"Nimismies tulee!" huutaa yhteen ääneen koko talonväki työntäytyessään
kiihtyneenä perheentupaan.
Kiireen kaupalla olivat he oikoteitse rientäneet työmaalta
päivällisaterialle tuntia ennen tavallista ruoka-aikaa. Ennenkuin
vanha Mikko, "laukkuryssä" ja ihmisten yhteinen suosikki, oli päässyt
asian alkuunkaan, oli hänen reppunsa heilautettu tuvan katon rajassa
sijaitsevaan yläsänkyyn. Talonväki oli näet hetki sitten nähnyt Mikon
reippain askelin erästä oikotietä matkaavan ratsutilalle ja samalla
huomannut nimismiehen kärryissään ajavan kohti taloa maantiellä,
mitä myöten matka oli paria kolmea virstaa pitempi. Tuntien hyvin
kruununmiesten innon ahdistella rajantakaisesta Karjalasta saapuvia
reppumiehiä, jotka harjoittivat silloin kiellettyä kulkukauppaa
tullaamattomilla tavaroilla ja joita väestö kaikkialla suosi, halusi
talonväki varjella Mikkoa vaaralta. Hänelle sateli kysymyksiä, oliko
nimismies hänet nähnyt tai muuten saattoi aavistaa Mikon saapuvan
taloon. Siitä ei Mikko mitään tiennyt ja ilmiantajia ei lähitienoilla
ollut pelättävissä. Miehen kätkeminen oli arveluttavaa, ja pakotietä
ei ollut käytettävissä. Perheentuvasta, missä oltiin koossa, vei ovi
eteiseen ja siitä toinen esitupaan, mutta nimismieskin jo kiinnitti
hevostaan luhdin seinärenkaaseen kartanon portin takana.
Neuvoteltiin!
Kädenkäänteessä olivat päivällisvehkeet pöydällä ja ihmiset sen
ympärillä, Mikko muiden matkassa, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Eräällä ei kuitenkaan ollut paikkaa pöydän ääressä. Välinpitämättömänä
kaikesta hälinästä istui puupölkyllä tuvan nurkassa hevosnylkyri
Tuhti-ukko, höyryävine puurovateineen.
Tämä kiertävä ammattimies oli tänään nylkenyt talon vanhan Pollen ja
edellisenä ollut apuna samassa hommassa naapurissa paroonin ulkotilan
saksalaisen vuokraajan luona. Mutta sensijaan että raato olisi maahan
kuopattu, oli koko ympäristön ihmeeksi lihakappaleet ripustettu ilmaan
kuivamaan rannan leppiin. Talon piika oli juuri ennenkuin Mikko ja
talonväki saapuivat, kuiskannut emännän korvaan, että hevosnylkyrin
käyttämä puulusikka oli poltettava, että se ei ihmisiä saastuttaisi.
Näin tuskin siedettiin hevosnylkyriä hänen ammattinsa takia, vaikka
hän oli paljon läheisempi heimolainen kuin "laukkuryssä". Talonväen
käsitys hevosnylkyrin toimesta oli jäännös vanhoilta, kristinuskon
ja pakanuuden taistelun ajoilta. Ennen vanhaanhan uhrattiin hevosia
jumalille ja tätä vastustaakseen opettivat papit, että kuolleen hevosen
käsittely oli saastaista kristitylle.
Talon emäntä, juuri leskeksi jäänyt 1860-luvun kovia nälkävuosia
seuranneen lavantaudin raivotessa, oli hälinän aikana rientänyt
nimismiestä vastaan johtaakseen hänet toiseen tupaan. Niin juurtunut
oli kansan myötätunto karjalaisia "laukkuryssiä" kohtaan, että
ratsutilan emännän päähän ei edes pälkähtänyt tarttua talonväen
hankkeisiin. Portilla kohtasivatkin toisensa nimismies ja emäntä.
Ja katso! Nimismiehellä ei tällä kertaa muuta asiaa ollutkaan kuin
riidellä, että talon tieosuus oli huonossa kunnossa. Vaieten otti
emäntä nuhteet vastaan, tietäen hyvin, että teistä oli huolta pidetty
ja että ne olivat moitteettomassa tilassa. Rusthollari vainaja oli
aikoinaan tehnyt oikeutettuja muistutuksia korkean esivallan edustajan,
nimismiehen, virkaintoa vastaan, varsinkin mitä tuli tämän oikkuun
komentaa keskellä kesää härkäpari lumiauran eteen puhdistamaan
valtamaantietä pienistä kivistä. Kun nimismiehen sopimaton käytös
ei kohdannut vastustusta ja hän sai purkaa nuorekasta virkaintoaan
vastalauseita kuulematta, jäikin kaikki siihen. Nimismies irroitti
hevosensa luhdin nurkalta ja meni matkoihinsa. Mikko oli pelastettu!
