Lauantaina oli Blix aikonut mennä pitkälle kävelyretkelle
linnoitukselle päin. Mutta kun hän aamiaispöydässä paraillaan tuumaili
ottaako mukaansa Howardin vai Dettenin, vaiko ehkä mieluummin jonkun
Kiplingin kirjoista, tuli pikalähetti tuoden kirjeen Condylta.
»Kaikki on menetetty», kirjoitti tämä. »Minä olen saanut
ptomaimnyrkytyksen eilen iltaisesta simpukkamayonnaisista ja saan maata
vähintäin neljätoista päivää. Minulla on ollut kauhea yö. Ettekö voisi
pistäytyä täysihoitolassa iltapäivän kuluessa? Silloin on äiti kotona.»
»Ptomainmyrkytys!» Sehän on kauheaa. Tohtori oli siis ollut siellä!
Blix päätti siirtää kävelyretken ja heti mennä rouva Riversin luo
kuulemaan kuinka Condy voi.
Hän meni portaita alas jo kymmenen ajoissa — ja siellä tapasi hän
Condyn nousemassa portaita ylös, pyöräilypuvussa ja savuke suussa.
»Olen yhdentoista dollarin omistaja!» huusi tämä hilpeästi hänelle.
»Minä luulin teillä olevan ptomainmyrkytyksen!» vastasi Blix
harmistuneena.
»Joutavia! Niin, tohtori sanoi; hän puhuu kukkaronsa puolesta. Se
olikin vain jonkinlaista vatsatautia; nyt se on ohi. Minä olen terve
kuin kala — ja minulla on yksitoista dollaria taskussa. Menkäämme ulos
nauttimaan elämästä.»
»Eikö teidän ole mentävä toimistoon?»
»Siellä ei kukaan minua odota, luulinhan että tulisin sairaaksi;
soitin siis sinne, ja he sanoivat, ettei se tee mitään; he saattoivat
hyvin selviytyä ilman minua. Minulla on yksitoista dollaria taskussa
ja meillä on kolme säteilevän ihanaa vapaapäivää käytettävänämme:
lauantai, sunnuntai ja maanantai! Mitä me teemme? Mitä meidän on
tehtävä tullaksemme pelastetuiksi? Meidän avioliittosuunnitelmamme
ei ole toteutettavissa ennen maanantaita. Sinne on vielä pitkälti.
Teemmekö retken kiinalaiskaupunkiin, ravintolaan vai satamaanko
uudestaan? Voimme ehkä saada perämiehen kutsumaan meidät aamiaiselle
hylkeenpyytäjälaivaan. Tai» — Condy huomasi erään kalakauppiaan, joka
juuri pyörähti kulmasta vaunuineen — »voimmehan mennä kalastamaan.»
»Niin, simpukoita esimerkiksi.»