I.

Kamiinihyllyn yläpuolella olevan schwarzwaldilaiskellon käki oli

lyönyt yhdeksän, kun Victorine tuli ruokasaliin tuoden tullessaan

kahtia leikatun vesimeloonin, jonka hän pani herra Bessemerin lautasen

viereen. Sitten meni hän ulos portille noutamaan kokoonkäärityn

sunnuntai-aamun sanomalehden, jonka painomuste vielä oli kostea. Kun

hän tuli takaisin sisälle, soitti hän toisen kerran aamiaiselle.

Perhe odotutti itseään. Hän meni silloin huoneen perälle

ulkonema-ikkunan luo ja jäi sinne tuokioksi seisomaan. Näköala oli

ihmeellinen, Bessemerit asuivat Washington-Street-ylänteellä, melkeinpä

kukkulalla, suuren talon kolmannessa kerroksessa. Urakoitsija oli

osoittanut hyvää aistia antaessaan keittiön ja ruokasalin vaihtaa

paikkaa, niin että jälkimmäinen oli pihalle päin. Näistä ikkunoista

näki suurena kaarena San Franciscon lahden ja rannikon Mount

Diablosta yli Oaklandin, Berkeleyn, Sauccliton ja Mount Tamalpaisin

aina Kultaiselle portille, linnoitukselle, merelle, niin, vieläpä —

kirkkaalla säällä — hiekkasärkille saakka.

Victorine seisoi hetken ja katseli tätä veden ja maan valtavaa

näköalaa; sitten kääntyi hän kärsimättömästi äännähtäen.

Sunnuntaisin ei talon tavallinen järjestys ollut voimassa, aamiainen

oli juhla, jota saattoi viettää milloin tahansa seitsemän ja puoli

kymmenen välillä. Victorinen paraillaan kaataessa jäävettä maljoihin,

tuli herra Bessemer itse ja kävi heti ruokaan käsiksi ajattelematta

vähääkään odottaa toisia.

Hän oli pieni, pyöreä mies. Hän käytti patalakkia kaljun päälakensa

suojana, ja hänellä oli silmälasit sanomalehden lukemista varten. Hänen

ryppyiset, parrakkaat kasvonsa tuuheine, harmaine kulmakarvoineen

panivat hänet muistuttamaan vanhaa, kunnon gorillaa.

Bessemer oli niitä miehiä, joilla ei näytä olevan mitään tekemistä

perheittensä kanssa. Ainoastaan juhlallisissa tilanteissa pääsivät

hänen isälliset vaistonsa voimaan. Pöydässä ei hän paljoa puhunut.

Vaikka hän sydämellisesti piti vanhemmasta tyttärestään, oli tämä

hänelle kuitenkin arvoituksellinen ja vieras olento. Ei ollut mitään

siltaa tyttären ja hänen harrastustensa välillä. Lapsia puhutteli hän

harvoin, paitsi silloin, kun heidän piti saada nuhteita. Poikaansa

Howardia, perheen tulevaa päämiestä, joka nyt oli kymmenvuotias ja

»kauhea lapsi», ei hän koskaan sanonut muuksi kuin »pojaksi».

Hän oli hajamielinen, omiin ajatuksiinsa vaipunut vanha mies, ja

hänellä oli vain kaksi heikkoutta — homeopatia ja kellosepäntyö.

Hänellä oli kummallinen tapa puhua itsekseen ja ilmaista kaikki, mitä

hän ajatteli tai mihin hän ryhtyi, kuiskaavin huomautuksin. Näin

hän nyt siinä istuessaan kuiskaili: »Onko kello yhdeksän? Kello käy

vähän liian nopeaan. Olen kai minä vetänyt taskukelloni? En, olen sen

unhottanut! Hoo, vai on vesimeloonia aamusella? Missähän veitsi on?

Minä haluaisin hieman suolaa. Victorine on unohtanut lusikat. Ei,

tässähän lusikka onkin; veitsi vain puuttuu.»

