Du Roy jatkoi: "No, voitte panna lisäksi tämän kronometrin
tuhannestaviidestäsadasta frangista. Se on yhteensä neljätuhatta, jotka
maksan käteisellä. Sovittu. Ellette suostu, niin menen muualle."
Kultaseppä hämmästyi, mutta suostui lopuksi:
"No, olkoon menneeksi."
Ja ilmoitettuaan osoitteensa sanomalehtimies lisäsi: "Antakaa kaivertaa
kronometriin nimikirjaimeni G.R.C. yhdeksi monogrammiksi ja niiden
yläpuolelle vapaaherrallinen kruunu."
Hämmästynyt Madeleine alkoi hymyillä. Ja kun he lähtivät puodista, hän
tarttui miehensä käsivarteen jonkinlaisen hellyyden valtaamana. Hänen
mielestään Georges oli todella hyvin pystyvä. Olihan selvää, että nyt
kun miehellä oli rahaa, hänellä täytyi olla arvonimikin.
Kauppias kumarsi: "Voitte luottaa minuun, herra paroni. Se on valmis
torstaiksi."
He kulkivat Vaudevillen ohi. Siellä näyteltiin uutta kappaletta.
"Jos haluat", Georges sanoi, "niin menemme teatteriin illalla.
Koetetaan saada aitio."
He saivat aition. Georges lisäsi: "Mitähän jos söisimme päivällistä
ulkona?"
"Oh, kernaasti!"
Georges oli onnellinen kuin ruhtinas ja koetti keksiä lisää ohjelmaa.
"Jos menisimme noutamaan rouva de Marellea ja pyytäisimme häntä
viettämään illan kanssamme? Hänen miehensä on kotona, kerrotaan. Olisi
hauskaa puristaa hänenkin kättään."
He menivät herrasväki de Marellen luokse. Georges, joka äskeisen
kiistan takia vähän pelkäsi tätä ensimmäistä tapaamistaan
rakastajattarensa kanssa, oli mielissään siitä, että hänen vaimonsa oli
mukana ja että kaikki selitykset siten välttyisivät.
Mutta Clotilde ei näyttänyt muistavan mitään, vaan pakottipa vielä
miehensäkin ottamaan vastaan kutsun.
Siitä tuli hauska ateria ja ihastuttava ilta.
Georges ja Madeleine tulivat myöhään kotiin. Kaasu oli sammutettu.
Valaistakseen portaita sanomalehtimies silloin tällöin sytytti
vahatikun.
He tulivat ensimmäiseen kerrokseen, ja tulitikun äkillinen liekki
valaisi peilistä kahta olentoa, joiden taustana oli portaiden pimeys.
He näyttivät aaveilta, jotka hetken kuluttua katoaisivat yöhön.
Du Roy kohotti kättään valaistakseen heidän peilikuviaan ja sanoi
voitokkaasti nauraen:
"Miljoonan omistajat saapuvat kotiin!"
7
Jo kaksi kuukautta Marokon valloitus oli ollut tapahtunut tosiasia.
Ranska, joka oli valtiaana Tanger’ssa, omisti koko Afrikan
Välimeren-rannikon aina Tripoliin asti, ja tasavalta oli taannut
vallatun maan velat.
Väitettiin, että kaksi ministeriä oli ansainnut parikymmentä miljoonaa
tällä toimenpiteellä, ja melkein julkisesti mainittiin Laroche-Mathieun
nimeä.
Mitä Walteriin tuli, Pariisissa tuskin kukaan oli tietämätön siitä,
että hän oli voittanut vielä enemmän, ja saanut kolmekymmentä tai
neljäkymmentä miljoonaa lainasta ja kahdeksan tai kymmenen miljoonaa
kupari- ja rautakaivoksista sekä suurista maa-alueista, jotka hän
mitättömästä summasta oli ostanut ennen valloitusta ja ranskalaisen
miehityksen jälkeen myynyt asutusyhtiöille.
Hänestä oli muutamassa päivässä tullut yksi maailman mahtavia, yksi
niitä kaikkivaltiaita raharuhtinaita, jotka ovat mahtavampia kuin
kuninkaat ja joiden edessä päät taipuvat, kielet sopertavat ja suut
työntävät sisästään kaikkea, mikä ihmissielun pohjalla on mataluutta,
raukkamaisuulta ja pelkuruutta.
