Valoisampia aikoja.
Joku vuosi on vierähtänyt. Sama tupa, samat muutkin huoneet ovat
Oukkarissa kuin ennenkin. Samat elämisen keinot, samat elämän tavat,
samat mielipiteet vallitsevat perheessä kuin ennenkin. Karjakaan ei ole
karttunut kahta lehmää isommaksi, siis sekin asia oli entisellään. Se
muutos oli vaan tapahtunut, että toinenkin poika oli mennyt
palvelukseen, jonka vuoksi Juho joutui yhä ahtaammalle, kun ainoa
työn-apu meni pois, ja hän itse alkoi käydä voimattomaksi.
Vaikka Oukkarilaiset olivat yhteiskunnan alhaisemmilla asteilla, oli
heillä kuitenkin eräs sukulainen, joka eli toisenlaisissa ja paljon
paremmissa olosuhteissa kuin he. Rietulla oli, näette, sisar ja tämä oli
pienestä tyttösestä pitäin ollut Pietarissa. Jonkun kaukaisen sukulaisen
kanssa oli hän sinne kulkeunut. Tämä sisar ei ollut käynyt
kotipuolessaan sen koommin kuin hän sinne meni. Tavasta oli hän sieltä
kirjoittanut, josta tiettiin, että hän oli kymmeniä vuosia ollut
palveluksessa eräällä ylhäisellä venäläisellä perheellä.
Kun kesä oli ihanammallaan, tuli Rietun sisar käymään kotipuoleensa.
Päästyänsä kirkolle, kyseli hän, missä hänen sisarensa miehensä ja
lastensa kanssa asuu. Saatuansa sen tietoonsa, urkki hän kyselemällä
tietoja heidän varallisuudestansa, elämästänsä, asunnostansa,
lapsistansa, ynnä muusta, mikä vähänkin koski heidän elämäänsä. Sitten
tuli salaperäinen tiedusteleminen, kutka ovat olleet avuliaampia ja
auttavampia ihmisiä hänen köyhiä ja kurjia sukulaisiaan kohtaan. Tässä
urkkimistaidossa, oli hän semmoinen mestari, etteivät ihmiset huomanneet
hänen mitään tietoja urkkivankaan, sillä hän kierteli ja kaarteli
kyselemisissään kautta rantain ja niin kieroon ja ristiin toisien
asioiden kanssa, etteivät he älynneet Oukkarilaisia olevan
kysymyksessäkään. -- -- --
Suuriksipa remahtivat Oukkarilaisten silmät, kun eräänä kauniina
pyhäpäivänä näkivät metsäntäydeltä tulevan ihmisiä heidän mökkiänsä
kohden, sillä sisar oli saanut kaikki Oukkarilaisten hyväntekiät
liikkeelle. Heidän hämmästyksensä kävi vielä suuremmaksi, kun he tuon
ison ihmisjoukon seassa huomasivat kirkkoherran, nimismiehen ja erään
rouvas-ihmisen, jota eivät he tunteneet. Tulijain joukossa olivat myös
Römölän ja Käkelän ihmiset; molempien talojen ukotkin lykkäsivät sauvan
kanssa itseään muiden mukaan. Joukossa oli useita nuoria miehiä, joilla
oli isot kantamukset seljässä.
Hitaasti ja arvokkaan näköisesti läheni joukko. Kaikki mökin asukkaat
olivat kerääntyneet pihalle, katsomaan tuota uutta ja kummaa. Nyt läheni
joukko. Kantajat laskivat kannettavansa maahan ja kiireisin askelin
asteli tuo tuntematon rouvas-ihminen Rietun luo. Päästyään niin lähelle
ryysyistä ja hämmästynyttä mökin emäntää, että hän ylöttyi, vanui hän
syliksi häneen, puristi häntä hellästi rintaansa vasten ja painoi
kasvonsa Rietun repaleisiin vaate-ryysyihin. "Voi rakas sisareni!" hoki
tuo rouvaksi luultu ehtimiseen ja kyynelet juoksivat hänen silmistänsä.
