-- -- -- -- --
Minä muistan tuon Bretagnessa vietetyn päivän. Me kolme, Marie, Anne ja
minä kuljimme harmaan taivaan alla Toulvenin metsissä.
Pääni oli vielä täynnä sinisen meren aurinkoa ja nyt näin Bretagnen
äkkiä, niin nopeasti, muutamassa tunnissa aivan kuin unissani merellä.
-- -- -- Minusta tuntui, että oivalsin sen viehätyksen ensimäistä
kertaa.
Ja Yves jäi kauvas, Suurelle Valtamerelle.
Oli outoa tuntea hänen olevan niin kaukana ja olla itse yksin Toulvenin
poluilla!
Me juoksentelimme kuin hassut vihreillä teillä, harmaan taivaan alla,
naisten suuret huput tuulessa hulmuten. Yö oli jo tulossa, ja nyt tuli
päivän viimeisen tunnin aikana poimia niin paljon kuin mahdollista
bretonilaisia kanervia ja sanajalkoja, jotka aioin huomen aamuna viedä
Pariisiin. Oi, noita lähtöjä, aina nopeita, kaikki muuttavia, verhoten
surulla sen mikä jääpi, ja lennättäen sitten lähtijän tuntemattomaan
tulevaisuuteen!
Nyt oli myöhäissyksyn suuri surumielisyys taas vallalla: ilma
pysyy lämpimänä, vihreys vehmaana, melkein yhtä voimakkaana kuin
troopillinen, mutta Bretagnen taivas pysyy harmaana ja synkkänä ja
ilmassa tuntuu jo kuolleiden lehtien ja talven tuoksu -- -- --
Olimme jättäneet pikku Pierren kotiin päästäksemme nopeammin
liikkumaan. Matkalla noukimme me viimeiset sormisienet, viimeiset
punertavat lehdokit, viimeiset purtojuuret.
Uurtuneilla teillä, vihreässä yössä tapasimme me pitkätukkaisia
vanhuksia, ja naisia, joiden verkaiset röiyt olivat kirjaillut
silmäriveillä.
Tuon metsän keskellä oli salaperäisiä aukeamia. Kaukana näki metsäisten
kukkuloiden kohoavan yksitoikkoisena linjana: aina tuo sama Toulvenin
iätön näköpiiri, tuo sama taivaanranta, jonka kai keltitkin näkivät,
maiseman viimeisten soppien hukkuessa harmaaseen hämärään, sinertäviin
vivahduksiin, jotka kallistuivat mustaan.
Oi, rakas pikku Pierre, kuinka tulisesti sinua syleilinkään tullessasi
Toulvenin tietä pitkin! Hyvin kaukaa olin nähnyt pikkumiehen, jota en
tuntenut, ja joka juoksi minua vastaan hypellen kuin vuohi. Hänelle
oli sanottu: "Sinun kummisi tulee tuolla", ja silloin oli hän alkanut
juosta. Hän oli kasvanut ja kaunistunut, tullut jollain lailla
yritteleväisen ja rajumman näköiseksi.
Tällä matkalla näin minä ensimäisen ja viimeisen kerran pienen Yvonnen,
Yves'n tyttären, joka oli syntynyt meidän lähtömme jälkeen, ja joka
viipyi maan päällä vain muutaman, lyhyen kuukauden ajan. Hän oli aivan
Yves'n näköinen; samat silmät, sama katse. Omituinen yhdennäköisyys
tuon pienen olennon ja suuren miehen välillä.
Eräänä päivänä palasi tuo pikkuinen siihen salaperäiseen seutuun,
mistä oli tullutkin, erään lastentaudin vuoksi, josta ei vanha kätilö,
eikä Toulvenin suuri _ajattelijatar_ olleet ymmärtäneet mitään. Hänet
kannettiin pois, kirkon luo, nuo silmät, jotka olivat samanlaiset kuin
Yves'n, sulkeutuneina ainiaaksi.
Täällä metsässä olimme viettäneet kaksi vielä valoisaa tuntia. Vasta
illallisen jälkeen menimme me Marien kanssa katsomaan kuun valossa
kuinka pitkällä heidän uusi talonsa oli. --
Kaurapellon keskellä, jonka me kesäkuussa edellisenä vuonna olimme
mitanneet, kohosi nyt Yves'n talon neljä seinää. Siinä ei vielä ollut
akkunaluukkuja, ei permantoa, ei kattoa, ja kuun valossa näytti se
rauniolta.