Hän ei enää ollut juutalainen Walter, epäilyttävä pankinjohtaja,
hämäräperäinen sanomalehden omistaja, kansanedustaja, jota syytettiin
likaisista keinotteluista. Hän oli Herra Walter, rikas israelilainen.
Hän tahtoi sen myös osoittaa.
Hän tiesi, että Karlsburgin ruhtinas, joka omisti erään rue du
Faubourg-Saint-Honorén kauneimpia taloja Champs-Elysées’tä reunustavine
puistoineen, oli pulassa, ja ehdotti hänelle, että hän vuorokauden
kuluessa myisi kiinteistönsä huonekaluineen päivineen muuttamatta
ainoaakaan nojatuolia paikoiltaan. Hän tarjosi kolme miljoonaa.
Ruhtinas, jota suuri summa houkutteli, hyväksyi tarjouksen.
Seuraavana päivänä Walter muutti uuteen asuntoonsa.
Sitten hänen päähänsä pälkähti toinen ajatus, ajatus, joka täysin sopi
Pariisin valloittajalle, ajatus, joka oli Napoleonin arvoinen.
Koko kaupunki kävi katsomassa unkarilaisen taiteilijan Karl
Marcowitchin suurta taulua, joka oli näytteillä taidekauppias Jacques
Lenoblen salongissa ja joka esitti veden päällä astelevaa Kristusta.
Innostuneet taidearvostelijat selittivät, että tämä taulu oli
vuosisadan suurenmoisin mestariteos.
Walter osti sen puolesta miljoonasta frangista ja antoi sitten uutta
yllykettä jo ennestäänkin kiihtyneelle yleiselle mielipiteelle. Hän
pakotti Pariisin taas kertaalleen puhumaan hänestä, kadehtimaan häntä,
moittimaan häntä tai antamaan hänelle hyväksymisensä.
Sen jälkeen hän julisti sanomalehdissä kutsuvansa jonakin iltana
Pariisin hienoston kaikki tunnetut henkilöt kotiinsa katsomaan
muukalaisen taiteilijan suurta taideteosta, niin ettei kukaan pääsisi
sanomaan, että hän vain omaksi ilokseen oli hankkinut taulun itselleen.
Hänen kotinsa oli avoinna. Kuka tahansa oli sinne tervetullut. Ei
tarvinnut muuta kuin näyttää kutsukortti ovella.
Se oli laadittu seuraavaan muotoon: "Herra ja rouva Walterilla on
kunnia kutsua Teidät illalla joulukuun 30. päivänä kello 9:n ja 12:n
välillä kotiinsa katsomaan Karl Marcowitchin taulua 'Jeesus käy veden
päällä'. Taulu valaistaan sähkövalolla."
Sitten oli hyvin pienin kirjaimin painettu jälkikirjoitus: "Keskiyön
jälkeen tanssia."
Halukkaat saattoivat siis jäädä, ja heidän joukostaan Walter toivoi
voivansa hankkia vastaiset uudet tuttavansa.
Toiset voisivat katsella taulua, taloa ja sen omistajaa,
tarkastella näitä nähtävyyksiä uteliaasti, häikäilemättömästi ja
välinpitämättömästi ja sitten poistua kuten olivat tulleetkin. Ja
johtaja Walter tiesi kyllä, että he tulisivat takaisin, kuten he olivat
tulleet hänen juutalaisten veljiensäkin luo, jotka olivat rikastuneet
kuten hänkin.
Mutta ensin heidän täytyi tulla hänen taloonsa, kaikkien noiden
ylhäisten vaakunaherrojen, joiden nimiä sanomalehdet mainitsevat,
heidän täytyi tulla hänen luokseen näkemään sellaisen miehen kasvot,
joka oli ansainnut viisikymmentä miljoonaa kuudessa viikossa. Heidän
täytyi tulla hänen luokseen myös nähdäkseen ja laskeakseen toiset sinne
tulleet, ja edelleen heidän täytyi tulla hänen luokseen siksi, että
hänellä oli ollut kyllin paljon hyvää makua ja ymmärrystä kutsuakseen
heidät ihailemaan kristillistä taulua Israelin pojan kotiin.
Hän näytti sanovan heille: "Katsokaa, minä olen maksanut puoli
miljoonaa frangia Karl Marcowitchin uskonnollisesta mestariteoksesta
'Jeesus käy veden päällä'. Ja tämä mestariteos jäisi minun luokseni, se
olisi aina minun katseltavanani juutalaisen Walterin talossa."