Riettu oli kuin puusta pudonnut. Hän oli niin hämmästyksissään, ettei
kyennyt toviin aikaan sanomaan ainuttakaan sanaa. Hänen kasvonsa
vapisivat ja värisivät suonenvedon tapaisesti ja se osoitti, että hän
olisi jotakin sanonut, vaan ei voinut, sillä puhuimet eivät totelleet
tahtoa.
"Sisareni Annako...? Todellakinko sisareni Anna? Voi ihme toki sentään
-- toki sentään... Johan nyt kaikkea...!" sai Riettu vihdoin
änkyttäneeksi.
Sitten kuin siitä oli päästy, tervehti emännän sisar Juhon ja lapset, ja
sitten alkoi yleinen tervehtiminen.
"Kylläpä te, raukat, elätte täällä kurjaa elämää," sanoi täti, kääntyen
talonväen puoleen.
"Mikäpä meillä täällä on hätänä," sanoi Juho loukatun tunnolla.
"Älä niin sano, sisareni... Me elämme täällä omassa vapaudessamme,
emmekä ole mitään vailla... Ja ... ja minulla on hyvä mies ja hyvät
lapset," sanoi Riettu, ikäänkuin poistaakseen sisaren luuloa, että hän
olisi muka huonoissa naimisissa.
"No, no... Eipä silti -- eipä silti. Mutta ettehän kuitenkaan väittäne,
että teillä on kaikkia elämän tarpeita yllin kyllin, ja minun käypi niin
säälikseni. -- Mutta kuinka nyt saataisiin jonkunlaisia pöytiä ja
istuimia, sillä tässä tulee nyt oikein juhla-puoliset? Täällä ulkona
olisi niin hyvä ... tuolla puiden suojassa, sillä tuonne mökkiin ei
mahdu, eikä siellä näe... Onhan nyt kaunis ilma," tuumaili tuo talouden
pitoon tottunut sisar, kurkistettuaan ensin mökkiin.
"Pian niitä Juho saapi," sanoi Riettu luottavasti.
Oitis ryhtyikin Juho toimiin ja useita nuoria miehiä yhtyi samaan
puuhaan. Paaluja lyötiin maahan ja niiden päälle soviteltiin veistetyitä
lautoja. Samoin tehtiin istumien kanssa, mutta enimmiten voitiin ne
sioitella pitkien ja paksujen kantojen nokkiin. Kun laudat loppuivat
kesken, otettiin navetan luona olevan vajan katolta lisää. -- Pian
olikin pöydät ja lavitsat valmiina.
Sillä välin oli täti ankarasti toimessa. Hän oli hakenut talon ainoan
padan, puhdistanut sen ja nyt se oli jo paikoillansa Lemmesvaaran
rinteellä olevassa piisissä, jonka muutamat miehistä olivat hätäpikaa
kivistä kokoon kyhänneet. Hän purki kiireesti miesten tuomia myttyjä ja
veti sieltä esille puhtaita, valkoisia ja kiiltäväksi silitettyjä
pöytäliinoja ja salveetteja. Pikaisesti levitti hän liinat paalujen
neniin rakennetuille korkeoille pöydille ja asetteli salveetit
paikoillensa. Toisista mytyistä otti hän posliini-lautasia, lusikoita,
veitsiä ja kahveleita, ja asetteli ne paikoilleen. Pian purki hän
ruoka-aineitakin aluksi pöydälle ja sitten hän kehoitti sekä vieraita
että talonväkeä syömään.
"Entäs sinä itse...? Kyllä minä jään pois ja kannan ruokia ... mene sinä
syömään," esitteli Riettu hyvyydessään.
"Mitäs sinä Riettu-rukka ... itse minä tahdon olla emäntänä, kun kerran
olen tilaisuudessa kestitsemään rakkaan syntymäseutuni ihmisiä ja teitä,
ainuvia sukulaisiani. -- -- Istu sinä vaan pöytään, kyllä minä
palvelen," sanoi sisar hilpeästi.
