"Niin, juuri sinä. Kukaan ei anna koko omaisuuttaan naiselle, ilman
että..."
Madeleine oli alkanut vavista eikä kyennyt irrottamaan neuloja, joilla
hänen läpinäkyvä harsonsa oli kiinnitetty.
"Kas niin... kas niin... sinä olet hullu... sinä olet... sinä olet...
sinä olet... Etkö juuri itse... aivan äsken... etkö juuri toivonut...
että hän olisi testamentannut jotakin?"
Georges seisoi aivan hänen vieressään seuraten hänen kaikkia
liikkeitään kuin tuomari, joka koettaa iskeä kiinni syytetyn
pienimpiinkin varomattomuuksiin. Hän sanoi joka sanaa korostaen:
"Niin... hän olisi voinut antaa jotakin minulle... minulle, sinun
miehellesi... minulle, ystävälleen... ymmärrätkö... mutta ei sinulle...
sinulle, ystävättärelleen sinulle, minun vaimolleni. Ero on suuri,
ratkaiseva, sopivaisuuskannalta ja... myös siltä kannalta, mitä ihmiset
sanovat."
Nyt oli Madeleinen vuoro katsoa toista vakavasti silmiin. Hän katsoi
Georges’ia kummallisesti, syvästi, aivan kuin tahtoen päästä selville
kaikesta mieheensä kätkeytyvästä tutkimattomasta, kaikesta siitä, mitä
ihmisessä ei milloinkaan saada nähdä ja mitä tuskin aavistetaankaan
niiden nopeiden sekuntien aikana, jolloin se on velttouden tai
huomaamattomuuden takia vartioimatta ja jolloin mysteerien ovi on
raollaan. Ja hän virkkoi hitaasti:
"Minusta näyttää kuitenkin siltä... kuin olisi voitu pitää yhtä
kummallisena niin suurta testamenttia... sinut hyväksesi."
Du Roy nauroi maltittomasti:
"Miksi niin?"
Madeleine sanoi: "Koska..." Hän epäröi ja jatkoi sitten: "Koska sinä
olet mieheni, tunsit hänet niin lyhyen ajan... koska minä olin hänen
ystävänsä ja aikoja ennen... koska hänen ensimmäinen testamenttinsa,
joka oli laadittu Forcstier’n eläessä, jo oli minun hyväkseni."
Georges oli alkanut kulkea edestakaisin pitkin askelin. Hän selitti:
"Sinä et voi ottaa vastaan tätä testamenttia."
Madeleine vastasi välinpitämättömästi:
"No, siinä tapauksessa ei kannata odottaa lauantaihin. Voimmehan
ilmoittaa sen herra Lamaneurille vaikka nyt heti."
Ja taas he seisoivat silmä silmää vasten koettaen tunkeutua toistensa
sisimmän tuntemattomiin kätköihin, päästä selville toistensa
salaisimmista ajatuksista. He koettivat nähdä toinen toisensa
omantunnon yhden ainoan mykän kysymyksen valossa. Heidän välillään oli
kaksinkamppailu, kahden olennon ottelu, jotka olivat eläneet toistensa
rinnalla kuitenkaan koskaan oppimatta tuntemaan toinen toistaan
ja jotka epäilivät toisiaan, vakoilivat ja vainosivat toisiaan,
mutta eivät koskaan päässeet tunkeutumaan toistensa sielun hämäriin
syvyyksiin.
Ja äkkiä Georges murahti matalalla äänellä ja katsoen vaimoaan suoraan
kasvoihin:
"No... tunnusta pois, että olet ollut de Vaudrecin rakastajatar!"
Madeleine kohautti olkapäitään: "Sinä olet typerä... Vaudrec oli hyvin
kiintynyt minuun, hyvin kiintynyt... siinä kaikki."