"Niin?"
Mutta Madeleine epäröi: "Ei, en pidä tuon sanan lopusta. Mutta
odottakaahan, emmekö voisi sitä vähän muuttaa... Canteleu?"
Hän oli ottanut pöydällä kynän ja töhersi nyt paperille nimiä, joita
hän arvostelevasti katseli. Äkkiä hän huudahti: "Jopa keksin, jopa
keksin! Katsokaa!"
Ja hän ojensi Duroylle paperin, jolle oli kirjoitettu: "Rouva Du Roy de
Cantel."
Duroy mietti muutaman sekunnin ja julisti sitten juhlallisesti:
"Se on mainio!"
Madeleine oli ihastunut ja toisteli moneen kertaan: "Du Roy de Cantel,
Du Roy de Cantel, rouva Du Roy de Cantel! Mainiota, mainiota!"
Vakuuttuneen näköisenä hän lisäsi: "Saattepa nähdä, kuinka helppoa
on saada koko maailma antamaan hyväksymisensä tälle nimelle. On
vain otettava varteen oikea hetki. Muuten voi olla liian myöhäistä.
Jo huomenna panette kronikoillenne alle merkin 'D. de Cantel' ja
pakinanne varustatte yksinkertaisesti merkillä 'Duroy'. Niin tapahtuu
joka päivä sanomalehdissä, eikä kukaan ihmettele, vaikka näkee teidän
ottavan uuden nimimerkin. Häitämme viettäessämme voimme ottaa vielä
yhden askelen ja sanoa tuttavillemme, että olitte luopunut 'de'
tunnuksestanne vaatimattoman asemanne tähden. Tai ehkä on parempi olla
sanomatta mitään. Mikä on isänne etunimi?"
"Alexandre."
Rouva Forestier lausui pariin, kolmeen kertaan: "Alexandre, Alexandre",
kuunteli tavujen sointia ja kirjoitti sitten aivan valkealle paperille:
"Herra ja rouva Alexandre Du Roy de Cantelilla on kunnia ilmoittaa
Teille poikamme herra Georges Du Roy de Cantelin ja rouva Madeleine
Forestier’n vihkimisestä."
Hän katseli kirjoitustaan vähän etäämpää ja selitti sen tehosta
ihastuneena: "Käyttämällä vähän taitavuutta onnistuu kaikessa, mihin
ryhtyy."
Kun Georges oli tullut kadulle lujana päätöksessään, että hän
tästälähtien käyttäisi nimeä Du Roy, vieläpä Du Roy de Cantel, hän
oli mielestään noussut entistä suurempaan arvoon ja kunniaan. Hän
kulki pitkin katua entistä mahtavampana, pää entistä enemmän pystyssä,
viikset entistä komeampina; hän oli kuin ainakin aatelismies. Hän tunsi
jonkinlaista iloista intoa sanoa kaikille ohikulkijoille:
"Nimeni on Du Roy de Cantel."
Mutta heti kun hän oli tullut kotiin, rouva de Marelle alkoi kiusata
hänen ajatuksiaan ja hän kirjoitti tälle heti pyytäen tapaamista
seuraavaksi päiväksi.
"Paha juttu", hän ajatteli. "Taidanpa saada ankaran kohtauksen
niskoilleni."
Mutta sitten hän teki päätöksensä turvautuen siihen luonnolliseen
huolettomuuteen, joka auttoi häntä vähät välittämään elämän ikävistä
puolista, ja istuutui kirjoittamaan pakinaa niistä uusista veroista,
joiden avulla hallitus aikoi saattaa talousarvion tasapainoon.
Hän ehdotti uutta veroa: aateliskilvestä sata frangia vuodessa sekä
paronin, ruhtinaan ym. arvonimistä viidestäsadasta tuhanteen frangiin.
Ja pakinansa hän varusti nimimerkillä: D. de Cantel.
Seuraavana päivänä hän sai pienen sähkösanoman rakastajattareltaan,
joka ilmoitti, että hän tulisi kello yhdeltä.
Georges odotti häntä hieman kuumeisena. Mutta hän oli lujasti päättänyt
käydä asiaan kovin kourin, sanoa kaikki heti alusta pitäen ja sitten,
ensimmäisen liikutuksen mentyä ohi, puhua rakastajattarelleen järkeä
ja todistaa hänelle, ettei hän, Georges, tietenkään voinut jäädä
vanhaksipojaksi koko iäkseen, ja koska herra de Marelle ei näyttänyt
haluavan kuolla, hänen oli täytynyt valita toinen nainen kuin Clotilde
lailliseksi elämänkumppanikseen.