Kutsutut istuivat pöytään.
Kyllä löysi täti mytyistänsä ruokia, joita hän kiidätti pöydälle.
Kaviarit [Kaspian meressä ja Volkavirrassa olevan ison kalan mätiä. Mäti
on mustaa ja pidetään erinomaisena herkkuna.], monenkaltaiset konservit
[suljetuissa läkkirasioissa säilytettyjä monenkaltaisia liha- ja
kalaruokia], kellarilohet, kravunlihat, koviksi keitetyt munat,
lihamakkarat ja muut semmoiset ilmestyivät yksi toisensa perästä
pöydälle. Tuolla talon ainoalla padalla jonka alla jo iloinen valkea
räiski, ei ollut muuta virkaa kuin että täti lämmitti siinä lihalientä,
jota hänellä myös oli pulloissa mukana ja pian oli sekin vehnäleivosten
kanssa pöydällä.
"Ei tässä ole muuta lämmintä ruokaa, mutta syökää aristelematta mitä
siinä on... Minun kyökkini ei ole oikein reilassa," sanoi täti hilpeästi
lihalientä tuodessansa.
"Kyllä tässä on jo liiaksikin," sanoi kirkkoherra ihmetellen.
Pian sen jälkeen ilmestyi pöydälle useamman laatuisia viinejä pikarien
kanssa.
"Tässä ei kerkeä kaikkia... Ottakaa näistä ruoan väliin, että ruoka
paremmin maistaisi," sanoi täti viinejä tuodessaan.
"Mutta kuule, Anna!... Etkö sinä tahdo, että viiliäkin...?" sanoi
Riettu.
"No, jos sinulla vaan on...; eipähän tässä särpimet liiaksi haitanne,"
arveli täti.
"Emme me niin köyhiä toki ole, ettei meillä viiliä..." sanoi Riettu,
kiepsahtaen pöydästä ylös ja astellen kuoppaa kohden.
Pian palasi hän sieltä, tuoden tullessaan useampia isoja tuohisia,
joissa oli puhdasta ja vankkaa viiliä kuin minkä mänkkiä. Äkkiä ilmestyi
niitä sinne tänne pitkin pöytää ja lusikoita työnnettiin niihin
ahnaasti. Jälkihippeiksi kantoi täti pöydälle monenlaisia sylttejä
[sokerin kanssa keitettyjä ja höystettyjä monenlaisia marjoja], joita
kylläisinäkin vielä ahnaasti maisteltiin,
Paljon oli syömämiesten joukossa semmoisia, jotka eivät osanneet
kahvelia käyttää, mutta sitä enemmän veistä ja hyppysiä. Kävipä usean
niinkin hullusti, että kun he rupesivat oromaan pöytäveitsellä ja
kahvelilla, putosivat ne kalinkalia heidän käsistänsä maahan. Sitten
eivät he enään yrittäneetkään koko konstia, vaan ottivat omat veitsensä
ja alkoivat entisellä totutulla tavalla toimittamaan ruokaa suuhunsa;
hyvinpä se usealta kävikin laatuun, sillä eivätpä he suinkaan muita
vähemmälle jääneet. Oukkarin väki tuskin oli nähnytkään tuommoisia
pitkiä ja leveäkärkisiä veitsiä, sitä vähemmin noita noin pieniä
monihaaraisia aseita, joita heidän eteensä oli nyt syömä-aseiksi pantu.
Käyttämättömäksi ne heiltäkin jäivät ja ihmetellen he, niinkuin moni
muukin, katselivat, kuinka kätevästi niitä kirkkoherra ja nimismies
käyttivät. Ja nälilleen jäivät Oukkarilaiset keskellä herkkupöytää,
sillä heidän kävi niin kovin häpeäkseen, kun he olivat tädin sukulaisia.
