Jostakin syystä, joka ei milloinkaan ollut tullut täysin selitetyksi,
olivat Condy Riversin vanhemmat jo kastemaljakon ääressä tasoittaneet
mahdollisuuksia hänelle ristimänimellä Condé, jonka anglosaksilaiset
kielet kuitenkin heti muunsivat Condyksi tai, lähimmän suvun ja
ystävien keskuudessa, vieläpä Connyksi. Kun häneltä kysyttiin missä
hän oli syntynyt — ei kukaan kalifornialainen edellytä, että hänen
naapurinsa on syntynyt valtiossa — tapasi Condy vastata, että
hän oli syntynyt Chicagossa. Hänen vanhempansa olivat muuttaneet
länteen vasta 80-luvulla, aivan parahiksi saadakseen isän haudatuksi
vieraaseen maahan. Condy oli ainoa lapsi. Hän oli käynyt valtion
yliopiston ja päättänyt opintonsa lueskelemalla vuoden Yalessa, ja
oli sitten pari kuukautta kotiintulonsa jälkeen saanut paikan San
Franciscossa Daily Times-lehden toimituksessa sunnuntailisälehden
aputoimittajana. Condyllä oli varmasti halua ja taipumusta kirjallisiin
töihin. Varsinkin piti hän »lyhyistä historioista» — hän oli alkanut
istuttamalla Kipling-bakteerioita, ja hän oli läpikäynyt melkein
hengenvaarallisen letkauksen Hardin Davis-kuumetta; niin, hänellä
oli myöskin ollut Maupassant-kohtaus. Hän oli tarkka yksityiskohtien
suhteen. Jos kirjoitti kertomuksen, jossa esiintyi palokuntalaisia,
niin piti tuntea tai ainakin piti näyttää siltä kuin tuntisi koko
palokunnan kuin viisi sormeaan, ja piti suorastaan »rakentaa
kertomuksia kaikellaisin teknillisin ilmaisumuodoin ja kääntein».
Enimmäkseen oli hänen työnsä sunnuntain lisälehdessä päiväläistyötä —
kirjoitelmia määrätystä aineesta, uutisia ja haastatteluja. Mutta noin
kerran kuukaudessa kirjoitti hän lyhyen kertomuksen, ja viime aikoina,
sen jälkeen kun hän oli alkanut toipua Maupassant-kohtauksesta ja olla
taas hiukan oma itsensä, olivat nämä kertomukset käyneet paremmiksi, ja
pari niistä oli painettu idänkin lehdissä. Hän ansaitsi 100 dollaria
kuukaudessa.
Kun Detti avasi oven, harppasi Rivers kahdella askeleella
portaita ylös, pani keppinsä eteisessä olevaan porsliiniseen
sateenvarjosäiliöön, veti yhdellä otteella päällystakin yltään ja
riensi puhkuen ruokasaliin riisuen samalla hansikkaat kädestään.
Hän oli 28-vuotias — lähes kymmenen vuotta Travista vanhempi
— pitkä ja jotenkin laiha, sileäksi ajettu ja vaaleanpunainen
kasvoiltaan, niinkuin hän juuri olisi perinpohjin hangannut, niitä
kylpypyyhinliinalla. Päinvastoin kuin useimmat kynäniekat pukeutui
hän niinkuin kuosi ja tapa vaati. Mutta Condy meni liiallisuuksiin.
Hänen kaulaliinansa olivat liian loistavat, hänen värilliset paitansa
liian suuriruutuiset, hänen liivinsä liioitteleva. Traviskin, joka
nousi istualtaan hänen äkkiä tullessa sisään, ajatteli mielessään,
että sunnuntaina muodosti vaaleanpunainen paita ja hehkuvan punainen
kaulaliina melkein anteeksiantamattoman yhdistelmän.
Condy tarttui molemmin käsin hänen käsiinsä ja syöksyi sitten herra
Bessemerin luo:
»Olkaa niin hyvä ja istukaa — kaikella muotoa!» Hän haukkasi ilmaa.
