Rafael. Federico (vasemmalta puolen sisään astuen).
RAFAEL. Mutta älkäät vaan unhottako, että minä rakastan teitä, että
jumaloitsen teitä.
FEDERICO. Kuinka! Sinä jumaloitset minun anoppiani?
RAFAEL. Sinun anoppisi -- vielä niin nuori?
FEDERICO. Hän on 30 vuoden vanha, minun vaimoni viidentoista.
RAFAEL. Hän se on, jota minä kaikkialla haen, minun kaunis
tuntemattomani.
FEDERICO. Hyvä! Sinä olet loukkaasen joutunut!
RAFAEL. Loukkaasen, kuinka niin?
FEDERICO. Jos hänen nait.
RAFAEL. Minä en tiedä suurempaa onnea.
FEDERICO. Sinä saat anopin niskoillesi.
RAFAEL. Ai, sinun rouvasi iso-äiti, tuota en ajatellutkaan.
FEDERICO. Mielitkö sentäänkin vielä naida?
RAFAEL. Miks'ei! Anoppi kolmannessa asteessa, tuhat peninkulmaa väliä
-- me muutamme Filippinein saarille.
FEDERICO. Mahdotointa; iso-äiti, äiti ja tyttären tytär ovat pyhän
liiton laatineet, ennen kuolla, kuin erkaantua.
RAFAEL. Kirottu liitto -- onko iso-äiti vanhakin?
FEDERICO. Vasta 54 vuotta, pulska rouva.
RAFAEL. Ei siis mitään toivoakaan neljännestä asteesta.
FEDERICO. Ei vähintäkään. Hänellä on vielä päälliseksi lääkärikin
varalla, eräs Don Cleto, joka rohtokeitteellänsä hänen elonpäiviänsä
pidentää.
RAFAEL. Paha henki kumminkin! siitä minä toki hänen omat päivänsä
lyhennän.
FEDERICO. Sinä et siis naikkaan, etkä vie minulta yhtäkään anoppia?
Voi, aina minua kohtaa onnettomuus.
RAFAEL. Olenko siis minä onnellinen?
FEDERICO. Sinä et tunne oikein etuasi -- olisin minä, niinkuin sinä,
ministerin veljenpoika...
CLETO (ovessa hiljaa). Mitä kuulenkaan!
FEDERICO. Minä toimittaisin tämmöisen säännön: siihen katsoen, että
kaikki koko mailman vävymiehet ovat pyytäneet minua pelastamaan heitä
anopeistansa, näistä syistä ovat tästä päivästä alkain anopit
olemattomiin kukistetut.
CLETO (hiljaa). Ministerin veljenpoika! Sehän se mies on, jota minä
tarvitsen.
(Astuu sisälle.)