El Orobon ranchon hoitaja oli Grayson-niminen yhdysvaltalainen.
Hän oli pitkä, jäntevä mies ja oli saanut kasvatuksensa etupäässä
Teksasin karjalaitumilla, missä opitaan monenlaista, mutta ei pitämään
meksikkolaisesta eikä luottamaan häneen.
Tämän aikaisemman koulutuksensa johdosta Grayson oli muutamissa
suhteissa erittäin sopimaton hoitamaan yhdysvaltalaisen omistamaa
maatilaa Meksikossa; mutta hän oli oikeamielinen mies, ja jolleivät
hänen _rancheronsa_ rakastaneetkaan häntä, niin he ainakin
kunnioittivat häntä, ja kaikki sellaiset, jotka olivat tehneet tai
joita halutti tehdä pahaa, pelkäsivät häntä.
Kenties ei ole oikein sanoa, että Grayson oli jollakin tavoin sopimaton
tehtäväänsä, sillä oikeastaan hän oli ihanteellinen ranchon esimies,
ja yksistään se seikka, että hän oli gringo, olisi riittänyt saamaan
hänen alaisinaan työskentelevät meksikkolaiset vihaamaan häntä — ei
jokapäiväisissä arkioloissa, vaan silloin, kun joku jommallakummalla
puolella rajaa sattunut kiusallinen tapaus lietsoi kytevän rotuvihan
ilmiliekkiin.
Tänään Grayson oli erikoisen ärtynyt sitäkin enemmän, koska hän ei
voinut purkaa kiukkuaan sen aiheuttajaan, sillä tämä ei ollut sen
vähäarvoisempi henkilö kuin hänen päämiehensä, jota kohtaan hän tunsi
suurta kunnioitusta.
Grayson ei jaksanut käsittää, kuinka kukaan tervejärkinen ihminen
oli voinut saada päähänsä ja toteuttaa niin hullun suunnitelman kuin
hänen isäntänsä oli juuri äsken tehnyt; tämä oli nimittäin saapunut
turvallisesta New Yorkista sodan myllertämään Meksikkoon ja — mikä oli
kaikkein pahinta — tuonut mukanaan tyttärensä.
Ja sellaisena aikana! Kului tuskin ainoatakaan päivää, jolloin ei
olisi kuulunut huhuja ja kertomuksia Meksikossa olevia Yhdysvaltain
kansalaisia kohdanneista loukkauksista, jopa väkivaltaisista
hirmuteoistakin. Ja joka päivä kävivät tämän kaltaiset tapaukset yhä
räikeämmiksi. Pelkät herjaukset olivat muuttuneet hätyyttämiseksi ja
murhiksi. Eikä lopusta ollut tietoakaan.
Pesita oli julkisesti vannonut vapauttavansa Meksikon gringoista —
surmaavansa heti paikalla jokaisen yhdysvaltalaisen, joka joutui hänen
käsiinsä. Ja mitäpä Grayson mahtaisi, jos ranchoa vastaan toden teolla
hyökättäisiin?
Tosinhan hänellä oli sata miestä — työläisiä ja vaqueroja; mutta
niistä oli vain kymmenkunta yhdysvaltalaista, ja vaaran hetkellä muut
epäilemättä kaikki noudattaisivat veren ääntä.
Lisäksi harmitti Graysonia se, että hän oli juuri äsken menettänyt
kirjanpitäjänsä, ja enemmän kuin mitään muuta hän inhosi kynää ja
mustetta. Kirjanpitäjä oli ollut iowalaisnuorukainen, kiltti poika ja
kaikin puolin sopiva toimeensa missä muissa oloissa hyvänsä paitsi
niissä, jotka silloin vallitsivat Meksikossa.
Mutta näin ollen hän oli joka hetki valveilla ollessaan ollut
kuolettavan pelon vallassa ja vihdoin antanut perään arkuudelleen,
sanoutuen irti työstään. Edellisenä päivänä hänet oli tavaroineen
sullottu rattaille ja viety Meksikon keskiradalle, jota pitkin vielä
silloin junia aika ajoin kulki Chihuahuaan ja Juareziin.
Näiden epämieluisten ajatusten vaivaamana Grayson istui
kirjoituspöytänsä ääressä työhuoneessaan, koettaen selvittää sotkuista
tilisivua, joka ei tahtonut mennä tasan. Ruusupuisesta piipusta
tuprahtelevien savupilvien seasta kuului Graysonin tuikeita murahduksia.
Rakennuksen ohitse kulki sillä hetkellä tyttö. Hänen rinnallaan asteli
harmaatukkainen mies, sellainen, jonka näkeminen aivan itsestään
johdattaa mieleen Wall Streetin suurliikkeiden johtokuntien kokoukset.