Hän oli jo syönyt meloonin, ja Victorine tarjosi hänelle paraillaan

kahvia, kun molemmat lapset tulivat sisään, töksähtivät paikoilleen ja

alkoivat rummuttaa pöytää veitsien varsilla.

Perillinen, Howard, antautui niin kokonaan pallopeliinsä, että hänen

oli ihan mahdotonta olla hituistakaan kohtelias. Pitääkseen kiinni

persoonallisuudestaan asettui hän aina kapinoivalle kannalle vanhempaan

sisareensa nähden, joka niin paljon kuin mahdollista koetti täyttää

heidän kauan sitten kuolleen äitinsä paikkaa. Hänen valvontansa

alaisena täytyi Howardin joka aamu itse harjata kenkänsä ja muuttaa

paitaa kaksi kertaa viikossa. Hänpä myöskin oli kieltänyt poikaa

sisällä leikkimästä hammaslääkärin pojan kanssa.

Hänen pieni sisarensa oli paljon mukautuvampi. Hän oli kasteessa

saanut nimekseen Albera, mutta kotona käytettiin hänestä Kadetti- tai

Detti-nimeä. Hänestä luontui varmaankin kaunis aika-ihmisenä. Nyt

oli hän toivottomassa murros-ajassa, kahdentoista ja viidentoista

välillä, pitkäsäärinen ja kömpelö kuin varsa. Hän kulki vielä

matalakorkoisissa kengissä. Kun hän sai luvan pukeutua ensimmäiseen

pieneen kureliiviinsä, asteli hän ylt’ympäri äänettömän ihastuneena.

Pienen kureliivin ote hänen hennon vyötäyksensä ympärillä oli kuin

ritarillisen rakastajan syleily ja täytti hänet unelmilla, jotka olivat

yhtä epäkypsät ja epävarmat kuin hänen oma hoikka pieni vartalonsakin.

Kun Detti ja Howard olivat istuutuneet, oli vielä yksi tuoli vapaana —

pöydän päässä vastapäätä herra Bessemeriä.

»Tuleeko teidän sisarenne — eikö neiti Travis tule jo syömään? Eikö

hän ole vielä noussut ylös?» kysyi Victorine Howardilta ja Detiltä ja

piti samalla huolta siitä, että hän sai kerma-astian siirretyksi niin

kauaksi, ettei Howard voinut siihen ylettyä. Hänelle ei milloinkaan

olisi voinut juolahtaa mieleen kysyä herra Bessemeriltä mitään, joka

koski hänen perhettään.

»Kyllä, kyllä, nyt hän tulee heti», vastasivat molemmat lapset yhdestä

suusta. »Tuolla hän on», lisäsi Howard.

Travis Bessemer tuli sisään. San Franciscossakin, jonka naiset

kaikki ovat enemmän tai vähemmän kauniita, täytyi Travista pitää

kaunottarena. Hän oli nuori, mutta miehen keskikokoa, melkein

karkearakenteinen, leveäharteinen, korkearintainen, pyöreä ja

lujakaulainen. Hän säteili terveyttä. Kun hän vain liikutti jalkaa,

vaikutti se huiman elinvoimaiselta, ja hänessä oli jotakin niin

puhdasta ja raikasta, että saattoi luulla hänen juuri tulleen

aallokkoja sukeltamasta tai rantaäyräältä kävelemästä. Tunsi että

hänessä oli ruumiillista ja henkistä voimaa. Hänellä oli täyteläiset

käsivarret, leveät ranteet ja luja sormien ote. Tukka oli niin vaalean

ruskeata, että se oli melkein keltainen. On ehkä parasta sanoa sitä

keltaiseksi — ei kullanväriseksi eikä keltaisen punaiseksi, vaan aivan

yksinkertaisesti rehellisen keltaiseksi. Hänen hipiänsä oli kirkkaan

valkoinen; ainoastaan sileät, vilpoiset posket olivat hurmaavan

punaiset. Leuka oli pyöreä ja hiukan etenevä. Merkillistä kyllä, oli

hänellä jotenkin pienet silmät. Ne olivat pienet, mutta tumman, niin

tumman ruskeat, ja sitten ne elivät ja säkenöivät aivan niinkuin olisi

hän juuri nauramaisillaan tai jo nauranut — kumpaako, oli ihan mahdoton

sanoa. Mutta iloisempaa näkyä ei voinut nähdä kuin nämä ruskeat,

loistavat pienet silmät, joiden loistoa vielä kohotti valkea hipiä ja

keltainen tukka.

