Vaikka maanantai oikeastaan oli The Times’in sunnuntai-lisälehden
toimituksen vapaa päivä, aikoi Condy Rivers kuitenkin saapua
toimistoon hyvissä ajoin seuraavana aamuna. Erityisistä syistä oli
siellä kirjoitettava artikkeli, jossa oli kuvattava suuri hyljelaiva,
joka oli satamassa ja lastasi viljaa vietäväksi Indian nälänhädän
lievittämiseksi, ja Rivers halusi olla iltapäivän vapaana voidakseen
mennä teekutsuille Laurie Flaggin luo.
Mutta kun hän tuli toimistohuoneeseen, joka hänellä oli yhteisenä
pörssi- ja urheiluosastosta huolehtivan aputoimittajan kanssa, ja
istahti pöytänsä ääreen, juolahti hänen mieleensä äkkiä, ettei hän
nykyoloissa voinut odottaa tapaavansa Travista Flaggin luona.
»No, niin, niin», mumisi hän, »saattaapa olla samantekevä. Hän on
helkkarin ihastuttava tyttö, mutta — voinpa sen yhtä hyvin tunnustaa
— leikki on lopussa. Luonnollisesti en rakasta häntä hituistakaan
enemmän kuin hän minua. Olen tapaava hänet yhä harvemmin ja harvemmin.
Toisin ei voi olla, ja kun joku aika on kulunut, tunnemme tuskin
toisiamme. Tavallaan on se kyllä synti, mutta täytyyhän olla järjen
mukana tällaisissa asioissa... No niin, tuosta hylkeestähän minun
piti kirjoittaa!» Hän soitti kauppakamariin ja sai tietää, että City
of Ewerett, se oli laivan nimi, oli Missions-Steet’illâ. Tämä teki
hänelle mahdolliseksi kirjoittaa kuvauksensa kahdella tavalla. Hän
saattoi joko muodostaa otteen niistä asiaa koskevista painotuotteista,
joita pörssiosastosta huolehtiva toimittaja oli pannut esille hänen
varalleen, tai saattoi hän myöskin itse mennä paikalle, haastatella
kapteenia ja tutkia laivan omasta puolestaan. Ensimmäinen menettelytapa
oli helppo ja vaati vähän aikaa. Toinen oli vaivaloisempi, vaan
päättyisi paljon mieltäkiinnittävämpään kuvaukseen.
Condy punnitsi asiaa pari minuuttia ja päätti sitten mennä laivalle.
Satama ei koskaan ollut ikävystyttävä, ja hän saattoi ehkä saada kuvan
hylkeenpyytäjästä. Äkkiä sukeltautui kirjoituksen aate ilmi hänelle,
tuo lisäksi ajateltava, joka oli antava muistiinpanoille ja kuvaukselle
merkitystä ja viehätystä. Hän oli heti tulessa ja liekissä.
»Siinä se on», huudahti hän.
Hän pani hatun päähänsä niin että ruusuke joutui väärälle puolelle,
pisti muistiinpanokirjan taskuunsa ja oli siinä tuokiossa jo uudestaan
kadulla. Sitten juolahti hänen mieleensä, että hän oli unohtanut
pistäytyä klubiin noutamaan aamupostiansa, niinkuin hänellä oli tapana
tehdä. Hän katsoi kelloaan. Vielä oli viljalti aikaa, ja klubin
huoneusto oli vain kahden katukulmauksen takana. Hän päätti ensin
noutaa kirjeensä ja sitten lukea ne satamaan mennessään.
Condy oli liittynyt San Franciscon taiteilijain, sanomalehtimiesten,
soittajain ja oppineen väen klubiin, joka oli kaupungin vakinaisia
laitoksia ja todellakin kuulu kaikkialla unionissa. Hän oli sen
nuorimpia jäseniä, mutta kaikki tunsivat hänet ja pitivät hänestä, ja
hän oli useamman kerran tuntuvasti lisännyt klubin juhlallisuuksien
hauskuutta.
Hän löysi omassa lokerossaan kirjeen, joka oli heti luettava. Kotelo
oli leimattu erään suuren new-yorkilaisen kustannusliikkeen nimellä,
jolle Condy kuukausi sitten oli lähettänyt novellikokoelman. Hän
meni klubin kadulle päin antavan pyöröikkunan luo ja repi ankaran
jännityksen vallassa kirjeen auki. Se että liike oli kirjoittanut
lähettämättä käsikirjoitusta takaisin, oli hyvä enne. Hän luki
seuraavat rivit:
H. Condy Rivers, Bohême-klubi San Francisco, Cal.
Palautamme kunnioittaen tässä postissa käsikirjoituksenne
novelleihinne, joita emme tällä hetkellä katso voivamme julkaista.
Mutta meidän on kuitenkin lisättävä, että olemme useissa niissä
huomanneet hyvin harvinaista lahjakkaisuutta. Mutta nykyään menee
parhaiten kaupaksi noin 30,000 sanaa sisältävä lyhyt romaani, jossa on
jännittävä toiminta. Esillä olevasta kokoelmasta päättäen oletamme,
että Teidän taipumuksenne johtaa siihen suuntaan, ja ehdotamme
kohteliaimmin Teille, että kirjoittaisitte sellaisen romaanin ja
lähettäisitte sen meille.