»Sellaista kieltä!» huudahti tyttö, nauraen.
Hänen seurassaan oleva mies hymyili.
»En voi sanoa kovinkaan pahasti häntä moittivani, Barbara», hän
virkkoi. »Oli perin ajattelematonta minun tuoda sinut tänne nykyisenä
aikana. En jaksa ymmärtää, mikä silloin päähäni meni.»
»Älä pahoittele sitä, isä-kulta», pyysi tyttö. »Sehän oli kokonaan
minun syyni. Minähän kiusasin sinua, kunnes sinun oli pakko suostua,
enkä sitä kadukaan, — jollei sinulle koidu mitään vahinkoa tulostamme.
En voinut olla New Yorkissa enää yhtään minuuttia. Kaikki olivat niin
uteliaita, ja näin, että he olivat pakahtumaisillaan halusta kysellä
minulta Billyn ja minun suhteitani.»
»En minäkään jaksa vielä käsittää, miksi sinä, Barbara, rikoit
kihlauksesi Billy Malloryn kanssa», huomautti vanhus. »Hän on New
Yorkin parhaita nuoria miehiä — ihanteellinen mies ainoan tyttäreni
puolisoksi.
»Minä koetin, isä», vastasi tyttö hiljaa: »mutta en voinut — en voinut.»
»Oliko syynä se —» Mies katkaisi lauseensa äkkiä. »No, olkoon se
sillään, rakas, minä en tahdo olla kiusallinen. Ja nyt saat mennä
yksinäsi kävelemään ja katselemaan kartanoa. Minun on jäätävä
puhelemaan Graysonin kanssa.»
Barbara meni hevosaitaukselle, jossa kolme miestä hartaasti koetti
saada kesytöntä varsaa ymmärtämään, että kuolainrautoja oli hauska
pitää suussaan, ja kiipesi rattaille, joilta hän mainiosti näki
aitaukseen.
Istuessaan siellä, ihaillen miesten vikkelyyttä ja rohkeutta sekä
säälitellen hevosta, hän havahtui aatoksistaan kuullessaan miellyttävän
miesäänen laulavan:
Merellä harjall' aallokon käy miesten matka toivoton...
Penelopella armaall’ on yks’ ruusu hiuksissaan.
Humina kuuluu päältä pään, kun linnut lentää etelään
pois tieltä häijyn, kylmän sään, ja talvi valtaa maan.
Barbara pyörähti katsomaan laulajaa. Hän näki hoikan miehen,
joka ratsasti väsyneellä meksikkolaisella konilla. Risainen
takki ja rikkinäiset housut verhosivat miehen ruumista, ja hänen
kaunismuotoisessa päässään oli repaleinen, muodoton huopahattu. Hän oli
jenkki, sen näki hänestä heti.
Nähtävästi hän myöskin oli kulkuri — se kävi selville hänen asustaan;
mutta tässä muuten esikuvallisessa maankiertäjässä oli kaksi kulkuriin
sopimatonta piirrettä. Hänen partansa oli ajeltu, ja hän ratsasti. Ja
lisäksi hän istui hevosen selässä sulavasti kuin armeijan upseeri.
Nähdessään tytön hän kohotti rypistynyttä hattuaan ja heilautti sen
ratsunsa lapojen tasalle, kumartaen samalla syvään.
»Etsin tilanhoitajaa, _señorita_», hän sanoi.
»Herra Grayson on konttorissa, tuossa pienessä rakennuksessa kartanon
vasemmalla puolella», vastasi tyttö osoittaen kädellään.
Tulija oli puhutellut tyttöä espanjankielellä, ja kun hän kuuli
puhtaalla, sujuvalla englanninkielellä lausutun vastauksen, levenivät
hänen silmänsä hieman. Hänen kasvoillaan tavallisesti kuten äsken
tervehtiessäänkin väikkynyt hymy häipyi, ja hänen lähtökumarruksensa
oli paljon arvokkaampi kuin edellinen, vaikka ei sitä matalampi.
Tukassa ruusunnupppunen Penelopen on kaunoisen;
hän siellä vartoo kaivaten mult' ensi suudelmaa.
Grayson ja hänen päämiehensä ehtivät kumpikin ulos, kun nämä Knibbsin
säkeistön sanat kantautuivat avoimesta ikkunasta huoneeseen.
»Mikähän tuonkin lienee tänne kuljettanut», virkkoi Grayson
havaitessaan nääntyneen hevosen selässä istuvan Bridgen, joka katseli
häntä ikkunasta. Tulokkaan huulille levisi kohtelias hymy, kun hänen
katseensa kohtasi Graysonin silmät ja lipui sitten hänen ohitseen
mahtavan näköiseen itävaltioiden rahaylimykseen.