Kun vieraat olivat syöneet ja nousseet pöydästä ylös, kiittelivät ja
kostelivat he vierasvaraista emäntäänsä kymmenin kerroin, sanoen, ettei
Oukkarissa ole ennen syöty semmoista ateriaa ja ei ehkä vastakaan syödä.
Täti hymyili vaan.
Muiden pöydästä noustua, otti emännöitsiäkin jonkun palan. Kauvan ei hän
kuitenkaan velvollisuuksiltaan saanut tyydyttää luonnon tarpeitaan,
sillä hänellä oli vieläkin velvollisuuksia --; eihän ollut kahvia.
Kiireesti hyppäsi hän ylös ja kiirehti Lemmesvaaran kupeelle laitetun
piisin luo, keittämään kahvia, Eipä sekään kauvan viipynyt, sillä olihan
täti ammatissaan taitava.
Kun kahvit oli aterian täytteeksi -- tai oikeimmittain tyhjennykseksi --
juotu, rupesi täti toisiin tuumiin. Myttyjä ja säkkejä aukoi hän nytkin,
mutta ei hakien enään niistä ruokia ja juomia, mutta vaatteita. Isompaa
ja pienempää esinettä veti hän niistä esille, silmät loistaen
tyytyväisyydestä. Saatuansa käsille, mitä hän oli hakenut, saapui hän
kutsuvierastensa ja talonväen luo. Sitten rupesi hän jakelemaan lapsille
vaatteita ja tätä teki hän niin kauvan, että jokainen heistä sai uuden
pukimen. Riettukin sai sievät uudet vaatteet, mutta Juholle ei ollut
tädillä semmoisia antaa. Kuitenkaan ei hän ollut Juhoakaan unhottanut,
sillä hänelle oli täti tuonut sopivaa kangasta, josta hän sai itse
teettää vaatteet. -- Tädin lahjoittamat vaatteet eivät olleet
turhanpäiväisiä korukaluja ja kalleuksia, vaan ne olivat asianmukaisesti
vahvasta ja lujasta vaatteesta tehdyt, ja soveltuivat hyvin
Oukkarilaisten oloihin.
Kovin hämmästelivät vieraat ja talonväki, nähdessään sitä aulista
anteliaisuutta, melkeinpä tuhlaavaisuutta, millä suuren kaupungin
ylellisyyksiin tottunut sukulainen kohteli köyhiä ja halpoja omaisiaan.
Tämä hämmästys kävi vieläkin isommaksi, kun emännän sisar veti
taskustansa esille lompakon, ja alkoi vedellä sieltä esille kauniita
seteleitä. Sata ruplaa latoi hän niitä tyyneesti pöydälle.
"Saapa nähdä, mitä hän noin paljoilla rahoilla aikoo tehdä, vai pistikö
häneen nyt semmoinen turhuus, että tahtoo näytellä rikkauksiansa?"
ajatteli usea vieras, nähdessänsä rahat.
Mutta pian loppuivat nämät arvelut, kun täti otti rahat käteensä ja
sanoi:
"Tämä on aivan pieni lahja, verraten sydämeni haluun ja tahtoon, jolla
tahtoisin köyhiä sukulaisiani auttaa. Voi kuinka mielelläni antaisin
enemmänkin, mutta hitaasti karttuu palvelemalla saatu kassa. Ota vastaan
teitä säälivän sukulaisen pieni lahja ja käytä sitä niukan
toimeentulonne parantamiseksi," sanoi hän ja ojensi rahat Juholle.
Juho oli niin ällistyksissä, ettei hän voinut sanoa paljon mitään. Hänen
kasvonsa värähtelivät ja mutuilivat suonenvedon tapaisesti, mutta sanoja
ei vaan tahtonut tulla. "Millä minä ... mitä minä...?" sai hän vihdoin
suurella vaivalla änkytetyksi.
Silloin huomasivat vieraatkin täydellisesti, ettei maailman kaupungin
hurmaava elämä ollut voinut tukauttaa sisaren rakkautta köyhiin
sukulaisiinsa ja synnyinseutuun. -- Kauvaksi aikaa jäivät hekin
äänettömiksi.