»Minä tulen vallan liian myöhään. Te olette jo lopettaneet, niinkuin
näen. Syy on kelloni — tämän tolkuttoman kelloni — en voi ymmärtää
kuinka näin kävi. Olipa hyvä, että ette minua odottaneet.»
Kun sitten hänen sairaloisesti valpas huomionsa keksi hämmästyksen
välähdyksen Traviksen katseessa ja hän samassa huomasi, ettei pöydässä
ollut vapaata tuolia, pääsi häneltä pieni epätoivon huokaus.
»Sinä lempeä taivas! Eivätkö ne ollenkaan olekaan minua _odottanee_?
oli hän valmis huudahtamaan. »Olin kuulevinani, te sanoitte — minä
luulin — kuvittelin mielessäni — olen jollain tavalla käsittänyt
väärin. Se oli hirveä erehdys, sellainen tyhmyys! Mikä hutilus minä
olenkaan!»
Hän vaipui seinän vieressä olevalle tuolille ja pyyhki otsaansa
siniraitaisella nenäliinalla.
»Ei se tee mitään, Condy», sanoi Travis levollisesti. »Minä panen uuden
lautasen.»
»Ei, ei!» huudahti hän hypähtäen ylös. »Ei tule kysymykseenkään;
sitä en voi sallia! Te voisitte luulla, että se oli harkittua minun
puoleltani.»
Travis ei ollut milläänkään, teki hänelle tilaa vastapäätä lapsia ja
antoi Maggien valmistaa enemmän suklaata.
Sillä aikaa Condy vain moitti itseään.
»Aina sopimattomasti — aina vain tuotan vaivaa, minne tulen. Aina tulen
liian myöhään.»
Hän nousi ja istahti uudestaan, pani sääret ristiin toistensa yli ja
muutti taas heti asentoa, otti korukapineita kamiinihyllyltä ja katseli
niitä, aavistamatta, mitä hän katseli ja lopetti rikkomalla lasin
kellostaan asettaessaan sitä käkikellon mukaan.
»No, kas!» huudahti hän äkkiä. »Mistä te olette saaneet tuon kellon?
Mistä ihmeestä te olette sen saaneet käsiinne? Sitä en ole koskaan
ennen nähnyt. Mistä se on tullut?»
»Schwarzwaldilaiskelloko?» kysyi Travis ja tuijotti häneen. »Condy
Rivers, te olette ollut tässä huoneessa viimeisen puolentoista vuoden
kuluessa vähintäin kaksi kertaa viikossa, eikä muuta kelloa ole
riippunut seinällä kuin tämä.»
Mutta Condy oli jo unohtanut kellon.
»Eikö todellakaan? Eikö todellakaan?» mumisi hän hajamielisesti,
istuessaan taas pöytään.
Herra Bessemer puhui itsekseen: »Se kello käy liian nopeasti. Minä
en saa sitä noudattamaan aikaa. Victorine on hukannut avaimen. Minun
täytyy vetää se ruuviavaimella. Luulen, että minun on otettava vähän
enemmän papuja. Maggie on pannut liian paljon pippuria. Minun on
hankittava uusi avain huomenna.»
»Vai niin! Todellakin!» vastasi Condy Rivers hämillään. Hän tahtoi
mielellään olla kohtelias, mutta hänen oli mahdoton seurata herra
Bessemerin ajatuksen juoksua.
»Ei hän teille puhu», huomautti Travis, alentamatta ääntään.
»Tiedättehän millainen isä on. Hän ei kuule sanaakaan mitä te sanotte.
Minä olen muuten lukenut teidän novellinen tänään _Timesissä_.»
Pari minuuttia myöhemmin, jolloin Travis ja Condy vielä puhuivat
novellista, nousi herra Bessemer.
»Niin, herra Rivers», ilmoitti hän, »luulenpa että minä nyt haluan
sanoa hyvää yötä. Tule, Detti.»
»Niin, ota hänet mukaasi, isä», sanoi Travis. »Muuten nukkuu hän tänne
sohvalle. Howard, osaatko sinä huomiset läksysi?»