»Hyvää iltaa, hyvät herrat», tervehti Bridge.
»Iltaa», murahti Grayson. »Menkää keittiön puolelle; kiinalainen antaa
teille ruokaa! Viekää hevosenne alahakaan! Smith näyttää teille, mihin
saatte paneutua levolle, ja aamulla saatte aamiaista. Hyvästi!»
Tilanhoitaja kääntyi toisaalle kädessään paperi, jota hän oli
keskeytyksen sattuessa tarkastanut päämiehensä kanssa. Hän oli antanut
ohjeensa Bridgelle, ikäänkuin olisi ampunut luotisateen konekivääristä,
ja kun hän nyt oli sanonut sanottavansa, oli koko tapaus häneen nähden
päättynyt.
Lounaisten seutujen vieraanvaraisuus ei sallinut ketään muukalaista
käännytettävän takaisin antamatta hänelle ruokaa ja yösijaa.
Huolehdittuaan niistä Grayson katsoi tehneensä kaikki, mitä isännältä
voitiin odottaa, etenkin kun kutsumaton vieras oli noin ilmeisesti
kulkuri ja epäilemättä lisäksi hevosenvaras, sillä kukapa olisi koskaan
kuullut, että kulkurilla oli hevonen?
Bridge istui liikahtamatta ratsunsa selässä samassa paikassa, johon hän
oli sen pysäyttänyt. Hän silmäili Graysonia, kuten tarkkaileva päämies
arveli, kohteliaasti salaten iloisuuttaan.
»Ehkä», huomautti isäntä kuiskaten, »miehellä on jotakin asiaa teille.
Te ette kysynyt sitä häneltä, eikä hän totisesti virkkanut mitään
aterian ja yösijan tarpeesta.»
»Hm?» murahti Grayson ja sanoi sitten Bridgelle: »No, mitä hittoa
tahdotte?
»Työtä», vastasi Bridge, »tai puhuakseni täsmällisemmin, tarvitsen
työtä — olkoon minusta kaukana sen _tahtominen_.»
Itävaltalainen hymyili. Grayson näytti olevan hieman hämillään ja
äkeissään.
»Nyt ei täällä ole työtä saatavissa», hän ärähti. »Emme tarvitse nyt
muita kuin hyviä hevosmiehiä — jotka osaavat ratsastaa ja ottaa hevosen
lassolla kiinni.»
»Minä osaan ratsastaa», vastasi Bridge, »mistä on todistuksena se, että
parhaillaan näette minut hevosen selässä.»
»Sanoin _ratsastaa_», tokaisi Grayson. »Kuka tomppeli hyvänsä kykenee
_istumaan_ hevosen selässä. Ei, työtä ei ole saatavissa, ja minulla on
nyt kiire. Seis!» hän huudahti sitten, ikäänkuin saatuaan äkillisen
mielijohteen. Silmäiltyään Bridgeä hetkisen terävästi hän pudisti
päätään. »Ei; pelkään, ettette kykene siihen — se työ vaatii tietoja ja
kasvatusta.»
»Astioiden pesuko?» naljaili Bridge.
Grayson ei ollut huomaavinaan toisen kysymyksen ilvehtivää sävyä.
»Kirjanpito», hän selitti. Hänen äänessään oli jyrkkä sointu, joka
tuntui ilmoittavan: Koska te tietystikään ette osaa kirjanpitoa, on
keskustelu lopussa. Tiehenne!
»Voisinhan koettaa», sanoi Bridge. »Osaan lukea ja kirjoittaa. Antakaa
minun yrittää!» Bridge tarvitsi rahaa päästäkseen Rioon ja halusi
sitäpaitsi viipyä Meksikossa, kunnes Billy oli valmis lähtemään.
»Osaatteko espanjankieltä?': tiedusti Grayson.
»Luen ja kirjoitan sitä paremmin kuin puhun», vastasi Bridge,
»mutta puhunkin sitä kyllin hyvin tullakseni sillä toimeen kaikissa
senkielisissä maissa.»
Grayson kaipasi kirjanpitäjiä kipeämmin kuin muisti ikinä mitään
kaivanneensa. Terve järki sanoi hänelle, että olisi äärimmäisen typerää
ottaa rääsyinen mierolainen kirjanpitäjäksi: mutta maankiertäjä tarjosi
hänelle ainakin yhtä paljon toivoa kuin oljenkorsi hukkuvalle, ja
niinpä Grayson tarttui häneen.
»Viekää koninne hakaan ja tulkaa sitten takaisin!» hän käski. »Annan
teidän koettaa.»
