat elättää
itsekin itsensä, tarvitsematta muitten apua. Heille on annettava aseet
käsiin ja heitä on opetettava niitä käyttämään ja tekemään niillä
työtä, herkeämätöntä työtä, ja he tulevat kyllä käsittämään, että se
uusi työ ja ne uudet aseet, joihin he eivät ennen vähääkään luottaneet,
elättää heidät moninverroin paremmin, kuin koskaan ennen metsän
raiskaus ja tervamatkat ja porvarien armopalojen kerjuu.
Eikä sellainen muutos ole mikään mahdottomuus, vaikka se monesta ehkä
sellaiselta tuntuu. Vaikea se kyllä on ja paljon se vaatii sitkeää
ja uupumatonta ponnistusta. Se vaatii enemmän kuin yhdenvuotiset
hätäkomitean työt, vaan sitten koituukin siitä varmaan pysyväinen apu.
Hoitakoot lappalaiset tuntureilla porojaan, niinkauvan kun se on
sopiva elinkeino heille, viljelköön eteläsuomalainen paremmilla
maillaan viljaa, koska se hänellä menestyy, mutta ruvetkoon pohjalainen
maanselänteen yläpuolella täysin voimin kartuttamaan heinävarojaan ja
hoitamaan lehmiä, sillä se on mielestäni tätä nykyä ainoa luontaisin
elinkeino hänelle ja luonnon itsensä viittaama tie parempaan
toimeentuloon. Ruohoa kasvaa siellä kyllä jo ilman itsestäänkin niin
paljon, että sokeakin ymmärtää sen siellä menestyvän, mutta viljan
viljelys on epävarmaa aina, vaikka sitä yritettäisiin kovemmallakin
työllä, kuin mitä tähän asti on tehty.
Mutta tähän muutokseen ryhdyttäköön pian, aivan heti, ettei todellakin
käy sillä tavalla, kuin esim. Suomussalmessa nykyään ennustetaan.
He eivät näe siellä enää muuta pelastuksen keinoa itselleen, kuin
että valtio maksaisi kaikki heidän velkansa, ostaisi sitten kaikki
heidän maansa, sanalla sanoen koko töskän, ja siirtäisi heidät sieltä
kokonaan pois etelämpiin osiin maata -- tai lähettäisi Amerikkaan,
joka luultavasti olisi paremmin heidän oman mielensä mukaista. Samaan
suuntaan kuulee puheita vähän muuallakin, eikähän sekään keino taitaisi
täydellinen mahdottomuus olla, mutta kyllä siitä sentään syntyisi
jommoinenkin majan muutto; eikähän ole sanottu, ettei valtion mieli
taas joskus vastaisuudessa saattaisi heltyä päästämään sinne entisille
tiluksille uusia uutisasukkaita samaan kiusaukseen. Ei, kyllä on
parasta, että he pysyvät paikoillaan ja koettavat kerran oikein
miesmäisesti iskeä uudelta suunnalta elämään käsiksi, joskin kohta
siinäkin tarvitaan tavattoman paljon sivullista apua ja välitystä,
ennenkuin he oikean latunsa löytävät.
Jo v. 1888 julkaisi silloinen Oulun läänin agronoomi, hra A. Th.
Europaeus kirjasen, jonka pelkkä nimi puhuu tarpeeksi puolestaan tässä
samassa asiassa, minun tarvitsematta siihen laajemmalta kajota. Kirjan
nimi on: "Tervanpolttoko vai heinänviljelyä? Muutama sana Kajaanin
kihlakuntalaisille." Siis silloin jo mies, joka täydelleen tuntee
viljelysolot näillä pohjolan sydänmailla, puhui heinänviljelyksen
eduista tervanpolton rinnalla.
Mutta mitä siitä on ollut apua?
Tähän saakka vielä huomaamattoman vähän. Se on kyllä ollut huutavan
ääni korvessa, mutta se on korpiin hukkunut, sillä mitä auttavat kirjat
ja kirjotukset yksinään seuduissa, joissa ei kaikissa taloissa ole edes
annakkaa.