"No, en minä olisi uskonut, että tuosta Annasta tuommoinen... Mutta sen
parempi hänelle. -- Viitsiikö kukaan minua kuunnella ... minua... häh?"
sanoi Käkelän ukko vihdoin.
"Kyllä kuunnellaan, puhukaa vaan," sanoi joku joukosta isolla äänellä.
"Oukkari on köyhä, mutta rehellinen mies, vai?" sanoi Käkelän ukko,
katsoen toisia vieraita silmiin.
"Kyllä niin on," myönnettiin.
"Ja hän on hyvä työmies, ahkera ja säästäväinen, eli kuinka?"
"Niin on."
"Hän asuisi ja toimittaisi paremminkin, mutta hän ei voi, vai mitenkä?"
"Niin se on."
"Niin se on, eikä se siitä parane. Minun ajatukseni on semmoinen, että
meidän tulee auttaa Juhoa. Hänen perheellään on kovin kurja asunto,
tehkäämme hänelle parempi huone. Hänellä on nyt kyllä lahja-rahoja, ne
käyttäköön hän pellon ja niityn lisäämiseksi... Onhan tässä puita omasta
taasta, vai eikö ole?" puheli ukko.
"On, on," huudettiin.
"No, mitä arvelette?"
"Suostutaan, suostutaan; tehdään vaan Oukkariin parempi tupa," sanoi
usea ääni yht'aikaa.
"Sen parempi teille... Se on päätetty asia -- siitä ei enään mitään,"
sanoi ukko ja oikaisi kumaraiset hartionsa suoraksi.
Anna käveli kiireesti Käkelän ukon luo.
"Kiitos teille, joka köyhiä ja sorretuita muistatte!" sanoi hän,
puristaen ukon kättä.
"Etkö sinä luule muistaneesikaan, vai?" sanoi ukko, tuhrasten karhealla
käsiseljällänsä kyyneleet silmistänsä.
"Lähdetkö sinä tädin kanssa Pietariin? Siellä saat vielä koreammat
vaatteet ja syödä makeampaa ruokaa kuin nyt," sanoi Anna sitten pikku
Rietulle, silitellen hänen päätänsä.
"En minä lähde ... täällä minun on hyvä olla isän ja äidin kanssa,"
sanoi tyttö, takertuen kiinni äitinsä hameesen.
"Hyvä Jumala, mikä rakkaus tuolla lapsellakin on vanhempiinsa ja kovaan
kotiinsa!" sanoi kirkkoherra. -- --
Vieraat rupesivat hankkimaan poislähtöä. Kiitellen, kostellen jättelivät
he järkiään hyvästi talonväen ja tuon vierasvaraisen emännän sisaren,
sillä hän aikoi joksikin ajaksi jäädä vielä Oukkariin.
Niin vieraat lähtivät.
Täti järjesteli siellä kaikki jääneet ruoat ja muut kapineensa. Hän
jätti kaikki ruokain jäännökset taloon, laitteli ne kuoppaan ja neuvoi
sisartansa, kuinka niitä käytetään. Sitä tehdessään viskoi hän pois
tyhjiä säilyke- (konservi-) rasioita.
"Tuossa on samanlaisia rasioita, joita minä kaupungista toin," sanoi
Pertti poika.
"Ole sinä siinä taas... Tahdotkos uusia sen ikävän asian...?" sanoi isä
hätäisesti. Selvästi näkyi, ettei Juho suvainnut mitään siitä asiasta
virkattavan.
"Mitä ne sitten olivat, joita kaupunkiin takaisin vietiin?" kysyi täti.
Vaikka koetettiin kaikin tavoin kierrellä, ei täti kuitenkaan
helpottanut, kerran asian päästä kiinni saatuansa, ennenkuin koko juttu
oli hänelle juurtenjaksain kerrottu.
Koko kertomuksen ajan oli Juho hyvin levoton. Nähtävästi pelkäsi hän,
että täti tulee huomaamaan, että hänen joukkonsa on epärehellinen ja
sitä ei hän olisi tahtonut.