»Kiitos!» vastasi Bridge.
»Pelkään, ettei hänestä ole mihinkään», virkkoi Grayson suruissaan
Bridgen poistuttua äänenkantaman päähän.
»Minä pikemminkin luulen hänen kelpaavan», arveli isäntä. »Hän on
sivistynyt mies, Grayson — se käy selville hänen käyttäytymisestään
vieläkin varmemmin kuin hänen englanninkielestään, joka on erinomaista.
Todennäköisesti hän on yksi maailman murjomien suuren armeijan jäseniä.
Maailma on heitä täynnänsä, onnettomia pahuksia. Antakaa hänen yrittää,
Grayson! Ja joka tapauksessa saamme hänestä yhden amerikkalaisen
lisäksi, ja nyt merkitsee yksikin jotakin.»
»Niin, se on totta; mutta toivoakseni emme tarvitse käyttää aseita,
ennen kuin te ja neiti Barbara olette poissa.»
»Toivottavasti ei, Grayson; mutta sitä on mahdoton tietää tällaisissa
oloissa kuin täällä nyt. Uskotteko voivanne hankkia meille
matkustusluvan kenraali Villalta?»
»Villa kyllä antaa meille paperin», vastasi Grayson, »mutta siitä ei
ole meille mitään hyötyä, jos rajalle mennessämme kohtaamme muitakin
kuin Villan väkeä. Tuo Pesita-lurjus huolestuttaa minua pahemmin. Hän
vihaa kaikkia amerikkalaisia ja erittäinkin El Orobon ranchoa.
— Kuten tiedätte, torjuimme hänen ryöstöretkensä noin kuusi
kuukautta sitten — surmasimme hänen miehiään puoli kymmentä; eikä
hän ikinä anna sitä anteeksi. Villalta ei liikene riittävän suurta
turvajoukkoa saattamaan meitä rajalle, eikä hän voi taata rautateiden
turvallisuutta. Asemamme näyttää perin vakavalta, sir — en ymmärrä,
mitä lempoa varten tulitte tänne.»
»En minäkään, Grayson», myönsi päämies. »Mutta täällä nyt olen, ja
meidän on käännettävä kaikki parhain päin. Koko mellakka saattaa
asettua — niin on käynyt ennenkin — ja ehkä nauramme omalle pelollemme
muutaman viikon perästä.»
»Nykyisestä sekasorrosta ei tule loppua, ennenkuin raidallinen
tähtilippu hulmuaa Chihuahuan yläpuolella», jupisi Grayson äreästi.
Muutaman minuutin kuluttua palasi Bridge konttoriin riisuttuaan
hevosensa ja vietyään sen hakaan.
»Mikä on nimenne?» kysyi Grayson, valmistautuen merkitsemään sen
muistikirjaansa.
»Bridge», vastasi uusi kirjanpitäjä.
»Alkukirjaimet», ärähti Grayson.
Bridge empi. »Kirjoittakaa minut L. Bridgeksi!» hän virkkoi sitten.
»Mistä?» jatkoi tilanhoitaja.
»El Orobon rancholta», vastasi Bridge.
Grayson loi mieheen pikaisen silmäyksen. Vastaus varmensi hänen
epäilyksiään, että muukalainen oli otaksuttavasti hevosenvaras, ja
hevosenvarkaus oli Graysonin mielestä pahinta, mitä ihminen saattoi
tehdä.
»Mistä saitte sen ratsun, jolla saavuitte tänne?» tiedusti hän.
»En tietystikään väitä mitään, muita sen tahdon teille sanoa, että
hevosenvarkaita emme täällä tarvitse.»
Isäntää, joka oli kuunnellut keskustelua, kauhistutti Graysonin karkea
puhe; mutta Bridge vain nauroi.
»Jos teidän on saatava se tietää», hän selitti, »niin kerron, etten
suinkaan ostanut sitä hevosta eikä se mies, jonka se oli, sitä minulle
antanut. Minä yksinkertaisesti otin sen.»
»Onpa teillä sisua», murahti Grayson. »Teidän on parasta luikkia
tiehenne. Me emme tahdo tänne hevosenvarkaita.»
»Malttakaahan!» pisti esimies väliin. »Tämä mies ei menettele varkaan
tavoin. Varas kai tuskin tunnustaisi syyllisyyttään. Kuunnellaanpa
hänen kertomustaan ennen tuomion langettamista.»
»Olkoon menneeksi», virkkoi Grayson. »Mutta hänhän äsken myönsi
varastaneensa hevosen.»
Bridge kääntyi isäntään päin. »Kiitos!» hän sanoi. »Mutta todellakin
varastin sen hevosen.»