Niitä hän ei tietenkään osannut. Detti kerjäsi lupaa saada olla
ylhäällä vähän kauemmin, mutta suostui lopulta seuraamaan isäänsä. He
sanoivat kaikki kolme hyvää yötä Condylle ja vetäytyivät pois, Howard
hiukan viivähtäen kynnyksellä toivoen lanttia, jota hän ei tahtonut
pyytää.
Maggie ilmestyi taas tyhjentämään pöytiä.
»On varmaankin parasta, että siirrymme arkihuoneeseen», sanoi Travis
nousten.
Arkihuone antoi pihalle ja rajoittui pitkään käytävään, joka kulki läpi
koko huoneuston ja josta ovet johtivat kaikkiaan kahdeksaan huoneeseen.
Travis meni Condyn edellä ja sytytti sähkön messinkikruunussa, jonka
lamput olivat kuin himmeänväriset päärynät.
Arkihuone ei ollut suuri, siinä asusti huonekaluperhe, jolla oli
valkoiset villapäällykset, sekä sohvilla että tuoleilla. Seinät eivät
olleet paperoidut, vaan maalatut. Yhdessä nurkassa oli käsinmaalatuista
vaaleanpunaisista kukista tehtyjä sinilaitaisia vihkoja, ja huoneen
toisessa sopessa oli hajasäärin seisovalla kullatulla jalustalla
lyijykynäpiirros esittäen Travista yhdeksänvuotiaana; se oli
»suurennettu valokuvasta». Puitteiden toisella kulmalla riippui
keltainen poimunne ja kamiinihyllyjä koristi alasriippuva sininen
nauha. Huoneen päävärinä oli valkoinen ja kulta.
Piano, jota ei kukaan soittanut, oli jalustaa vastapäätä olevassa
nurkassa. Kamiinin yläpuolella riippui kullatuissa puitteissa
teräspiirros Priscilla ja Johan AIdenista, ja hyllyllä oli kaksi
terracotta-kuvapatsasta, jotka esittivät italialaista kalastajapoikaa
ja -tyttöä, ja punaiselle plyyssitarjottimelle oli asetettu tavattoman
suuri pöytäkello, joka ei koskaan käynyt. Kamiinin vasemmalla puolen
oli vihko preeriaheinää, ja oikealla puolella oli siniseksi maalattu
salaojitusputki, jossa oli tuhatkaunoköynnöksiä ja kimppu osmankäämiä;
sitä ympäröi vaaleanpunainen nauha.
Travis vaipui valkoisella verhottuun sohvaan, ja Condy istahti
varovaisesti ohut- ja vääräjalkaiselle hataralle tuolille ja sitten
alkoivat he jutella.
Hän oli ollut Condyn kanssa teatterissa viime maanantaina, kuten aina
maanantaisin sinä aikana, jolloin he oikein olivat seurustelleet
toistensa kanssa, ja tämä aine ei ollut vielä vallan tyhjennetty. Mutta
se ei riittänyt kymmentä minuuttia, ja sitten ei siitä enää ollut
mitään sanottavaa. Eräs nuori tyttö, heidän yhteisiä tuttaviaan, oli
nykyisin julkaissut kihlauksensa. Siihen aiheeseen tarttui Condy ja
piti keskustelua vireillä vielä kaksikymmentä minuuttia. Sitten täytti
hän uhkaavan -aukon kertomalla epähienosti seurapiirireporttereista,
miten nämä sieppaavat uutisiaan istuessaan päivät pääksytystenkin
kuuntelemassa puhelinkeskusteluja. Tällainen menettelytapa oli
Traviksesta ehdottomasti tuomittava; siihen sujui taas kymmenen
minuuttia. Näin saivat he kellon tulemaan yhdeksän. Sitten alkoi
olo kieltämättä käydä pitkäpiimäiseksi. Oli liian varhaista lähteä.