Sinne pitäisi lähettää pataljoona kovakouraisia miehiä, oikea
pelastusarmeija pasuunilla ja vaskitorvilla, eväillä ja työkaluilla,
herättämään nukkuvia saloja, asettamaan lapiota ja kuokkaa miesten
kouriin ja huutamaan heille korvaan, että he ovat ihmisiä hekin, että
heidän pitää tehdä sellaista työtä, josta he elävät ja jossa itse
luontokin on heille auliisti apuna, ja herättää heidän kunniantuntonsa
siitä, että he saattavat tulla vielä paremmiksikin ihmisiksi kuin muut
ovatkaan, että he ovat vielä kunniakkaammalla sijalla kuin etelämmät
kansat, he kun suojaavat sivistyksen rajalinjaa jäämeren rynnäköitä
vastaan, voittavat jäykän luonnon ja elävät sentään omillaan muitten
apua tarvitsematta. Heille täytyy huutaa, että heidän kyllä kannattaa
lähteä ostamaan jauhoa muualta, jos heillä on kotona hyvää särvintä ja
jos he mennessään kymmenen tervatynnyrin asemasta vievät myytäväksi
yhden tynnyrin hyvää voita, jonka he voivat saada kymmentä kertaa
vähemmällä rahdilla samaan paikkaan kuin tervatynnyrinsäkin. Ja jos
he pudistavat päätään ja valittavat kulkuneuvojen puutetta, jonka he
tätä nykyä vielä voivat täydellä syyllä tehdä, niin vakuutettakoon
heille, että Kajaaniin tulee kohta rautatie. Ja jos sekään ei kaikille
soveltuisi, niin selitettäköön heille, että aina heidän kannattaa
paremmin maksaa esim. 8 penniä kilolta rahtia vientitavarasta, jonka
myyntiarvo on 2 mk. kilolta, kuin maksaa tervatynnyristä rahtia
neljäsosa koko tavaran hinnasta. Ja laittakoot ja kuljettakoot voita
talvella, jolloin se hyvästi säilyy ja on hyvissä hinnoissa, ja
säilyttäkööt voinsa lyhyeltä kesäajalta omaksi talvivarakseen, sillä
parempaa särvintä se on sekin talvella, kuin kesällä koottu mädännyt
piimä, jota nykyään käytetään. Ja kun järviä on ja jäitä, ja suota,
millä jään peittää, niin sanottakoon heille, että kyllä he voivat
entisissä tervaveneissään laskea kesälläkin voita Ouluun, kun peittävät
tynnörit jäällä ja sammaleilla.
Huudettakoon heille mitä tahansa, kun se vaan käy tähän suuntaan ja
heidät saadaan herätetyksi heinänviljelykseen ja parempaan karjan
hoitoon.
Samaan suuntaan viittaavat kaikki heidän omatkin valituksensa viime
vuoden kadosta. Kukaan ei haikaile niin paljon viljan katoa kuin sitä,
että tuli täydellinen kato "konnuista", s.o. heinistä. Mutta miksi
heinänkato tuli niin täydellinen? Ei ollenkaan yksinomaan sateitten
ja tulvain, vaan yhtä paljon täydellisen heinäviljelyksen puutteen ja
huonojen korjuuneuvojen vuoksi -- sillä kyllä vesi pysyy rahkasoissa
niinkuin pesusienessä, ell'ei sitä johdeta pois. Vaan jos kellä on
heinää ylävämmällä ja ojitetulla maalla, niin aina siitä hyvillä
korjuuneuvoilla jotain saa.
Ja että todella on heinää saatu viime kesänäkin juuri keskellä
kaikkia niitä, jotka pahimmin katoa huutavat, siitä löytyy joitakuita
ilahuttavia esimerkkejä, vaikka äärettömän harvassa kyllä. Ja voin
tässä asian päättäjäisiksi mainita niistä jonkun.
Puolangalla on Puokion kylässä Riihelän talo, jossa on alettu viljellä
heinää, ja viime kesänäkin saatiin sitä niin paljon, ett'ei ole hätää
vähääkään. Kynsiperän kylässä Taivalkoskella (siis yhä pohjoisempana)
on Harjun tilalla myös alettu viljellä heinää. Sitä saatiin viime
vuonnakin niin paljon, että isäntä syksyllä möi sitä Kemi-yhtiölle
1,000 markan edestä ja vielä oma tarve jäi. Itse Suomussalmen pitäjän
köyhimmällä perukalla, Pispajärven kylässä, viljelee Nivan talon isäntä
myöskin heinää ja kehuu tänäkin talvena elävänsä kuin "pellossa".
Samalla seudulla on Leinosen vaaralla koetettu samaa keinoa, eikä
talossa näyttänyt olevan läheskään sellaista puutetta kuin muualla.
Ja sama on asian laita kaikissa muissakin paikoissa, missä heinän
viljelykseen vähänkin on turvauduttu ja rehun saanniksi säännöllisesti
jatkuvaa työtä tehty, mutta enimmät naapurit katselevat näitä miehiä
epäillen, aivan kuin mitäkin "taikureita", eivätkä usko itse tuota
taikaa saavansa.
Niistä heinänviljelystavoista ja heinälajeista, jotka siellä kylmässä
pohjolassa parhaiten menestyisivät ja tähänkin saakka ovat parhaiksi
näyttäinneet, ei tässä tarvitse tehdä laajempaa selkoa. Niitä on kyllä
kokeneita ammattimiehiä sillä alalla ja jääköön se heidän tehtäväkseen.
Minun toivoni on vaan, että tähän toimeen ryhdyttäisiin niin pian kuin
mahdollista ja niin suurella voimalla kuin suinkin, samalla koettaen
tavalla tai toisella ainakin aluksi huojentaa näitten raukkojen rajojen
monia rasituksia ja nykyistä suurta velkakuormaa, sillä ehdoton
vakuutukseni on, että ainoastaan niillä keinoilla saadaan siellä
pysyväinen ja varma apu toimeen.
Siinä toivossa lopetan nämä pakinani "nälkämailta", samalla toivoen,
ett'ei kenenkään vastaisuudessa tarvitsisi niistä sitä nimeä käyttää,
jonka minä niille tällä kertaa olen antanut.