Hienoston keskuudessa, herttuattarien piireissä ja Jockey-klubissa
oli paljon väitelty tästä kutsusta, joka todellisuudessa ei
velvoittanut mihinkään. Sinne saattoi mennä kuten mennään katsomaan
vesivärimaalauksia herra Petit’n salonkiin. Herrasväki Walter, joka
omisti mestariteoksen, avasi vain eräänä iltana ovensa, jotta kaikki
saisivat tilaisuuden sitä ihailla. Siinä kaikki.
_La Vie Françaisessa_ oli neljäntoista päivän aikana joka aamu uutinen
joulukuun 30. päivän illanvietosta, ja lehti koetti parhaansa mukaan
kiihottaa yleisön uteliaisuutta.
Du Roy oli raivoissaan johtaja Walterin voitosta.
Hän oli pitänyt itseään rikkaana puoline miljoonineen, jonka summan hän
oli kiristänyt vaimoltaan, ja nyt hän huomasikin olevansa köyhä, kovin
köyhä, kun hän vertasi kurjaa omaisuuttaan siihen miljoonasateeseen,
joka oli langennut hänen ympärilleen, ilman että hänen osalleen oli
tullut mitään.
Hänen kateutensa ja katkeruutensa yltyi päivä päivältä. Hän oli
vihoissaan koko maailmalle, Walterille, joka ei enää ollut käynyt
hänen kotonaan, vaimolleen, joka Larochen pettämänä oli neuvonut
häntä olemaan ostamatta Marokon valtionpapereita, mutta varsinkin
hänen suuttumuksensa kohdistui ministeriin, joka oli vetänyt
häntä nenästä, joka oli käyttänyt häntä hyväkseen ja joka aterioi
hänen pöydässään kahdesti kuussa. Georges oli hänen sihteerinsä,
hänen asiamiehensä, hänen kynänsä, ja kirjoittaessaan ministerin
sanelun mukaan hän tunsi mieletöntä halua tämän kauniskiharaisen
maaseutuhurmaajan kukistamiseen. Larochen ansiot ministerinä olivat
varsin keskinkertaiset, ja säilyttääkseen salkkunsa hän oli tarkoin
varonut ilmaisemasta, että se oli täynnä kultaa. Mutta Du Roy aavisti
kullan siitä entistä huomattavasti ylhäisemmästä käyttäytymistavasta,
jota nousukasasianajaja nyt noudatti, hänen eleistään, jotka olivat
entistä vaativammat, hänen rohkeista väitteistään, hänen ehdottomasta
itseluottamuksestaan.
Laroche vallitsi nyt herrasväki Du Royn kodissa, jossa hän oli
vallannut kreivi de Vaudrecin paikan, päivät päästään puhutellen
palvelijoita kuin jonkinlainen toinen isäntä.
Georges sieti häntä, mutta vaahtosi kuin koira, joka mielellään
purisi, kun vain uskaltaisi. Sen sijaan hän oli usein tyly ja raaka
Madeleinea kohtaan, joka vain kohautteli olkapäitään ja kohteli häntä
kuin kiukuttelevaa lasta. Madeleine muuten ihmetteli hänen alituista
pahantuulisuuttaan ja sanoi usein: "En ymmärrä sinua. Aina sinä vain
valittelet. Onhan sinun asemasi loistava."
Du Roy käänsi hänelle selkänsä eikä vastannut.
Hän oli ensin ilmoittanut, ettei hän lähde johtajan juhlaan ja ettei
hän aikonut jalallaan astua tuon likaisen juutalaisen kotiin.
Kahden kuukauden ajan rouva Walter oli joka päivä kirjoittanut hänelle
ja pyytänyt häntä tulemaan luokseen tai myöntämään hänelle kohtauksen
missä tahansa, jotta hän rouva Walter olisi voinut antaa Du Roylle
ne seitsemänkymmentätuhatta frangia, jotka hän oli nuorelle miehelle
voittanut.
Du Roy ei edes vastannut, vaan heitti nämä epätoivoiset kirjeet tuleen.
Eipä silti, että hän olisi luopunut osuudestaan voittoon, mutta hän
tahtoi saattaa rouva Walterin raivoihinsa, kohdella häntä halveksuen,
polkea hänet jalkoihinsa. Rouva oli liian rikas! Du Roy tahtoi näyttää
olevansa ylpeä.
