»Ensi suudelma»
Saattajanaan ratsujoukko, joka oli ahdistanut Villan retkeläisiä
Meksikkoon ja jonka Billy oli sattumalta kohdannut, pääsi pieni seurue
turvallisesti rajan yli Yhdysvaltain alueelle, jossa kaikki muut paitsi
yksi huokasivat helpotuksesta.
Bridge sai ensiapua sanitääreiltä, jotka vakuuttivat Billylle, ettei
hänen ystävänsä henki ollut vaarassa. Herra Harding ja Barbara
saivat majapaikan erään upseerin puolison luona, ja tämän perheen
arkihuoneessa Billy kohtasi Barbaran yksin.
Kun Billy astui sisään, katsahti tyttö häneen päin kasvoillaan
surumielinen ilme. Barbara aikoi tiedustaa, kuinka hänen haavansa laita
oli, mutta ei saanut siihen tilaisuutta.
»Tulin sinua noutamaan», sanoi Billy. »Luovuin sinusta kerran,
kun luulin, että sinun olisi parasta saada puoliso oman luokkasi
keskuudesta. Nyt en enää luovu sinusta. Sinä olet minun — olet minun
tyttöni, ja minä otan sinut mukaani. Lähdemme mahdollisimman nopeasti
Galvestoniin ja sieltä Rioon. Sinä olit minun paljon aikaisemmin kuin
Bridge sinut näki. Hän ei saa sinua. Sinua ei saa kukaan muu kuin minä,
ja jos joku koettaa estää minua saamasta sinua, niin tapan hänet.»
Hän astui eteenpäin askeleen, tullen likelle tyttöä. Barbara ei
peräytynyt — hän vain katsoi suoraan Billyyn ihmettelevin silmin. Billy
tarttui rajusti hänen käsivarteensa.
»Sinä olet minun tyttöni!» huusi mies käheästi. »Suutele minua!»
»Maltahan!» pyysi Barbara. »Sanohan ensin, mitä tarkoitit sillä,
ettei Bridge saa minua. En ole tiennyt Bridgen rakastavan minua enkä
totisesti ole halunnut tulla hänen omakseen. Oi, Billy, miksi et tehnyt
tätä jo aikoja sitten? Kuukausia takaperin New Yorkissa olisin tahtonut
sinun ottavan minut, mutta sinä jätit minut toiselle miehelle, jota en
rakastanut.
— Luulin, ettet enää pitänyt minusta, Billy, ja koko ajan, jonka olemme
olleet yhdessä täällä — siitä alkaen, kun tapasimme toisemme siellä
konttorin perähuoneessa — olet koettanut osoittaa minulle, etten
merkitse sinulle mitään. Ota minut, Billy! Vie minut, mihin maailman
nurkkaan menetkin! Minä rakastan sinua ja olen valmis olemaan vaikka
orjasi — kunhan vain saan olla sinun luonasi.»
»Barbara!» huudahti Billy Byrne, mutta sitten hänen äänensä tukahtui,
kun punaiset, lämpimät huulet painautuivat hänen huuliaan vasten.
Puolta tuntia myöhemmin Billy meni kadulle, aikoen läheiselle
rautatieasemalle ostaakseen matkaliput kolmelle henkilölle
Galvestoniin, Teksasiin.
Anthony Harding oli hänen muassaan. Vanhus oli kallistanut korvansa
Barbaran rukouksille ja vihdoinkin suostunut tukemaan Billy Byrneä
tämän pakoillessa lain kouraa tai ainakin auttamaan häntä sellaiseen
paikkaan, jossa Billy uudella nimellä voisi alottaa uutta elämää
Anthony Hardingin vävypoikana.
Väentungoksessa, joka oli saapunut katselemaan Villan joukkojen
edellisenä yönä tekemää turmiota, oli iso mies, jolla oli punertavat
kasvot. Sattumalta hän katsahti taakseen, kun Billy Byrne meni hänen
ohitseen. Molemmat miehet säpsähtivät tuntiessaan toisensa, ja
punertavakasvoinen näki vastassaan revolverin piipun.
»Antakaahan olla, Byrne!» kehoitti toinen rauhallisesti, »en uskonut,
että sinä olit niin herkkä tarttumaan aseeseen.»
»Kyllä minä olen herkkä tarttumaan aseeseen, Flannagan», vastasi
Billy, »mutta en vedäkään paukkua esille huvikseni. Nyt minulla on
mahdollisuus päästä turvaan, elää kunnollisesti ja saada elämältä
hieman onneakin ja Flannagan, jos joku koettaa tehdä tyhjäksi aikeeni,
hän saa surmansa. En aio lähteä vankilaan elävänä. Ymmärrättekö?»
»Kyllä», virkkoi Flannagan, »kyllä ymmärrän. Mutta en olekaan tällä
kertaa täällä tutkimassa teidän peliänne. Mutta missä olette ollut,
kun ette tiedä, että meidän välillämme on sota päättynyt? Nähkääs,
Coke Sheehan tunnusti noin kuukausi sitten, että juuri hän se nitisti
Schneiderin, ja kuvernööri armahti teidät kymmenen päivää takaperin.»
»Koetatteko peijata minua?» kysyi Billy, ja hänen silmänsä välähtivät
uhkaavasti.
»Varmasti en», vakuutti Flannagan. »Minulla on jossakin taskussani
sanomalehtileikkele, josta kaikki käy selville.»
Hän veti takkinsa taskusta esille joitakuita papereita ja ojensi yhden
niistä Billylle.
»Kääntykää selin tännepäin ja pitäkää kätenne ylhäällä, sillä aikaa
kun minä luen!» käski Byrne. Ja kun Flannagan noudatti käskyä, levitti
Billy tahraantuneen sanomalehtileikkeleen ja luki sen. Se sai hänet
vapisemaan hermokiihtymyksestä.
Hetkisen kuluttua uskalsi etsiväkersantti Flannagan vilkaista taakseen
ja näki, kuinka Byrne otti vastaan sanomalehdessä olleen riemuisan
sanoman.
»Vieköön minut —», äänsi etsivä, sillä Billy Byrne oikaisi minkä
käpälistä kerkisi sitä huonetta kohti, josta hän oli lähtenyt vain
muutamia minuutteja sitten.
Seuraavana päivänä nousi New Yorkiin menevään junaan onnellinen ja
tyytyväinen kolmihenkinen seurue sanottuaan väliaikaisessa sairaalassa
jäähyväiset Bridgelle ja otettuaan tältä lupauksen, että hän
lähiaikoina kävisi heidän luonaan New Yorkissa.
<tb>
Oli kulunut kuukausi. Kevät loi luontoon uutta, virkeätä eloa. Lintujen
laulu ja puiden lehtien aukeaminen kuvastivat elämän riemua.
Verkkaisesti vierivän joen rannalla liekehtivän nuotion ääressä
kyyrötti mies. Vedellä täytetty kolhiutunut peltikannu oli lepattavan
tulen vieressä. Mies käristi teroitettuun vartaaseen pistämäänsä
lihankappaletta. Katsellen liekkien loimua hän hyräili, vaikka hänellä
ei ollutkaan kuulijoita:
»Hän etsi uutta onnelaa ja matkas maiden, merten taa,
miss’ oudon hahmon luonto saa. Mut tietää tahtoisin,
tavoittiko hän ihanan Penelopensa kaihoisan
ja saiko huulilt’ armahan hän suukon vihdoinkin.
— Ja sitä lauletaan minusta kohta puolin», jupisi nuotiollaistuja.