"Nyt saatte kaikki nämät, eikä näitä tarvitse koskaan takaisin viedä,"
sanoi täti naurussa suin lapsille, kun oli kuullut kertomuksen. Sitten
kokoili hän kaikki tyhjät säilyke-rasiat ja antoi ne lapsille.
Lapsista oli tämä verraton saalis, parempi kuin uudet vaatteet ja muut
lahjat yhteensä. Olivathan nämät nyt aivan heidän omiansa, joita he
saivat vapaasti pidellä, eikä isäkään pakottanut niitä pois viemään.
Heitettyään kaikki tuomansa astiat, lasit, veitset ja kahvelit,
pöytä- ja käsiliinat Oukkariin, lähti täti muutaman päivän takaa Juhon
saattamana pois, ja meni jälleen Pietariin. -- -- --
Tarpeettomiksi jäivät tädin lahjoittamat oudot pöytäkalut Oukkarissa. Ne
käärittiin huolellisesti riepuihin, pantiin tuohiseen ja säilytettiin
kuopassa torpan vakuutuskirjain vieressä. Tavasta tarkastettiin niitä,
etteiväthän ne vaan pilaannu. -- Entisillä kaluilla entisenlaista ruokaa
söivät he vaan edelleenkin. -- -- --
Kun tuli lumikeli, tuli miehiä ja hevosia Oukkariin. He hakkasivat
hirsiä ja siirtelivät niitä kartanon paikalle. Kyläläiset olivat
pitäneet sanansa ja puuhailivat nyt Oukkariin uutta tupaa. Oukkariin ei
mahtunut paljon miehiä kerrallaan, vaan he kulkivat siellä vuorotellen
niin kauvan, että luulivat olevan hirsiä riittämiin asti. Keväällä tuli
salvumiehiä kirveineen, piiluineen, sahoineen ja vääntiöineen.
Juhannukseksi oli avara tupa oikein kamarin kanssa valmistunut niin,
että ne olivat vesikatossa ja lattioissa.
Voi kuinka somalta ja mahtavalta tuo rakennus Oukkarilaisista tuntui,
vaikkei se suinkaan uljainta laatua ollut. Kesä-asuntoa siinä jo
pidettiin, vaikkei ollut vielä oveja ja akkunoita, eipä takkaakaan.
Siellä maattiin ja asuskeltiin ja siellä luki Juho kirjaansa ja opetti
lapsiansa.
Syksympänä toivat kyläläiset ovet ja akkunat sekä asettivat ne
paikoillensa. Samassa tuli muurarikin ja hän muurasi tupaan oikein
uloslämpiävän uunin keittotakkoineen ja kamariin pienen, sievän takan.
Näiden valmiiksi tultua muutettiin koko elanto uuteen tupaan. Tuntui
niin somalta, oudolta ja välkeältä; oli niinkuin olisi muutettu kurjasta
luolasta suurimpaan ja ihmeellisimpään hoviin mitä maailmassa on. Oli
niin oudon valoisaakin, että oikein silmiä tahtoi huikaista, kun
avaroista ja kirkkaista lasi-akkunoista päivä niin vapaasti usealta
taholta pääsi huoneesen virtaamaan. Vakoiset seinät ja katto sekä
peileille nikkaroidut ovet, ruusatut akkunain ja ovien pielet
vuorilautoineen, näyttivät niin ihmeen kauniilta ja ihanoilta, että he
luulivat elävänsä unissaan. -- Käveleminen se ensin tahtoi takeltaa
lattialla, kun entisessä majassa oli kantoja, joita oli opittu
kiertelemään ja väistelemään. Kun vaan mielestä unehtui, että oltiin
uudessa asunnossa, tuntui siltä kuin tässäkin olisi kierreltäviä ja
väisteltäviä kantoja, ja silti se jalka toisinaan niin oudosti
töpsähteli. Mutta kuin oikein tajuihinsa tultiin, huomattiin, että
käveltävänä olikin nyt oikein höylätyistä lankuista tehty sileä ja
valkoinen lattia, jossa ei mitään kantoja ollut. Silloin tavallisesti
naurahdettiin ja sanottiinpa tavasta: "Kah nyt taas."
