Oli jo pimeä, kun pieni seurue alkoi jälleen satuloida ratsujaan. Se
puuha keskeytyi äkkiä lannistavalla tavalla.
Billy oli koko ajan pitänyt joko kiinalaisen tai Bridgen vahdissa
sillä taholla, jossa Rozalesin miehet väijyivät pimeässä poltellen
savukkeitaan, ja juuri Bridgen karabiinin pamahdus ilmaisi
amerikkalaisille, etteivät he vielä suinkaan olleet turvassa, vaikkakin
raja oli vain puolentoista peninkulman päässä.
Ammuttuaan Bridge kääntyi satulassaan taaksepäin ja huusi toisille
kehoittaen heitä laittautumaan rakennuksen turvaan.
»Heitä saapui pari sataa!» hän luikkasi. »Rientäkää suojaan!»
Billy ja Clark-veljekset hypähtivät ratsaille ja kiiruhtivat Bridgen
luokse, joka syyti lyijyä hyökkäävän vihollisen riveihin. Mason ja
herra Harding kiidättivät Barbaraa ranchorakennuksen epävarmaan turvaan.
Meksikkolainen seurasi heitä, ja Billy komensi Singin auttamaan toisia
lujittamaan ovia ja ikkunoita, kun taas Billy ja Clark-veljekset
torjuivat sillä aikaa rosvoja.
Peräytyen hitaasti ja ampuen yhtä mittaa he vetäytyivät talolle Pesitan
joukkueineen edetessä varovasti heidän jäljessään. He olivat päässeet
lähelle taloa, kun Bridge suistui satulasta. Clark-veljekset olivat
laskeutuneet ratsailta ja taluttivat hevosiaan rakennukseen. Vain Billy
huomasi, että hänen ystävänsä haavoittui.
Hetkeäkään empimättä hän solahti satulasta, juoksi maassa viruvan
Bridgen luokse ja otti hänet syliinsä. Heidän ympärillään viuhui
kuulia. Muuan ratsastaja nelisti edelle tovereistaan iskeäkseen gringot
maahan.
Billy vilkaisi taakseen ja huomasi ajoissa vaaran — miekka suhahti
parhaillaan ilmassa hänen päätään kohti. Hän pudotti Bridgen sylistään
ja kallistui syrjään, onnistuen välttämään sivalluksen; ja ennen
kuin lyöjä saavutti jälleen tasapainonsa, oli Billy hypähtänyt hänen
hevosensa viereen, tarttui ratsastajaan vyötäisiltä ja kiskaisi hänet
maahan.
»Rozales!» hän huudahti ja antoi miehelle sellaisen iskun, jollaista
hän ei ollut eläissään antanut, survaisten nyrkkinsä toisen kasvoihin
valtavien lihaksiensa koko voimalla ja antaen iskulle puhtia kaikella
painollaan.
Veri ruiskahti, kuului murtuvien luiden särähdys, ja kapteeni Guillermo
Rozales vaipui maahan: hänen rikollinen rosvonelämänsä oli sammunut.
Uudelleen Billy otti Bridgen syliinsä, ja tällä kertaa hän pääsi
ranchorakennukselle häiritsemättä. Vain pieni verijuova piirtyi hänen
vasempaan käsivarteensa ja kostutti Bridgen kasvoja, kun hän laski
ystävänsä lattialle.
Koko yön kiertelivät Pesitan miehet yksinäisen ranchon ympärillä.
Koko yön he ampuivat kuuliaan kalkittuihin seiniin ja teljettyihin
ikkunoihin. Koko yön taisteli pieni puolustajajoukko uljaasti henkensä
edestä. Mutta päivän koittaessa selvisi heille, että he ponnistelivat
turhaan, sillä heistä yhdeksästä oli yksi kuollut ja kolme
haavoittunut, kun taas hätyyttäjien lukumäärä ei näyttänyt lainkaan
vähentyneen.
Billy Byrne oli koko yön maannut vatsallaan ikkunan ääressä, ampuen
kuutamottoman, hämyisen aavikon taustaa vastaan silloin tällöin
kuvastuvia hämäriä hahmoja.
Äkkiä hän hypähti pystyyn ja riensi siihen huoneeseen, johon hevoset
oli viety.
»Ampukoot kaikki talon takapuolelle niin kiivaasti kuin ehtivät!» hän
komensi. »On puhdistettava tie, jotta minä pääsen pujahtamaan ulos.»
»Minne lähdette?» kysyi toinen Clark-veljeksistä.
»Pohjoiseen», vastasi Billy, »noutamaan rajalla olevia Funstonin miehiä
avuksi.»
»Mutta he eivät tule rajan tälle puolen», huomautti Harding.
»Washington ei salli heidän tehdä sitä.»
»Heidän on se tehtävä», ärähti Billy, »ja he tekevät sen saatuaan
tietää, että täällä on joukko teekuja ulvomassa amerikkalaisen tytön
ympärillä.»
»Te saatte surmanne», virkkoi Price Clark. »Te ette voi päästä rosvojen
ketjun lävitse.»