Samana päivänä, jona taulua oli määrä juhlia, Georges vastasi
Madeleinelle, jonka mielestä hän teki hyvin väärin, ellei mennyt
juhlaan:
"Anna minun olla rauhassa! Jään kotiin."
Mutta päivällisen jälkeen hän äkkiä ilmoitti:
"Ehkä sentään kannattaa alistua tuohon piinaan. Pukeudu nopeasti!"
Madeleine oli tätä odottanutkin.
"Olen valmis neljänneksen kuluttua", hän sanoi.
Du Roy vaihtoi pukua yhä jatkaen torailemistaan, ja vielä vaunuissakin
hän purki sappeaan.
Karlsburgin ruhtinaallisen hotellin suurta pihaa valaisi neljä
hehkulamppua, jotka muistuttivat neljää sinertävää kuuta pihan neljässä
nurkassa. Mahtava matto valui alas korkeilta portailta, ja jokaisella
askelmalla seisoi liveripukuinen mies liikkumattomana kuin kuvapatsas.
Du Roy murahti: "Mikä kerskuri!" Ja hän kohautti olkapäitään sydän
täynnä kateutta.
Hänen vaimonsa sanoi: "Ole vaiti ja tee niinkuin hän!" He menivät
sisään ja luovuttivat raskaat päällysvaatteensa lakeijoille, jotka
kiiruhtivat esiin.
Eteisessä oli useita naisia miehineen myös riisumassa
päällysvaatteitaan. Kuului kuiskauksia: "Tämä on suurenmoista!
Suurenmoista!"
Suunnaton eteishalli oli verhottu seinävaattein, jotka esittivät Marsin
ja Venuksen tarinaa. Oikealla ja vasemmalla kohosivat kaksiosaiset
portaat, jotka yhtyivät toisessa kerroksessa. Portaiden takorautaiset
kaiteet olivat ihmeen kauniit. Niiden iäkäs, himmeä kultaus juoksi
hienon valojuovan kaltaisena pitkin punaisten marmoriaskelmien reunaa.
Vieraiden astuessa salonkeihin heitä vastassa oli kaksi tyttöä, toinen
valko-, toinen sinipukuinen, jotka ojensivat kukkavihon naisille.
Vieraat olivat ihastuksissaan.
Salongit olivat jo täynnä väkeä.
Useimmat naiset olivat aamupäiväpuvussa tahtoen siten osoittaa, että he
olivat tulleet tänne kuin tavalliseen yksityiseen näyttelyyn. Niillä,
jotka aikoivat jäädä tanssiaisiin, olivat kaula ja käsivarret paljaina.
Rouva Walter, jota hänen ystävättärensä ympäröivät, seisoi toisessa
salongissa ja otti vastaan vieraiden tervehdyksiä. Monet eivät
tunteneet häntä, vaan kuljeskelivat kuin ainakin museossa, lainkaan
välittämättä isäntäväestä.
Nähdessään Du Royn rouva Walter kalpeni ja liikehti, aivan kuin
hän olisi tahtonut juosta hänen luokseen. Mutta kuitenkin hän jäi
paikoilleen ja odotti. Georges tervehti häntä juhlallisesti, ja
Madeleine lateli hänelle onnitteluja ja kohteliaisuuksia. Georges
jätti vaimonsa emännän luokse ja lähti harhailemaan yleisön joukkoon
kuunnellakseen kaikkia niitä ilkeyksiä, joita varmasti sanottaisiin.
Talossa oli viisi salonkia peräkkäin. Ne olivat kaikki verhotut
kallisarvoisin seinävaattein, italialaisin korutapetein tai erityylisin
ja -värisin itämaisin matoin. Seiniä peittivät vanhojen mestarien
laulut. Varsinkin pysähdyttiin ihailemaan erästä Ludvig XVI:n tyylistä
huonetta, jonkinlaista naisten kammiota, jonka seinät oli verhottu
silkillä vaaleansinistä taustaa vasten sommiteltuine ruusunnuppuineen.
Matalat, kullatut huonekalut, jotka oli verhottu samalla kankaalla kuin
seinätkin, olivat ihailtavan hienoa tekoa.