Me istuimme kivelle sen keskellä, ensi kertaa kahden kesken.
Oli sanomattakin selvää, että me puhelimme Yvestä. Marie kyseli minulta
huolestuneena hänestä, hänen tulevaisuudestaan, arvellen, että minä
tunsin paremmin kuin hän tuon miehen, jota hän jonkunlaisella pelolla
jumaloi, häntä ymmärtämättä. Ja minä rauhoitin häntä, sillä minä olin
hyvässä toivossa: Merikarhua puolsi hänen hyvä, kelpo sydämensä ja kun
me vetoaisimme siihen, tulisimme me varmasti onnistumaan.
Anne näyttäytyi yht'äkkiä, tullen hiljaa kuuntelemaan ja säikäytti
meidät.
-- Oh, Marie! sanoi hän. Muuta paikkaa hyvin pian. Jospa näkisit kuinka
ruma sinun varjosi on takaa päin.
Me emme todella olleet kiinnittäneet huomiota siihen. Kun kuu valaisi
ainoastaan hänen päänsä ja päähineen siivet liikkuivat tuulessa, syntyi
siitä hänen taakseen aivan uudelle seinälle suuren ja hyvin ruman
lepakon kuva. Se oli jo riittävä onnettomuuden enne.
Toulvenissa soivat säkkipillit. Mennessämme majataloon, jonne he kaikki
tulivat saattamaan minua, tuli meidän kulkea odottamattoman, kuun
valaiseman juhlan kautta. Vietettiin rikkaiden häitä ja tanssittiin
taivasalla, torilla. Minä pysähdyin Annen ja Marien kanssa katselemaan
pitkän gavottirivin pyörinää ja liikuntoa, säkkipillin kimeän äänen
säestäessä. Kirkas kuu valkaisi naisten päähineet, kun he kulkivat
meidän ohitsemme kuin tuulen ja vauhdin kannattamina. Miesten rinnoilla
näki kirjailtujen koruvöiden ja hopeahelyjen nopeasti vilahtelevan.
Toulvenin toisessa päässä oli myöskin väkeä. Ei tuntunut luonnolliselta
tuo liike kylässä, keskellä yötä. Taas vilahtelevia päähineitä,
jotka tunkeilivat paremmin nähdäkseen. Joukko pyhiinvaeltajia palasi
Lourdesta ja he tulivat kylään virsiä veisaten.
-- On tapahtunut kaksi ihmettä, herra. Saimme tiedon tänä aamuna
sähköteitse.
Minä käännyin ja näin Pierre Kerbras'n, Annen sulhasen, joka ilmoitti
tiedon minulle.
Pyhiinvaeltajat kulkivat ohi pitkät rukousnauhat kaulassaan. Perässä
tuli kaksi kivuloista vanhaa naista, jotka eivät olleet parantuneet, ja
joita nuoret miehet kantoivat käsivarsillaan.
Seuraavan päivän aamuna tulivat ukko Corentin, Anne ja Pikku Pierre
pyhäpuvuissaan saattamaan minua Pierre Kerbras'n kärryillä Bannalec'in
asemalle saakka.
Vaunuosastossa, johon minä nousin, istui jo kaksi vanhaa englantilaista
naista.
Pikku Pierre pisti ikkunasta suudeltavaksi kultaiset persikkakasvonsa,
ja purskahti nauruun nähdessään pienen sylikoiran, jota _ladyt_
kantoivat vaakunoidussa matkaverkossaan. Hän oli kyllä suruissaan
minun lähtöni takia, mutta tuo pieni koira säkissä oli hänestä niin
hullunkurinen, ettei hän voinut olla sitä ajattelematta. Ja vanhat
_ladyt_ hymyilivät myöskin sanoen, että pikku Pierre oli _a very
beautiful baby_ [hyvin kaunis lapsi].
Ja sitten loppui oloni Bretagnessa pitkäksi aikaa, olin viettänyt
siellä parikymmentä tuntia ja seuraavana aamuna oli se jo kaukana
minusta.