Näin kertoi lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin Kustaa, uskollinen
palvelijamme, piintynyt iäkäs vanhapoika, kun minä seitsenvuotiaana
poikasena keikuin hänen selässään Kustaan tuvan penkillä istuessa. Jos
lukija haluaa kuulla lisää Kustaasta ja Mikosta, annamme hänen kertoa.
Parisen vuotta myöhemmin aherteli jälleen Kustaa työmaalla
uskollisine apulaisineen, tällä kertaa heinäniityllä. Heinät oli
saatava mahdollisimman pian latoon, sillä taivaanrannalla uhkasi
ukkospilvi sateella. Yht’äkkiä kuului hätähuuto laaksoon viettävältä
männikkörinteeltä. Huuto on äänekäs ja kestävä. Vaikka pedot eivät
miespolveen olleet keskellä kesää paikkakunnalla ihmisiä ahdistaneet,
ei oltu varmoja hätähuudon aiheuttajasta ja juuri kestettyinä
nälkävuosina oli saatu kokea kauheitakin yllätyksiä. Kustaa käskee
silloin miehistä väkeä varaamaan itselleen ladon seinältä viikatteita
ja rientämään apuun. Naisväki jää korjaamaan heiniä lähestyvän
ukonilman edeltä. Pienellä aukealla metsässä, missä Mikko on ollut
kätkeytyneenä, on tosiaankin käynnissä kaksintaistelu, mutta ei petoa
vastaan. Siinä on kruununvouti ottelussa Mikon kanssa. Matkasauva
kädessä, selässä jättiläiselle sopiva reppunsa, seisoo Mikko, kun
taas kruununvoudin selkä on taakaton, mutta ei ole hänellä kättäkään
pitempää. Mikko, erämaan poika, taistelee kuin henkensä edestä,
teräsjänteinä jalat ja polvet. Kun kruununvouti näkee Kustaan
miehineen ja viikatteineen, kasvaa hänen intonsa. "Takaapäin,
jalkakoukulla, jutusta on tuleva loppu!" huutaa hän. Mutta ei laske
luonto Mikoltakaan. Hän ymmärtää olla lyömättä, sillä silloin olisi
talonväellä pakko tulla viikatteineen väliin. Uskomattoman nopeasti ja
taitavasti pistelee hän kepillään kruununvoudin hihansuista sisään.
Kustaa ja muut katselijat ovat käyvinään käsiksi Mikkoon, joka ei
hätäile, sillä hän tietää, että joukossa ei ole ainoatakaan, joka
hänet pettäisi. Pian siirtävätkin miehet viikatteet kädestä olalle
ja poistuvat mieltään osoittaen selitellen, että tässä ei ole mitään
niitettävää, Kruununvouti huomaa ottelun menetetyksi. Muutamia hetkiä
myöhemmin samoaa hän nolona läpi tiheikön maantien aidalle, missä
hänellä on hevonen sidottuna.
Taas oli Mikko pelastettu. Vaan Kustaa kertoo edelleen. Vielä kerran
kohtasivat toisensa autiolla maantiellä kruununvouti ja Mikko. Tällä
kertaa ei kumpikaan väistynyt eikä hyökännyt. Kruununvouti oli
talttunut. "Passisi mies!" lausuu lainvalvoja. "Kas tässä!" vastaa
Mikko näyttäen tarpeellisessa kunnossa olevan passinsa. Aselepo oli
syntynyt.
Erään kerran, kun Kustaa oli siinä iässä, jolloin vanhuuden vaikutus jo
on tuntuva, kertoi hän seuraavan pienen tarinan, minkä hänen esi-isänsä
olivat polvesta toiseen säilyttäneet.
"Ennen vanhaan aikaan oli kuningas, joka sääti käsikiville myllytullin.
Mutta tämän rasituksen lakkautti toinen kuningas, joka selitti, että
siinä on kylliksi tullia, kun tekee työtä kätensä kivistäviksi".
Kustaan mielestä tuhannen virstan vaellus reppu selässä vaatii yhtä
suurta voimaa kuin käsikivien vääntäminen.
"Kun sinusta tulee mies, ja minua ei enään ole", lopetti Kustaa, "mene
silloin ystävämme Mikon kotimaahan ja ota selvää, mikä heidät siellä
saa jättämään kotinsa ja kontunsa".