Hänestä sai sen vaikutuksen, että hän oli täysin normaali nuori tyttö;

hänessä ei ollut mitään sairaloista, ei jälkeäkään hermostuneisuudesta

eikä rasittumisesta eikä minkäänlaista säröä. Oli mahdotonta uskoa,

että hän voisi syventyä omaan olentoonsa. Oltiin pian selvillä

siitä, ettei hänen henkinen elämänsä ollut miettimistä ja sisäistä

tutkistelemusta. Traviksessa ei ollut mitään tolkutonta. Hänellä ei

ollut päähänpistoja, hän ei ollut oikullinen — alakuloinen toisena

päivänä, ilakoiva toisena. Hän ei ollut mitään muuta kuin kiltti ja

suloinen ja luonnollinen tyttö, ruumiillisesti ja sielullisesti terve,

kunnollinen, voimakas, täynnä itseluottamusta ja hyvänsuopuutta.

Vaikka hän ei vielä ollut pukeutunutkaan kirkkopukuunsa, oli hän

aistikas aina tohveliensa kärkiin asti. Hänen paksu musta hameensa

kahisi värillistä silkkikappaa vasten, ja valkoinen mustajuovainen

puseroliivi oli natisevan jäykkä. Tiukasti ja korkealle kaulan ympäri

kiedottuna oli hänellä leveä valkoinen silkkinauha, samalla kun hän

vyönä — ja se oli hänen oma pieni nokkela keksintönsä, josta hän oli

hyvin ylpeä — käytti jättiläismäistä koiran-kaulahihnaa, parahultaista

Sankt-Bernhardilaiselle.

Hän oli yhtä sirosti rikattu kuin kilpapurjehtija. Ei puuttunut

nuppineulaakaan; ei ollut ainoatakaan saumaa, joka ei laskeutunut

täsmälleen juuri niin kuin sen piti; joka kerta kun hän liikahti, tunsi

kuin aavistaen naisellista tuoksua, osaksi hajuveden, mutta osaksi ja

enin hänen hiustensa, kaulansa, käsivarsiensa, koko hänen viehättävän

olentonsa määräämätöntä, mutta sanomattoman lumoavaa tuoksua. Hän oli

yhdeksäntoistavuotias.

Hän istuutui pöytään ja söi hyvällä ruokahalulla, vaikka hän jakoi

huomiotaan Howardin — joka oli niin hirveän epäkohtelias kuin hän

sunnuntai-aamuisin tapasi olla — ja isän lautasen välillä. Herra

Bessemer saattoi varsin hyvin mennä pöydästä saamatta palastakaan,

ellei hänen suuhunsa suorastaan pantu hedelmiä, kyljystä ja kahvia.

»Isä», sanoi hän niin selvällä painolla, kuin olisi hän puhunut

kuurolle, »kahvi on kyynäspään vieressä, varo ettet kaada sitä kumoon.

Victorine, siirrä isän kuppi vähän kauemmaksi laidalta. Onko se kyllin

väkevää, isä?»

»Mitä? No, niin — kyllä, kyllä», mumisi vanhus ja katseli epävarmasti

ympärilleen. »No, kahvi; kyllä, kiitos!» Ja hän tyhjensi kuppinsa

yhdellä kertaa tietämättä oikeastaan oliko se kahvia vai teetä.

»Luulenpa muuten, että haluan saada kakkua,» mumisi hän partaansa.

