Joulukuulla 1882.
-- -- -- Minä kävelin Bordeaux'n rantalaiturilla. Joku erittäin hyvin
puettu herra tuli minun luokseni hattu kädessä, käsi ojennettuna:
Barrada! -- Barrada aivan muuttuneena, musta parta leikattuna. Hän
oli unohtanut yhden neljättä vuoden ikänsä varmaankin samalla kertaa
kuin sinisen kauluksensa. Posket olivat huolellisesti ajellut, viikset
nousemassa, ilme kuin kaksikymmenvuotiaan, nuoren rakastajan.
Hänen kasvonsa olivat yhä yhtä kauniit ja jalopiirteiset, mutta
miellyttävämmät ja lempeämmät, kuin syvän ilon kirkastamat.
Hän oli vihdoinkin mennyt naimisiin pienen espanjalaisen morsiamensa
kanssa. Hänen vyönsä kullalla oli talous perustettu ja hänestä
oli tullut laivan lastaaja, epäilemättä sangen tuottava ammatti,
jossa hän käytti ihmeellisen hyvin hyödykseen suurta voimaansa ja
kykyään selvitellä asioita. Hänelle täytyi valalla luvata, että kun
_Primauguet_ palaisi, kävisin minä Yves'n kanssa Bordeaux'n kautta
häntä tervehtimässä.
Hän oli onnellinen, hän!
Tämän merikarhun uran loppu antoi minulle miettimisen aihetta. Kyselin
itseltäni, eiköhän Yves parkanikin, jolla oli yhtä hyvä sydän, ja joka
oli varmasti paljon vähemmän rikkonut säädyllisyyden lakeja, eiköhän
hänkin voisi jonain päivänä tulla hiukan onnelliseksi. -- -- --