Georges tunsi kaikki kuuluisuudet, herttuatar de Terracinen ja
kreivitär de Ravanelin, kenraali, ruhtinas d’Andremont’in, kauniin
markiisitar des Dunes’in sekä monet muut naiset ja herrat, joita saa
nähdä teatterien ensi-illoissa.
Joku kosketti häntä käsivarteen, ja nuori, onnellinen ääni kuiskasi
hänen korvaansa: "Oh, siinähän te vihdoinkin olette, paha Bel-Ami!
Miksi teitä ei enää koskaan saa nähdä?"
Se oli Suzanne Walter, jonka hienot, vaaleakutrisen hiuspilven
ympäröimät emalisilmät tähysivät Georges’ia.
Georges ihastui nähdessään tytön ja puristi lämpimästi hänen kättään.
Sitten hän pyysi anteeksi: "En ole päässyt minnekään. Minulla on ollut
niin paljon puuhaa näinä parina viime kuukautena, etten ollenkaan ole
ollut ulkona."
Suzanne jatkoi vakavan näköisenä: "Se on paha, hyvin paha, hyvin paha
juttu. Olette kovin häijy meitä kohtaan, sillä me pidämme teistä, sekä
äiti että minä. Mitä minuun tulee, en kykene mihinkään ilman teitä.
Ellette ole täällä, niin menehdyn ikävään. Kuulette, että olen aivan
vilpitön. Ei teillä ole oikeutta kadota sillä tapaa. Antakaa minulle
käsivartenne, niin vien teidät katsomaan tauluamme 'Jeesus käy veden
päällä'. Se on tuolla kaukana kasvihuoneen takana. Isä on asettanut
sen sinne, jotta ihmisten olisi pakko kulkea kaikkien huoneiden läpi.
Merkillistä, kuinka kauheasti isä tahtoo komeilla tällä hotellilla."
He menivät hitaasti ihmisjoukon lävitse. Vieraat kääntyivät katsomaan
tuota komeaa miestä ja tuota viehättävää nukkea.
Eräs tunnettu maalari sanoi: "Katsokaa! Siinäpä kaunis pari. Todella
ilo nähdä tuollaista!"
Georges ajatteli: "Jos olisin ollut oikein nerokas, niin olisin
mennyt naimisiin tämän tytön kanssa. Olisihan se voinut hyvin käydä
päinsä! Miksi en tullut sitä ajatelleeksi? Kuinka saatoin viehättyä
tuohon toiseen? Olin aasi! Ihminen toimii aina liiaksi hätiköiden eikä
ajattele mitään."
Ja kateus, katkera kateus hiipi hänen sieluunsa pisara pisaralta
kuin sappi, joka turmeli hänen kaiken ilonsa ja teki hänen elämänsä
sietämättömäksi.
Suzanne sanoi: "Käykää meillä usein, Bel-Ami! Voimme hullutella
yhdessä, nyt kun isä on niin rikas. Huvittelemme oikein mielettömästi!"
Yhä hautoen ajatuksiaan Du Roy vastasi: "Oh, te menette nyt pian
naimisiin! Menette naimisiin jonkun kauniin, köyhänlaisen prinssin
kanssa, ja sitten emme koskaan enää tapaa toisiamme, me kaksi."
Suzanne huudahti vilpittömällä äänellä: "Oh, ei, ei, vielä! Tahdon
saada jonkun, josta pidän, jonkun, josta pidän paljon, josta pidän ihan
täydellisesti. Minä olen kylliksi rikas kahta varten."
Du Roy hymyili ivallista ja ylpeää hymyä ja alkoi luetella ohi
kulkevien ihmisten nimiä, ylhäisaatelisten, jotka olivat myyneet
ruosteiset arvonimensä Suzannen kaltaisille rikkaiden rahamiesten
tyttärille ja jotka nyt elivät vaimoineen tai ilman heitä, mutta
vapaina, hävyntuntoa vailla, tunnettuina ja arvossapidettyinä.
Hän lopetti: "Ei kulu kuuttakaan kuukautta, ennen kuin olette
takertunut johonkin noista makupaloista. Teistä tulee rouva
markiisitar, rouva herttuatar tai rouva ruhtinatar, ja silloin katsotte
minuun vain olkanne ylitse, arvoisa pikku neiti."
Suzanne läimäytti häntä harmissaan käsivarteen viuhkallaan ja vannoi,
että hän menisi naimisiin vain sydämensä äänen kutsusta.