Mutta sitten hän äkkiä muisti ja ymmärsi. Hän tuli ensin hämilleen,
mutta purskahti sitten kovaan nauruun, sillä oikeastaan hän ei ollut
lainkaan pahoillaan siitä, että Clotilde epäili häntä hänen naisonnensa
takia.
Clotilde etsi etsimistään ja löysi koko ajan hiuksia, jotka hän veti
esiin ja heitti nopealla liikkeellä matolle.
Hän oli hienolla naisenvaistollaan arvannut asian ja änkytti
katkeroituneena, raivoissaan, itku kurkussa: "Hän rakastaa sinua,
tuo toinen... ja hän on tahtonut, että kantaisit mukanasi jotakin
hänestä... oh, sinä uskoton..."
Mutta sitten hän päästi kirkaisun, hysteerisen ilon repivän kirkaisun:
"Oh!... Oh!... hän on vanha nainen!... valkoinen hius... Oh! sinä
otat nyt vastaan vanhoja naisia... Saatko heiltä maksun... sano...
saatko heiltä maksun? Ah! Sinä käytät vanhoja naisia... Silloin et
tarvitsekaan minua enää... pidä se toinen..."
Hän nousi, juoksi hakemaan leninkiään, jonka hän oli heittänyt eräälle
tuolille, ja pukeutui nopeasti.
Du Roy tahtoi pidättää häntä änkyttäen häpeissään: "Mutta Cloë... sinä
olet tuhma... en tiedä, mistä nuo hiukset ovat... kuule... älä mene...
jää tänne..."
Clotilde toisti:
"Pidä sinä vanha naisesi... pidä hänet... tee sormus hänen
hiuksistaan... hänen valkoisista hiussuortuvistaan... Se sopii
sinulle..."
Kiihkein nopein liikkein hän oli pukeutunut, järjestänyt hiuksensa,
kiinnittänyt harsonsa, ja kun Du Roy koetti tarttua häneen, Clotilde
iski häntä kaikin voimin päin kasvoja. Du Royn seistessä iskun
huumaamana rouva de Marelle oli avannut oven ja kadonnut.
Kun Du Roy oli jäänyt yksin, hänet valtasi raivokas viha tuota vanhaa
tammaa, tuota Walterin eukkoa kohtaan. Oh, kyllä se nainen tulisi
saamaan tämän takaisin, vieläpä korkojen keralla!
Hän hautoi punaista poskeaan vedellä. Sitten hänkin meni ulos miettien
kostoaan. Tällä kertaa hän ei antaisi anteeksi. Ei todellakaan!
Hän kulki aina bulevardille asti ja pysähtyi erään kellosepänliikkeen
ikkunan taakse katselemaan erästä kronometriä, jota hän kauan oli
mielitellyt ja joka maksoi tuhatkahdeksansataa frangia.
Äkkiä hänen sydämensä hypähti ilosta, ja hän ajatteli: "Jos ansaitsen
seitsemänkymmentätuhatta, niin voin sen ostaa." Ja hän alkoi uneksia
kaikesta, mitä hän tuolla suurella rahasummalla saisi aikaan.
Ensin hän tekisi itsensä edustajakamarin jäseneksi. Ja sitten hän
ostaisi kronometrinsä, keinottelisi pörssissä... ja sitten... ja
sitten...
Hän ei tahtonut mennä toimitukseen, sillä hän halusi puhua Madeleinen
kanssa, ennen kuin tapaisi herra Walterin ja kirjoittaisi artikkelinsa.
Ja hän lähti kulkemaan kotiaan kohden.
Tullessaan rue Drouot’lle hän äkkiä pysähtyi. Hän oli unohtanut käydä
katsomassa kreivi de Vaudrecia, joka asui chaussée-d’Antinin varrella.
Hän palasi takaisin kävellen yhtä hitaasti ja ajatellen tuhansia
asioita onnellisen hajamielisenä, miellyttäviä asioita, hauskoja
asioita, odotettavissa olevaa omaisuutta, mutta myös tuota Laroche
hölmöä ja tuota vanhaa harakkaa, rouva Walteria. Clotilden viha ei
häntä suurestikaan huolestuttanut, sillä hän tiesi pian saavansa
anteeksi.
Hän kysyi kreivi de Vaudrecin talon portinvartijalta: "Kuinka kreivi
de Vaudrecin laita on? Olen kuullut, että hän on sairastellut viime
aikoina."
Mies vastasi: "Kreivi on hyvin huonona, herra. Luullaan, ettei hän elä
yli yön. Reumatismi on siirtynyt sydämeen."
Du Roy pelästyi niin pahasti, että hän aivan sekautui. Vaudrec
kuolemaisillaan! Hämäriä ajatuksia risteili hänen aivoissaan, kirjavia,
sekavia ajatuksia, joita hän ei uskaltanut tunnustaa edes itselleen.
Hän änkytti: "Kiitos... tulen takaisin..." Mutta hän ei ymmärtänyt omia
sanojaan.
Sitten hän hyppäsi ajurinvaunuihin ja ajoi kotiin.
Hänen vaimonsa oli jo kotona. Du Roy tuli hengästyneenä hänen
huoneeseensa ja ilmoitti heti:
"Joko tiedät? Vaudrec on kuolemaisillaan."
Madeleine istui lukemassa jotakin kirjettä. Hän kohotti katseensa ja
sanoi kolme kertaa peräkkäin: "Mitä sinä sanot... mitä sinä sanot...
mitä sinä sanot?"
"Sanon, että Vaudrec on kuolemaisillaan reumatismiinsa, joka on
siirtynyt sydämeen." Sitten hän kysyi: "Mitä aiot tehdä?"
Madeleine oli noussut tuhkanharmaana kasvoiltaan, posket hermostuneesti
nykien, ja puhkesi kauheaan itkuun kätkien kasvot käsiinsä. Hän seisoi
siinä nyyhkytysten vapisuttamana, tuskan repimänä.
Mutta äkkiä hän hillitsi itsensä ja kuivasi kyyneleensä: "Menen...
menen sinne... älä välitä minusta... en tiedä, milloin tulen
takaisin... älä odota minua..."