Duroy tunsi kuitenkin olevansa vähän liikuttunut. Kun hän kuuli
ovikellon soivan, hänen sydämensä alkoi ankarasti läpättää.
Clotilde heittäytyi hänen syliinsä: "Päivää, Bel-Ami!" Ja huomatessaan
toisen viileän syleilyn hän kysyi katsoen Duroyn silmiin:
"Mikä sinua vaivaa?"
"Istuhan", kuului vastaus. "Meidän on puhuttava vakavasta asiasta."
Rouva de Marelle istuutui ottamatta hattua päästään.. Hän kohotti vain
harson otsalleen ja odotti.
Duroy katsoi permantoa — hän valmisteli johdantoa — ja aloitti hitaasti:
"Pikku ystäväni, näethän, kuinka hämilläni olen. Olen hyvin pahoillani
ja hyvin ikävissäni, mutta minun on kuitenkin puhuttava tästä sinulle.
Pidän sinusta paljon, pidän sinusta todella sieluni syvintä myöten,
ja juuri sen tähden olenkin pahoillani ja pelkään tekeväni sinulle
pahaa. Se surettaa minua enemmän kuin itse asia, josta minun on sinulle
puhuttava."
Rouva de Marelle kalpeni, hän tunsi vapisevansa ja alkoi änkyttää:
"Mistä on kysymys? Sano pian!"
Duroy sanoi surullisella, mutta päättäväisellä äänellä, teeskennellen
masennusta, jolla sopii ilmaista suotuisia onnettomuuksia: "Asia on
niin, että minä aion mennä naimisiin."
Rouva de Marelle huokaisi. Hänen huokauksensa oli naisen, joka on
pyörtymäisillään, ja se tuli rinnan syvimmistä kätköistä. Hän alkoi
huohottaa ja haukkoa ilmaa, niin ettei hän saanut sanotuksi mitään.
Kun Duroy näki, ettei rouva de Marelle sanonut mitään, hän jatkoi: "Et
voi kuvitella, kuinka paljon olen kärsinyt, ennen kuin tein päätökseni.
Mutta eihän minulla ole asemaa eikä rahaa. Olen yksin, olen hukassa
täällä Pariisissa. Tarvitsen jonkun rinnalleni, jonkun, joka voisi olla
minulle neuvonantajana, lohdutuksena ja tukena. Olen etsinyt toveria,
liittolaista, ja nyt olen hänet löytänyt!"
Hän vaikeni toivoen rakastajattarensa vastaavan jotakin ja valmistautui
riehuvaan vihaan, väkivaltaisuuksiin, häväistyksiin.
Rouva de Marelle painoi käden sydämelleen aivan kuin hillitäkseen sitä
ja hengitti edelleenkin vaivalloisen nytkähtelevästi, niin että hänen
rintansa tärisi ja päänsä nyökytti ylös alas.
Duroy tarttui hänen toiseen käteensä, joka lepäsi tuolin käsinojalla,
mutta Clotilde veti sen kiivaasti takaisin. Sitten hän sopersi kuin
tylsyyteen vajonneena: "Oh!... Jumalani...!"
Duroy lankesi polvilleen hänen eteensä uskaltamatta kuitenkaan häneen
koskea ja änkytti, enemmän järkkyneenä hänen äänettömyydestään kuin hän
olisi ollut vihanpurkauksen johdosta: "Clo, pikku Clo, sinun täytyy
ymmärtää, kuinka laitani on, ymmärtää, kuka minä olen. Oh, jospa olisin
voinut mennä naimisiin sinun kanssasi, niin kuinka onnellinen olisin
ollut! Mutta sinä olet naimisissa! Mitä minun pitäisi tehdä? Ajattele
itse, ajattele itse! Täytyyhän minun saada asema yhteiskunnassa, enkä
minä voi tehdä mitään niin kauan kun minulla ei ole kotia. Jospa
vain tietäisit!... On ollut päiviä, jolloin olisin tahtonut kuristaa
miehesi..."
Hän puhui vienolla, sulavalla äänellä, äänellä, joka musiikin tavoin
hiveli korvaa.
Hän näki, kuinka kaksi isoa kyyneltä hitaasti puhkesi hänen
rakastajattarensa silmiin ja sitten vieri alas pitkin poskia, kahden
uuden kyynelen jo tunkeutuessa silmäripsien väliin.
Hän kuiskasi: "Oh, älä itke, Clo, älä itke, minä pyydän! Sinä särjet
sydämeni."
