Federico. Kohta sen jälkeen Rafael.
FEDERICO. Minä houkkio, minä luulin jo yhdestä anopista pääseväni.
(Katsoo oveen päin.) Tuossa näen hänen tulevan; hän oikein hyppää
ilosta, vaivainen henki!
RAFAEL (astuu pikaisesti sisään). Federico, Federico!
FEDERICO. Ystäväiseni!
RAFAEL. Minä olen suunniltani, minä olen täydelleen narrimaiseksi
muuttunut.
FEDERICO (hiljaa). Hän myöntää sen itsekin.
RAFAEL. Narrimainen ilosta, ihastuksesta!
FEDERICO (hiljaa). Eriskummainen heikkomielisyys!
RAFAEL. Minä suostun nyt sinun pyyntöösi, minä jään tänne.
FEDERICO. Se ilahuttaa minua.
RAFAEL. Merkillistä, ensiksi hän ei tuntenut minua, -- mutta kun puhuin
gurkusta --
FEDERICO (ääneen). Taas tuo gurkku, tämä näyttää olevan hullun kiinteä
aate hänessä. (Hiljaa.) Rafael, Rafael parka!
RAFAEL. Mitä sanot sinä?
FEDERICO. Minä surkuttelen sinua.
RAFAEL. Miksi niin?
FEDERICO (hiljaa). Hän ei tunne tilaansa.
RAFAEL. Etkö tahdo sanoa minulle, minkätähden sinun käy sääliksi minua?
FEDERICO. Sinä olet gurkut päähäsi pannut.
RAFAEL. Kuinka? gurkut päähän? Oletko _sinä_ päästäsi paleltunut?
FEDERICO (hiljaa). Hän ei ymmärrä minua. (Ääneen.) Sinä olet
iso-äidille rakkautesi ilmoittanut.
RAFAEL. Tottavie, hän on järjeltänsä mennyt.
FEDERICO. Ei, sinä itse, onnetoin, joka olet iso-äitiä vaimoksesi
pyytänyt.
RAFAEL. Minä?
FEDERICO. Jos vielä kerran gurkkuja näet, jätä ne vaan sillensä.
RAFAEL. Nyt rupean todesti pelkäämään sinun aivojes laitaa.
FEDERICO. Jospa et sentään olisi iso-äitiä nähnyt! Kuinka taisitkaan
niin vanhaa ämmää kosia?
RAFAEL. Minäkö iso-äitiä kosia?
FEDERICO. Tahdotko, että kaikki sen sinulle kertovat? että kokonainen
kuorikunta sitä korviis suristaa? (Huutaen.) Äiti, Mariana!