»Missä ovat kakut? No, tuollahan ne ovat. Tuoreet kakut eivät sovellu

vatsalleni. Minun pitäisi mieluummin syödä tavallista ranskanleipää.

Luulen, että syön liian paljon. Missä nyt on _minun_ palstani lehdessä?

Minä en voi milloinkaan löytää palstaani. Hän kirjoittaa oivallisia

johtavia, tuo herra Eastman, puolueettomia, vallan ennakkoluulottomia

— ennakkoluulottomia — ennakkoluulottomia.» Hän lopetti puheensa

epäselvästi kuiskaten.

He jatkoivat aamiaistaan, jolloin Travis alati seurasi silmillään

kaikkea mitä tapahtui, ja samalla antoi Victorinelle päivällistä

koskevia määräyksiä. Hän teki sitä paraillaan, kun Detti alkoi huutaa:

»Anna olla!»

»Ja sano sitten Maggielle», jatkoi Travis, »että hän pitää huolen

siitä, että tuo kanaviilokki ei saa liian paljon —»

»A-a-anna oooolla!» vinkui Detti.

»Ja pane sydän erilleen isän varalle. Hän saattaa sen hyvinkin tarvita

— — —»

»A-a-anna oooolla!»

»Puolueettomia ja ennakkoluulottomia», mumisi herra Bessemer,

»voimakkaita ja valtaavia. Tahdon vielä kakun!»

»Isä, kiellä Howardia!»

»Howard?» puuttui Travis asiaan. »Mikä on?»

»Howard ampuu minua meloonin siemenillä», ulisi Detti, »eikä isä sano,

että hän ei saa.»

»Ei, sitä en varmastikaan tehnyt!» selitti Howard. »Minä puristin vain

yhtä sormieni välissä tällä lailla, ja silloin se luiskahti itsestään

tiehensä.»

»Viiden minuutin kuluttua menet minun kanssani ylös ja laitat itsesi

kuntoon pyhäkoulua varten», ilmoitti Travis.

Howard tiesi, että sisaren päätös oli luja kuin persialainen laki,

ja hän laittautui valmiiksi määräajan kuluessa, vaikkakaan ei ilman

vastaväitteitä. Kohta nousi esirippu sunnuntai-aamun tavallista

näytelmää varten: Howardin pukeutuminen sunnuntaikouluun menoa

varten. Joka hetki kuultiin hänen kohottavan äänensä kimakkoihin

valitushuutoihin ja selityksiin. Ei, hänen kätensä olivat kyllin

puhtaat, eikä hän tiennyt minkätähden hänen piti käyttää tuollaista

punaista kaulusliinaa, joka oli kuin vanha rätti, ja voi — voi! hänen

uudet kenkänsä olivat aivan liian ahtaat, ja yhteen hänen varpaistaan

teki niin kipeää, eikä hän tahtonut, ei, hän ei tahtonut muuttaa

paitaa, ei, vaikka häneltä pää poikki pantaisiin. Mutta hänen ei

onnistunut hetkeksikään suututtaa Travista. »Hyvä on», tyytyi Travis

lopulta selittämään, »ensi kerran kun minä näen Minersin pikku tytön,

kerron minä sinun sanoneen, että hän on sinun morsiamesi. Tahdotko nyt

seistä hiljaa, kun minä harjaan hiuksesi?»

Pari minuuttia ennen yhtätoista menivät Travis ja hänen isänsä

kirkkoon. He olivat episkopaleja ja olivat ikimuistoisista ajoista

vuokranneet puoli penkkiä heidän seurakuntansa omistamasta kirkosta

Kalifornia-streetin varrella, ei kaukana kiinalaisesta kaupungista.

Sitten kokoontui perhe taas päivällispöytään, jolloin herra

Bessemer söi kanansydämen — sittenkun Travis kolmasti oli häntä

siitä muistuttanut — ja esitti saarnaa ja papin teologiaa koskevia

huomautuksia puhuen milloin tyttärelleen, milloin itselleen.