Silloin Clotilde teki ponnistuksen, suuren ponnistuksen ollakseen
arvokas ja ylpeä ja kysyi häilyvällä äänellä, niiden naisten äänellä,
jotka hankkiutuvat puhkeamaan nyyhkytyksiin:
"Kuka hän on?"
Duroy epäröi hetken, mutta ymmärsi sitten, ettei pakoon pääseminen
ollut mahdollista: "Madeleine Forestier."
Rouva de Marellen koko ruumis värähti, mutta hän ei sanonut mitään.
Hän näytti ajattelevan niin väkevästi, ettei hän huomannut jalkainsa
juuressa olevaa miestä.
Ja kyynelpari toisensa jälkeen tunkeutui hänen silmistään, valahti
poskille ja puhkesi uudelleen.
Hän nousi. Duroy arvasi, että hän aikoi poistua soimaamatta ja anteeksi
antamatta. Hän tahtoi pidättää häntä ja tarttui ojennetuin käsivarsin
hänen hameeseensa, kietoi käsivartensa kankaan läpi hänen jalkainsa
ympärille ja tunsi niiden jäykistyvän vastarintaan.
Hän rukoili: "Pyydän sinua, älä mene luotani tuolla tapaa." Silloin
nainen katsoi häneen, loi häneen silmäyksen kiireestä kantapäähän,
katsoi häneen sillä kostealla ja epätoivoisella katseella, joka on
niin surullinen ja viehättävä ja joka paljastaa naissydämen koko
tuskan, sekä sopersi: "Minulla... minulla ei ole... mitään... sinulle
sanottavaa... minulla ei enää... ole täällä mitään tekemistä... Olet
oikeassa... sinä... sinä... olet valinnut... sen, jonka tarvitsit..."
Ja hän riuhtaisi itsensä irti astumalla askelen taaksepäin ja riensi
pois. Eikä toinen koettanut häntä enää pidättää.
Jäätyään yksin Duroy nousi. Hän oli hämmentynyt ja huumaantunut, aivan
kuin hän olisi saanut iskun päähänsä. Sitten hän tointui ja sanoi
itsekseen: "Tuhat tulimmaista, olipa nyt asia niin tai näin! Kaikki
on kunnossa... ilman mitään riitaa. Sen parempi!" Ja hän tunsi äkkiä
vapautuneensa raskaasta taakasta, hän tunsi olevansa vapaa ja kevyt
ja valmis uutta elämää varten. Ja hän alkoi voimansa ja menestyksensä
huumauksessa takoa seinää kovin nyrkiniskuin aivan kuin hän olisi
taistellut itse kohtaloa vastaan.
Kun rouva Forestier kysyi hänellä: "Oletteko ilmoittanut rouva de
Marellelle", hän vastasi rauhallisesti: "Luonnollisesti..."
Madeleine loi häneen tutkivasti kirkkaan katseensa.
"Eikö hän tullut surulliseksi?"
"Ei. Ei lainkaan. Hänen mielestään se päinvastoin oli aivan paikallaan."
Uutinen tuli pian tunnetuksi. Muutamat hämmästyivät, toiset väittivät
arvanneensa näin käyvän, toiset taas hymyilivät ja vihjaisivat,
etteivät he olleet lainkaan yllättyneitä.
Nuori mies, joka nyt allekirjoitti pakinansa nimellä D. de Cantel,
"Nähtyä ja kuultua"-uutisensa nimellä Duroy ja poliittiset
artikkelinsa, joita hän aika ajoin laati, nimellä Du Roy, vietti
aina puolen päivää morsiamensa luona. Tämä osoitti häntä kohtaan
toverillista hiottavaisuutta, johon kuitenkin sekautui aitoa,
vaikkakin salattua hellyyttä, jonkinlaista kaipausta, joka täytyi
kätkeä kuin heikkous. Rouva Forestier oli päättänyt, että vihkiminen
toimitettaisiin suurimmassa salaisuudessa vain todistajain läsnäollessa
ja että he jo samana iltana matkustaisivat Roueniin. Seuraavana päivänä
käytäisiin tervehtimässä sanomalehtimiehen iäkkäitä vanhempia ja
viivyttäisiin muutama päivä heidän luonaan.
Duroy oli koettanut saada hänet luopumaan tästä suunnitelmasta, mutta
onnistumatta, ja niin hänen oli lopulta täytynyt taipua.
Toukokuun kymmenes tuli, ja vastanaineet, jotka olivat pitäneet
kirkollista vihkimistä tarpeettomana, koska he eivät olleet kutsuneet
ketään, ajoivat pikaisesti pormestarin luona käytyään kotiin, panemaan
kokoon matkatavaroitaan ja astuivat kello kuusi illalla Saint-Lazare’in
asemalla junaan, joka oli vievä heidät Normandiaan.