Condy ei voinut löytää sopivaa syytä, ja vaikka Travis oli kylläkin
hyväntahtoinen auttamaan häntä puolitiehen, meni keskustelu lukkoon,
ja ihan takalukkoon. Paussit kävivät yhä pitemmiksi. Condyssä heräsi
kauhea aavistus, että hän ikävystytti Travista. Aavistus hyytyi
silmänräpäyksessä varmuudeksi, ja silloin oli viimeinenkin jäännös
hänen raikkaasta reippaudestaan mennyt. Ja tilanteen teki vieläkin
pahemmaksi se, että hänelle juolahti mieleen, ettei hänelle viime
aikoina ilta illan jälkeen ollut käynyt paremmin. Sillä aikaa kun
tyttö taisteli pelastaakseen tilanteen, ajatteli Condy, olivatko
he mahdollisesti jo sanoneet kaiken sanottavansa toisilleen, oliko
molemmin puolinen vetovoima jo loppuun käytetty. Eikö hän nyt tuntenut
Travista sekä ulkonaisesti että sisällisesti, eikö hän jo tarkalleen
tiennyt kaikki mitä hän ajatteli, arveli ja uskoi? Eikö Travis jo
häneen nähden ollut menettänyt raikkauttaan. Tämä puolentoista
vuoden haihtuva mielistely oli ollut hurmaava — mutta oliko se nyt
ohi? Oliko leikki loppu, olivatko he leikkineet itsensä tyhjiksi? Se
oli mahdollisuus, jota hän ei koskaan ollut ajatellut, mutta siinä
hänen istuessaan ja katsellessaan Travista suoraan tämän pieniin
mustanruskeisiin silmiin selvisi hänelle äkkiä, että Traviskin ajatteli
samaa.
Condy Rivers oli tavannut Traviksen eräissä tanssiaisissa ja
huomannut hänet tavattoman kauniiksi, niin teeskentelemättömäksi
ja niin luonnollisen hyväksi, että hän oli sopinut tapaamisesta
kolme neljä kertaa viikossa. He eivät olleet niinkään vähän yhdessä
olleet San Franciscon seuraelämässä, ja heidät laskettiin »nuoriin»
— vaikka Travis oikeastaan vielä oli liian nuori ollakseen mukana
ja Rivers liian vanha voidakseen tuntea itseään kotiutuneeksi
kahdeksantoistavuotiaiden tyttölasten ja kaksikymmenvuotiaiden poikien
seurassa.
He olivat kohdanneet toisensa San Franciscossa käytännössä olevalla
tavalla. Huvikauden aikana kutsui Rivers hänet joka maanantai-ilta
teatteriin ja kävi säännöllisesti joka keskiviikko ja sunnuntai
vieraskäynnillä. Sitten tapasivat he toisensa tanssiaisissa ja pitivät
huolta siitä, että heitä yhdessä kutsuttiin teelle ja päivällisille.
He olivat liehitelleet varsin hurjasti, olipa Condy toisinaan yhtä
mieltä oman itsensä kanssa siitä, että hän rakasti tätä nuorta tyttöä,
joka oli häntä niin paljon nuorempi — tätä hymysilmäistä tyttölasta,
voimakkaine vartaloineen ja keltaisine hiuksineen, niin ujostelematon,
suorasukainen ja niin kerrassaan kuulumattoman kaunis kuin hän oli.
Mutta nyt olivat he nähtävästi tulleet näytelmän viimeiseen näytökseen.
Ja kun Condy siinä istui ja mietti, ettei hän oikeastaan milloinkaan
ollut tuntenut oikeata Travista, että se tyttö, jonka hän niin
täydellisesti luuli tuntevansa, vain oli päivälliskutsuissa ja
teepöydän ääressä oleva Travis, yllätti hänet äkkiä levoton tunne,
ei, syvä ja aito suru. Hän ei oikeastaan koskaan ollut tullut tyttöä
lähelle. He olivat yhtä kaukana toisistaan kuin silloin kun he ensi
kerran tapasivat toisensa. Ja kuitenkin tunsi hän tyttöä tarpeeksi
tietääkseen, että se olisi maksanut vaivan. Hänellä oli ollut kylliksi
kokemuksia — useampia kuin olisi toivonut — toisten seuraelämään
kuuluvien naisten ja tyttöjen suhteen. Ne olivat rikkiviisaita, ne
olivat läpikäyneet koko huviasteikon — ne olivat, sanalla sanoen,
epäterveitä. Mutta Travis, tämä yhdeksäntoistavuotias tyttölapsi,
joka ei edes vielä ollut ensikertalainenkaan, hän oli terve ja
turmeltumaton, voimakas ja nuori.