Kaiken puolesta tuntui niin hyvältä. Oli niin lämmin, puhdas, valoisa ja
välkeä, ja illoin valaisi iloinen takkavalkea huonetta; näytti niin
iloiselta ... eikä savua eikä mitään. -- Eipä ensimältä voitu nukkua
oudostamisen vuoksi, mutta sitten se kyllä kävi laatuun, sillä
kaikkiinhan ihminen oppii. -- -- --
Tarkkaan käytti Juho tädin antamat rahat viljelysten levittämiseksi,
niin tarkkaan, ettei ainuttakaan penniä niistä muihin tarpeisin
käytetty. Juho itsekin tuntui nuortuvan, sillä valoisammat ajat olivat
luoneet häneen uutta elämäntoivoa ja intoa. Uuden toivon elähyttävän
voiman vahvistamana ryhtyi hän innokkaammin taasen työhön, vaikka olikin
jo vanha mies. Sillä tavoin alkoi korven-rinta vähitellen paeta ja
pellonlaita levetä. Kauvan ei viipynytkään, ennenkuin pellolla oli joku
auna lisempää ja niityllä useampi heinäpieles.
Palveluksessa olevista pojista oli tullut kelpomiehiä. He olivat hyviä
työmiehiä ja heille maksettiin hyviä palkkoja. Käsistäänkin olivat he
niin varttuneet, että kykenivät tekemään kaikenlaista talouskalua. --
Eipä kummakaan, sillä eiväthän he koskaan olleet ruotilaisina. Tämän
korkeamman yhteiskunnallisen asemansa vuoksi olivat he vapaasti saaneet
puukkoa käyttää ja harjoitella käsitöitä.
Kummallakin heillä oli pieni säästönsä, sillä he eivät tuhlanneet työllä
ja hiellä ansaituita rahojansa mihinkään joutaviin. Kun he sitten
näkivät, että kurjassa kodissakin on jotakin elämän toivoa ja että
siellä voidaan enemmän jo eläimiä elättää, hankki toinen heistä
vanhuksilleen hevosen, toinen lehmän.
Nytkös kelpasi Oukkarissa elää. Uusi tupa, oma hevonen ja kolme lehmää.
Semmoisen rikkauden haltiaksi eivät he olleet viimeiseltä koskaan
toivoneetkaan pääsevänsä. Tosinhan he olivat muiden avulla siihen
onnelliseen tilaan päässeet, mutta mitä se haittasi, sillä eihän se
ollut vääryydellä saatu. -- -- Voi kuinka hyviä ihmiset kuitenkin ovat
-- semmoisilta ne asiat Oukkarilaisista nyt tuntuivat.
Yhä puohasi ja mullosti Juho ja nythän se kävikin laatuun, kun oli oma
hevonenkin; vanhimmat kotona olevat lapsetkin rupesivat häntä vähin
työssä auttamaan.
Vihdoin näkivät palveluksessa olevat pojatkin parhaaksi tulla kotiin.
Tuohiset astiat alkoivat vähitellen ammatistaan poistua ja uusia sieviä
puuastioita alkoi ilmestyä siaan. Mutta Juho ei luopunut tuohisistaan,
sillä missä hän vaan omissa tarpeissaan astiaa tarvitsi, käytti hän aina
tuohista. Korvenlaita yhä pakeni ja sen kanssa petäjäleipäkin.
Huuhkajaakaan ei ole enään kuulunut, sillä se on paennut korven kanssa,
mutta nuorimmat lapset sitä vielä ikävällä muistelevat. -- Tämän kaihon
palkitsee kuitenkin heille moninkerroin se seikka, kun he saavat kyytiä
oman hevosen kannaksilla, jopa välisti reessäkin.