Dolores. Mariana. Federico.
FEDERICO. Kenen päästä hän aikoo silmät repiä?
MARIANA. Puhu sinä, äiti.
FEDERICO. Mitä onkaan tapahtunut?
DOLORES (suuttuneena). Teidän, teidän yksistänsä on syy siihen.
FEDERICO. Minunko?
DOLORES. Teillä on ystäviä, jotka uhkean kunnian teille tuottavat.
FEDERICO. Kenestä valitatte? Rafaelistako, joka rakastaa teitä?
DOLORES. Hän on viekastelija, joka vaan on tullut meitä pilkkanansa
pitämään. (Leoncia tulee tällä välin, mantilja kädessä, vimmapäisenä
vasemmalta puolen ja menee ulos perä-ovesta.)
FEDERICO. Rankaisematta hän ei tätä tee, minä vaadin sovitusta häneltä.
MARIANA. Suuri jumala!
FEDERICO. Selittäkäät nyt siis asia meille.
DOLORES. Hän on pettänyt meidän. Heti kun tuo ilkiö oli minulle
rakkautensa ilmoittanut, hain minä mummua, salaisuuttani hänelle
uskoakseni.
FEDERICO. Ja ystäväni on kentiesi tehnyt sen rikoksen, että hän antoi
tämän jo edeltäpäin salaisuuden tietää.
DOLORES. Ei, jotakin vielä häijympää, rakkautensa on hän hänellekin
ilmoittanut.
FEDERICO. No varmaankin rakkautensa teihin!
DOLORES. Ei, rakkautensa häneen.
MARIANA. | Mummuunko?
FEDERICO. |
DOLORES. Niin juuri! Mummuun!
FEDERICO. Ystävä raukka! Kyllä minua aavisti, että hän on ruuvia
vailla.
DOLORES. Niin minäkin luulin, kun nä'in hänen ypöyksinänsä makaavan
polvillaan huoneessa.
FEDERICO. Vai on hän sitäkin tehnyt? Nyt johtuu minulle taas mieleeni
kaikki hänen hullutuksensa; Engelsmanni, gurkku, jonka hän tältä
sieppasi ja jonka te söitte. -- Ystävyys panee nyt pyhän velvollisuuden
minun täytettäväkseni, minä en häntä pulaan jätä. (Kilistää kelloa.)
MARIANA. Mitä mielit tehdä?
FEDERICO. Tuottaa tohtoria. (Juan ilmaantuu.) Mene herra Sangredon luo
ja sano hänelle, että tänäpänä tänne saapunut vieras tarvitsee häntä,
häneen on tullut joku kohtaus päähän.
JUAN (poismennessään itseksensä). Ahaa, minä ymmärrän, hän on tullut
hassupäiseksi.
FEDERICO. Menkäät, äiti, ja sinäkin Mariana kulta, hän saattaisi tulla
takaisin.
MARIANA. Nuori mies parka!
DOLORES. Ah, minulta on ihana toivo rauennut!
(Menevät.)