"Noo, onhan se poika tuonut todistukset, näen mä, mutta voinko luottaa,
että ne ovat oikeat," arveli Juho.
"Kuinkas muutoin? Sopiihan sitä uskoa muitakin ihmisiä ja onhan näissä
oikein sinetitkin," vakuutti kirkkoherra.
"Minä saan siis olla aivan vakuutettu, etteivät ne ole...?"
"Saatte, saatte. Ei niissä ole yhtään sielun seulomista teille. Kyllä
poika on rehellisesti asian toimittanut ja vaatteet saanut," sanoi
kirkkoherra, rauhoittaaksensa rauhatonta Juhoa.
"Mutta mitä mä teen näiden kylältä koottujen kalujen kanssa?" kysyi nyt
Juho, nokkaansa tuhrasten.
"Jos ette viitsi niitä kantaa kotiinne lapsillenne leluiksi, niin
nakatkaa ne jonnekin nurkan taa --; ei suinkaan niillä kukaan mitään
tee," neuvoi kirkkoherra.
Juho rupesi nyt kokoilemaan pusseihin lattialle kukistettua romua. Kun
hän oli ne saanut kokoon, nousi hän hitaasti ylös, tuhrasi taasenkin
nokkaansa, jätteli kiitellen ja kostellen kirkkoherran hyvästi ja lähti
astelemaan kotimökkiänsä kohden. Kun hän pääsi pappilan takapihan taa,
tyhjensi hän lasten talospaikalta ottamansa romun sinne. Hänen
omatuntonsa oli vielä niin arka, ettei hän voinut niitä kotonaan nähdä.
Paljon keveämmällä sydämellä asteli Juho nyt kotiaan kohden kuin hän
kylään tullessa oli. Hän oli ollut kovissa omantunnon vaivoissa luullun
perheensä epärehellisyyden tähden. Kaikin tavoin oli hän siitä koettanut
selvää ottaa, kuitenkaan sitä saamatta, sillä kotiväkensä selityksiin ja
todistuksiin ei hän voinut luottaa. Hädissään meni hän sielunpaimenen
luo, päivittämään hänelle tukalaa tilaansa ja saamaan häneltä neuvoa ja
lohdutusta. Molempia hän saikin päälle toivonsa, ja tämä kevensi hänen
sydäntänsä.
"Saat antaa kaikki nämät vaatteet toisille lapsille, Riettu ... poika on
ne rehellisellä tavalla saanut," sanoi Juho kotiin tultuaan, ojentaen
vaatepussin vaimollensa.