»Te voitte luonnollisesti nimittää sitä miten haluatte, mutta hän oli
kovin uupunut tai, puhuakseni suuni puhtaaksi, hän oli juovuksissa.»
»Mitä? Mitä sanotte? Kuka? Mistä te puhutte?» Condy veti syvästi
henkeään ja istui äkkiä suorana kuin pilari.
»Jack Carter», vastasi Travis, »ooh», lisäsi hän pudistaen avuttomasti
päätään, »hän ei ole kuullut sanaakaan. Minä puhuin Jack Carterista ja
eilisestä ’Lauantai-illasta’.»
»Suokaa anteeksi, minä en todellakaan kuullut mitä te sanoitte. Elkää
olko pahoillanne. Minä ajattelin — jotakin vallan toista. Kuka oli
juovuksissa?»
Travis oli hetkisen liikahtamatta, mutta sitten kiinnitti hän
niskakamman lujemmin. Ja sitten hän puhui.
»Niin, jos te tahdotte vaivautua kuuntelemaan, niin minä kertaan
mitä sanoin; on nimittäin tosi kysymyksessä, ja minä aion asettua
hyvin jyrkälle kannalle siinä asiassa. Tiedättehän», jatkoi hän,
»mitä ’Lauantai-ilta’ on. Monet nuoret tytöt, jotka eivät vielä ole
seuraelämässä, ovat jäseniä siinä ja sinne tulee myöskin joukko
sellaisia, jotka alkoivat viime vuonna, ja muuten myöskin ne, joilla
on kolme neljä huvikautta takanaan. No niin, siellä on tapana tarjota
punssia; ja te olette itse nähnyt herroja, jotka ovat saaneet liiaksi.»
»Totta on», myönsi Condy. »Tiedän, että niin on aina Carterin laita
ja molempain nuorten Catlinien.»
»Siellä melutaankin joskus? Eikö totta?»
»Kieltämättä. Se on rumaa. Mutta useimmat naiset — _useimmat_, sanon
minä — eivät näy sitä paheksuvan.»
Neiti Bessemer jäykkeni hiukan.
»On sentään pari naista, jotka pitävät sitä loukkaavana», vastasi
hän levollisesti. »Frank Catlin on siksi hyvin kasvatettu, että
hän vetäytyi pois eilen illalla», jatkoi hän, »eikä hänen veljensä
ollut tavallista pahempi, mutta Jack Carter oli varmasti juonut jo
varemmin. Hän oli kovin uupunut — niin kovin», sanoi hän vihaisella
äänenpainolla, »että hän hädin tuskin saattoi pysyä pystyssä. Olette
oikeassa siinä, että useimmat naiset eivät sitä pidä minään. ’Sehän
on vain Johnnie Carter’, sanovat he, ’mitäpä häneltä muuta voi
odottaa?’ Mutta Laurie Flagg — tunnettehan hänet — keskeytti tanssin
hänen kanssaan eilen illalla ja antoi hänen myöskin selvään tietää
minkätähden hän sen teki. Carter luonnollisesti aivan raivostui. Hän
oli kyllin selvä loukkaantuakseen. Ja mitä te luulette hänen sitten
tehneen?»
»Mitä hän teki?» Condy kumartui henkeään pidättäen hänen puoleensa.
»Hän kulki ympäri käytäviä ja pukuhuoneita ja levitteli hävyttömiä
valheita Lauriesta. Hän koetti aivan yksinkertaisesti» — hän pysähtyi
hiukan — »tehdä hänet mahdottomaksi.»
Condy hyppäsi ylös tuolilta. »Sellainen peto, lurjus, sika!» huudahti
hän.