He olivat tuskin ennättäneet vaihtaa kahtakymmentä sanaa, kun he
jo olivat yksinään vaununosastossaan. Niin pian kuin he tunsivat
junan olevan kulussa, he katsoivat toisiinsa ja purskahtivat nauruun
salatakseen eräänlaisen hämilläolon, josta he eivät tahtoneet olla
tietävinään.
Juna liukui hitaasti Batignolles’in aseman ohitse ja kapusi sitten
sille vuoriselle tasangolle, joka johtaa Seinen linnoituksille.
Duroy ja hänen vaimonsa lausuivat silloin tällöin jonkin
merkityksettömän sanan ja kääntyivät sitten jälleen ikkunaan päin.
Asnières’in sillalla heidät valtasi ilo, kun he näkivät virran,
jonka pinnalla vilisi purjeita, kalastajalaivoja ja soutuveneitä.
Kirkas toukokuun aurinko sirotteli vinoja säteitään laitureille ja
rauhalliselle virralle, joka näytti liikkumattomalta, levätessään
siinä koskettomana ja pyörteettömänä, aivan kuin mailleen menevän
päivän lämpöön ja valoon jähmettyneenä. Eräs purjevene, joka hiljalleen
liikkui eteenpäin virrassa ja joka oli levittänyt kaksi isoa valkoista
palttinakolmiota vangitakseen iltatuulen pienimmätkin henkäykset,
näytti suunnattomalta linnulta, joka oli valmis nousemaan lentoon.
Duroy kuiskasi: "Minä rakastan Pariisin ympäristöjä. Minulla on sieltä
kauniita muistoja, jotka ovat elämäni parhaimpia."
Hänen vaimonsa vastasi: "Entä soutuveneet! On ihanaa liukua yli veden
auringon laskiessa."
Sitten he vaikenivat, aivan kuin eivät olisi uskaltaneet jatkaa
muisteloita entisestä elämästään, ja istuivat sitten hiljaa, ehkä jo
nauttien kaipauksen runoudesta.
Duroy istui vaimoaan vastapäätä ja tarttui hänen käteensä suudellen
sitä hitaasti.
"Kun palaamme kotiin, menemme joskus syömään päivällistä Chatouhun",
hän sanoi.
Hänen vaimonsa vastasi: "Meillä tulee olemaan niin paljon tekemistä."
Hänen äänensävynsä tuntui sanovan: "Huvit on uhrattava hyödyn takia."
Duroy piti edelleenkin hänen kättään omassaan ja ajatteli levottomana,
minkä tekosyyn turvin pääsisi aloittamaan hyväilyt. Häntä ei olisi
lainkaan huolestuttanut nuoren tytön tietämättömyys, mutta häntä
vaivasi se valveutunut ja hioutunut äly, jonka hän tiesi asuvan
Madeleinen aivoissa. Hän pelkäsi näyttävänsä liian typerältä, liian
häveliäältä tai liian väkivaltaiselta, liian hitaalta tai liian
hätiköivältä.
Hän kohdisti tuohon pikku käteen pieniä puristuksia, mutta ei saanut
vastausta kehotuksiinsa. Hän sanoi:
"Minusta tuntuu hullunkuriselta, että te olette vaimoni."
"Miksi niin?"
Rouva näytti hämmästyneellä.
"En tiedä. Tuntuu vain niin hullunkuriselta. Haluaisin syleillä teitä,
ja minua ihmetyttää, että minulla todella on siihen oikeus."
Hänen vaimonsa ojensi hänelle rauhallisesti poskensa, jota hän suuteli
kuin toinen olisi ollut hänen sisarensa.
Duroy jatkoi: "Nähdessäni teidät ensimmäisen kerran noilla
päivällisillä, muistattehan, joille Forestier oli minut kutsunut,
ajattelin: 'Tuhat tulimmaista, jospa löytäisin hänen kaltaisensa
naisen.' No, nyt olen löytänyt. Olen saanut hänet."
Madeleine kuiskasi: "Se oli kaunis ajatus." Ja hän loi mieheensä suoran
ja viisaan katseen alituisesti hymyilevistä silmistään.
Duroy ajatteli: "Olen siis liian kylmä. Olen typerä. Täytyypä jouduttaa
tahtia." Ja hän kysyi: "Kuinka oikeastaan jouduitte Forestier’n
tuttavuuteen?"
Madeleine vastasi ärsyttävän pisteliäästi:
"Matkustammeko me Roueniin puhuaksemme hänestä?"