Päivällisen jälkeen olivat Howard ja Detti taas yhdessä lastenkamarissa

tavaliisine leikkikaluineen. Travis meni huoneeseensa kirjoittamaan

kirjeitä ja herra Bessemer istuutui ruokasalin ulkonema-ikkunan ääreen

lukeakseen vielä kerran perusteellisesti sanomalehden.

Viiden ajoissa lähti Travis huoneestaan. Oli Victorinen vapaa-ilta.

Travis kattoi pöydän valkoisin korko-ompeluksin somistetulla

jaava-liinalla, jonka pohjalta mitä loistavimmin erottautui hopeainen

kahvikalusto ja hienot hollantilaiset kupit, joista hän oli niin

ylpeä. Sitten sitoi hän esiliinan vyötäröilleen ja meni keittiöön

laittamaan mayonäsia perunasosetta varten, leikkaamaan liikkiöitä ja

auttamaan illallisen valmistamisessa keittäjätärtä, hyvin taitamatonta

irlantilaista tyttöä, joka oli pestattu vain kuukaudeksi, siksi aikaa

kun koko perheen rakastama ja kunnioittama Sing Wo oli poissa.

Kello puoli kuusi joivat he teetä; ruokalista oli kerta kaikkiaan sama:

kylmää liikkiötä, perunasosetta, sianlihaa papujen kera, sokeroituja

hedelmiä ja sitten välttämätön jäävesi.

Victorinen poissa-ollessa palveli Maggie pöydässä ja tunsi olevansa

hyvin tyytymätön sunnuntaihameessaan ja kovitetussa valkoisessa

esiliinassaan. Hän oli niin tilanteen valtaama, että hänen luonnollinen

kömpelyytensä tuli kerrassaan yliluonnolliseksi. Hän asetti

lautaset väärältä puolen ja ojentautui änkyttämällä anteeksipyynnön

sopimattomimmalla hetkellä. Hän pudotti lusikan. Hän läikytti

lattialle jäävettä. Hän käsitteli lautasia ja kuppeja äärimmäisellä

varovaisuudella juuri kuin ne olisivat olleet pommeja. Hän harjasi

leivänmuruset herrasväkensä polville eikä muruslapioon, ja kun hänen

vihdoin viimein oli onnistunut hermostuttaa tyyni Traviskin, katosi hän

käskyä noudattaen keittiöön huokaisten sanomattomasta helpotuksesta.

Äkkiä rämähti sähkökellolaite, ja Howard virnisti Travikselle

paljonpuhuvasti. Detti hyppäsi ylös, ja työnsi tuolinsa paikoilleen

huudahtaen:

»Minä kyllä avaan! Kuuletteko?»

Herra Bessemer tuijotti levottomasti Travikseen.

»Herra Rivers kai tulee. Etkö luule?»

Travis hymyili.

»No niin, on kai sitten parasta — tarkoitan — —» Hän vaikeni äkkiä.

»Ei, miksikä niin?» sanoi Travis. »Ole sinä vain siinä, missä olet,

isä. Sehän olisi aivan turhaa!»

Vanhus istuutui tottelevaisesti takaisin paikalleen.

»Hyvä on, Maggie», sanoi Travis, kun keittäjä riensi esiin. »Mutta

Detti meni jo avaamaan.»

»Ooh!» huudahti Howard ja virnisteli vielä leveämmin. »Ooh!»

»Painappas mieleesi, Howard», sanoi Travis kylmäverisesti, »että sinä

et pyydä herra Riversiltä ainoatakaan äyriä säästölaatikkoosi!»

Herra Bessemer hypähti ylös.

»Onko poika ennen niin tehnyt?» kysyi hän kiivaasti kääntyen Travikseen.

»Hän ei sitä enää tee», sanoi Travis tyynnyttäen. Isä katseli Howardia,

joka vääntelehti tuolillaan.

Sillä välin oli Detti mennä kolistanut portille ja keskustelu katkesi

mainitun nuoren Riversin tullessa sisälle.