»Minä en osannut odottaakaan», sanoi Travis, »että Carter uskaltaisi
pyytää minua tanssiin —»
»Tekikö hän sen? Uskalsiko hän — — —»
»Antakaa, kun kerron kaiken järjestyksessä», keskeytti Travis. »Se
tapahtui kotiljongin aikana; minä en sentähden ollut ollenkaan siihen
ennakolta valmistautunut. En aavistanut mitään, ennenkun hän seisoi
edessäni ja pyysi minulta galoppaadivalssin. Minulla ei ollut aikaa
ajatella. Tiesin vain että jos kieltäytyisin, saattaisi hän keksiä
minustakin jonkun ilkeän valheen. Minä aivan hämmennyin — en ollut
selvillä mitä tein. Minulla oli sellainen tunne, että edessäni oli
käärme, minun piti varoa, etten sitä ärsyttäisi, jos hänestä mielin
päästä eroon. Niin annoin hänelle valssin.»
Condy istui sanatonna. Sitten nousi hän äkkiä.
»No, niin, katsotaanpas», alkoi hän äkkiä ja pui nyrkkiä, niin että
nikamat natisivat. »Katsotaanpas. Jättäkää asia minun huostaani. Minä
tunnen Carterin. Hän tulee päivällisille, joihin minäkin olen huomenna
kutsuttu; silloin minä —»
»Ei, Condy», sanoi Travis lempeästi, »sitä teidän ei suinkaan pidä.
Teidän ei pidä ryhtyä mihinkään, ja minäpä sanon minkätähden.
Olettakaapa, että te nyt asettaisitte kohtauksen Carterin kanssa — en
tiedä kuinka miehet sellaisessa tapauksessa käyttäytyvät. Niin, siiloin
puhuttaisiin joka klubissa ja sanomalehtitoimistossa, että kaksi
herrasmiestä oli joutunut riitaan erään nuoren naisen takia; ja minun
nimeni vedettäisiin esiin, siitä väitettäisiin ja sitä heitettäisiin
miesryhmästä toiseen, klubista toiseen, ja viimein se tulisi
sanomalehtiin. Sillävälin olisi herra Carter saanut asian kerrotuksi
_omalla_ tavallaan ja lisäämällä siihen uuden pienen valheen, ja
lopulta tulisi kaikki minun niskoilleni ja syykseni. Muistakaa Condy,
että minulla ei ole äitiä, johon turvautuisin, eipä edes vanhempaa
sisartakaan. Ei, meidän ei tule tehdä sille asialle mitään. Se on
sitäpaitsi arvokkaintakin. Minä olen vain omaan itseeni nähden tehnyt
päätöksen.»
»Minkä sitten?»
»Minä en enää mene sinne. Jos sellaista on seura-elämässä, niin minä»
— Travis veti sormenpäällään pienen viivan viereensä sohvaan — »olen
sieltä kerrassaan poissa. En sitä varten» — neiti Bessemer oikaisi taas
itsensä — »että minä pelkäisin Jack Carteria ja hänen matalamielistä
jaaritteluaan, vaan minä en aivan yksinkertaisesti halua seurustella
ihmisten kanssa, jotka suvaitsevat häntä seurassaan. Toiset nuoret
tytöt eivät pidä asiaa niin paheksuttavana, eivätkä monet miehetkään,
paitsi te, Condy. Minä en halua olla ihmisten kanssa, joista on
huvittavaa, että mies esiintyy juovuksissa seurassa. Ja mitä huviin
tulee, niin arvelen voivani keksiä muuta, josta minulla on huvia.
Minäpä alan pyöräillä ja tehdä pitkiä kävelymatkoja ja lukea yhtä ja
toista. Mutta elää seuraelämässä — ei! Vaikkapa se ei muodostuisikaan
niin hauskaksi, niin säilytän ainakin omanarvontuntoni. Minä en missään
tapauksessa halua enää tulla pakotetuksi tanssimaan juopuneen miehen
kanssa. Sellaista nöyryytystä en kärsi enää toista kertaa.»
»Oletan sentään että on paikkoja, joihin te edelleenkin usein tulette»,
väitti Rivers.
Hän pudisti päätään.
»Olen punninnut kaikki ja olen myös puhunut asiasta isän kanssa. Ei
ole mitään keskitietä. Joko — tai. Olen juuri tänään kieltäytynyt
kolmesta kutsusta ensi viikolla ja aion pyytää eron ’Lauantai-illasta’.