»Jättäkää se minun huolekseni!» vastasi Billy. »Olkaa vain valmiit
avaamaan tuo peräovi, kun käsken, ja sulkekaa se sitten nopeasti
jälkeeni!»
Hän talutti viereisestä huoneesta hevosen ja nousi sen selkään.
»Ovi auki, pojat!» hän komensi. »Näkemiin.»
Price Clark tyrkkäsi oven auki. Billy painoi kannukset ratsunsa
kupeisiin ja kyyristyi hevosen kaulaa vasten. Seuraavalla hetkellä
hän oli kadonnut ovesta, ja räiskyvät pamahdukset ilmaisivat, että
viholliset olivat huomanneet hänen rohkean tekonsa.
Pieni meksikkolainen hevonen kiiti kuin nuoli tasangolle. Kiväärien
pauke oli vain omiaan lisäämään säikähtyneen eläimen vauhtia. Billy
istui suorana satulassa, ohjaten ratsua vasemmalla kädellään ja
käytellen revolveria täsmällisesti oikealla kädellään.
Hänen takanaan seisoi Barbara Harding ikkunassa pidättäen henkeään
ikäänkuin lumottuna, kunnes Billy katosi pohjoiseen varhaisen
aamuhetken hämärään. Sitten tyttö kääntyi, huokaisten väsyneesti, ja
meni jälleen haavoittuneen Bridgen luokse, jonka päätä hän hautoi
vilpoisella vedellä, samalla kun Bridge hoki kuumeisia houreitaan.
Nousevan auringon ensimmäiset säteet valaisivat taivasta. Pesitan
joukkue järjestyi ratkaisevaan hyökkäykseen, ja piiritettyjen pienen
ryhmän toiveet olivat hyvin vähäiset. Äkkiä alkoi lännestä päin kuulua
lukuisan ratsujoukon kavioiden kapsetta.
»Villa!» valitti Westcott Clark toivottomana. »Me olemme mennyttä
kalua. Hän on varmaankin palaamassa rajan taakse tekemältään retkeltä.»
Aamusarastuksen himmeässä valossa seurue näki ratsujoukon, joka
hajautui pitkäksi, ohueksi viivaksi; se lähestyi heitä kuin kaikki
alleen polkeva tuhoamiskone.
Myöskin Pesitalaiset tarkkasivat sitä odottaen. He olivat lakanneet
ampumasta ja istuivat ratsujensa selässä unohdettuaan koko
hyökkäyksensä.
Ranchon puolustajat olivat kerääntyneet pienten ikkunoiden ääreen.
»Mitä nuo ovat», huusi Mason, »nuo, jotka liehuvat heidän
yläpuolellaan?»
»Ne ovat viirejä!» huudahti Price Clark. »Yhdysvaltain ratsuväen
viirejä! Näettekö? Näettekö? Eivätkö ne näytä komeilta?»
Lähestyvät ratsumiehet kajauttivat rajun hyökkäyshuudon. Pesitan
joukkue vastasi siihen rätisevällä yhteislaukauksella. Hetkistä
myöhemmin olivat amerikkalaiset heidän keskellään, ja käynnissä oli
yksi niitä revolveritaisteluita, jotka nyt jo ovat jääneet muistojen
joukkoon.
Päivä oli noussut, joten ranchon päärakennuksessa olevat katselijat
erottivat selvästi ottelijat. Kuumimmassa telmeessä näkyi
jättiläiskokoinen mies, jonka epämääräinen vaatetus muistutti enemmän
Pesitan kuin Yhdysvaltain ratsuväen pukua, mutta hän taisteli
viimemainittujen puolella. Ennen kuin kukaan muu havaitsi hänet Barbara.
»Tuolla on herra Byrne!» hän huudahti. »Hän se varmaankin toi
ratsujoukon tänne.»
»Mutia eihän hän voinut vielä ehtiä rajalle», huomautti toinen
Clark-veljeksistä, »saatikka sitten takaisin tänne mukanaan avuntuojat.»
»Tuolla hän on joka tapauksessa», vastasi neiti Harding. »Se
on todellakin kummallista. En jaksa käsittää, mitä tekemistä
amerikkalaisilla joukoilla on rajan tällä puolen.»
Pesitan miehet pyörsivät pakoon, mutta sitä ennen kannusti itse Pesita
ratsunsa Billy Byrnen luokse.
»Kavaltaja!» kiljui rosvo. »Tämän tähden saat surmasi.» Ja hän ampui
laukauksen suoraan amerikkalaista kohti.
Billy tunsi vihlaisevaa kipua vasemmassa käsivarressaan, mutta hänen
oikea kätensä oli entisessä kunnossaan.
»Vertavuotavan Meksikko-paran puolesta!» huusi hän, ja ampui kuulan
Pesitan otsaan.
Mitä te sanoitte?» kysyi eräs upseeri, pysähdyttäen ratsunsa Billyn
viereen.
Mutta Billy vain nauroi.