Eikä se vain ole se Jack Carterin juttu!» huudahti hän. »Minä olen
väsynyt kaikkeen. Ymmärrättehän Condy», lopetti hän, »etten minä riko
tätä sentähden, että olisin löytänyt tämän tai tuon eiämänpäämäärän
tai muuta sentapaista. Minä aion kyllä huvitella, mutta minä teen sen
omalla tavallani. Jos hyvä tapa vaatii seurustelemaan Jack Carterin
kanssa, niin en minä välitä ’hyvästä tavasta’. Minä koetan tästä
lähtien olla oma itseni, niin hyvin kuin voin. Minä tahdon olla täysin
rehellinen enkä olla sietävinäni ihmisiä ja oloja, joita en voi sietää.
Minä tahdon tehdä sitä mihin minulla on halua — niin kauan kun on
jotakin, jota kunnollinen nuori tyttö voi tehdä. Ymmärrättekö, Condy?»
»Te olette kelpo tyttö», sanoi Condy hiljaa. »Te olette kuin puhtain
kulta, Travis, ja minä — minä rakastan teitä vain sitä enemmän.»
»No», sanoi Travis tehden äkkinäisen liikkeen, »on vielä toinenkin
asia, josta meidän on puhuttava. Me kaksi jätämme kaikki tyhmyydet
sikseen. Meillähän on ollut pieni oivallinen liehittely, ja se oli
kylläkin hauskaa niin kauan kun sitä kesti. Minä tiedän, että te varsin
hyvin voitte sietää minua, ja te tiedätte, että minä varsin hyvin
siedän teitä, mutta tiedättehän te, että me emme rakasta toisiamme.
Niin, sanottehan te, että te rakastatte minua ja että minä olen ainoa
maailmassa. Sekin kuuluu enemmän leikkiin. Minä osaan leikkiä» —
hänen pienet silmänsä alkoivat vilkkua — »yhtä hyvin kuin te. Mutta
me olemme leikkineet jollakin, joka on liian vakavaa leikiteltäväksi
— eikö teidänkin mielestänne ole niin? Se on epärehellistä, ja,
niinkuin sanoin, tästä lähtien tahdon olla niin rehellinen ja tosi ja
tunnollinen, kuin vain voin.»
»Mutta kuulettehan, että minä rakastan teitä _todella_», väitti Condy
ja vaivautui sanomaan sen oikein vakuuttavasti.
Travis antoi katseensa solua ympäri huonetta, niinkuin etsisi hän
neuvoa. Sitten hän huudahti: »Ah, mitä on minun tehtävä sellaiselle
pojalle! Sillä tehän olette todellisuudessa poika, joka vain on tullut
liian pitkäksi. Kuulkaa, Condy Rivers, katsokaa nyt minua suoraan
silmiin! Uskallatteko väittää, että te todella minua rakastatte. Te
tiedätte mitä minä tarkoitan, kun käytän sitä sanaa. Rakastatteko te
minua?»
»En, sitä en tee!» huudahti hän, ihmeissään, kuin olisi hän tehnyt
havainnon.
»Siinä näette!» sanoi Travis. »En minäkään rakasta teitä!»
He purskahtivat molemmat nauramaan.
»Onneksi meidän ei sitten tarvitse ponnistella näyttääksemme
rakastuneilta», lisäsi Travis. »Nyt ymmärrämme toisemme. Eikö totta?»
»Tämä on hullua, tämä», sanoi Condy koomillisesti huokaisten.
»Mutta eikö näin ole parempi?»
Condy hieroi otsaansa.
»Vastatkaa minulle suoraan», jatkoi Travis. »Nyt on teidän oltava
rehellinen.»
»Niin, luulenpa, että on parempi näin. Kyllä — kyllä, helkkarissa!
Travis, luulenpa, että pidän teistä nyt enemmän kuin koskaan ennen.»
»Ei se tee mitään. Onko se etu vai ei?»
»Mikä?»
»Se ettemme enää ole rakastavinamme toisiamme.»
»Kyllä, varmasti. Kyllä, te olette oikeassa. Samalla hetkellä kun
alan teitä rakastaa, tiedän nimittäin, etten minä voisi pitää teistä
likimainkaan niin paljon.»