Toulven, lokakuulla 1881.
-- -- -- Taas kalpea Bretagne syksyn auringossa! Taas nuo vanhat,
bretonilaiset polut, saarnipuut ja kanervikot! Luulin sanoneeni
hyvästit tälle seuduille pitkäksi aikaa, mutta minä tapaan sen taas
oudon surullisin mielin. Paluuni oli äkillinen, odottamaton niin kuin
merimiesten lähdöt ja paluut usein ovat.
Kaunis lokakuun päivä, lämmin auringonpaiste; valkea, kevyt utu lepää
kuin harso maiseman yllä. Kaikkialla vallitsee tuo viimeisten kauniiden
päivien erikoinen tyyneys. Nyt jo tuntuu pudonneitten lehtien ja
kosteuden tuoksu, nyt jo on ilmaan levinnyt syksyn tunnelma. Minä olen
taas Trémeulé'n tutuissa metsissä, kukkulalla, mistä koko Toulvenin
seutu näkyy. Jalkaini alla on lampi liikkumattomana liitelevän
usvan alla, ja kaukana metsäisiä maisemia sellaisia kuin Gallian
muinaisuudessa kai oli.
Ja nuo, jotka ovat lähelläni istuen kanervan tuhansien pienten kukkien
keskellä, ne ovat bretonilaiset ystäväni, veljeni Yves ja pikku Pierre
hänen poikansa.
Tuo Toulven on nyt tavallaan kuin minunkin kotiseutuni. Hyvin harvoja
vuosia sitten en sitä ollenkaan tuntenut ja Yves, jota minä jo
kuitenkin nimitin veljekseni, oli minulle tuskin minkään arvoinen.
Elämän piirteet muuttuvat, kaikki kehittyy, vaihtuu ja häviää.
Siellä on niin paljon kanervia, että kaukaa katsoen luulisi näkevänsä
punertavan maton. Myöhäiset purtojuuret kukkivat yhä, kannattaen
kukintoa pitkien varsiensa päissä, ja ensimäiset ohi kulkeneet
rankkasateet ovat jo kylväneet maan kuolleilla lehdillä -- -- --
Se mitä Yves oli kirjoittanut minulle oli totta: hän oli tullut
hyvin järkeväksi. Hänet oli määrätty laivalle, joka pysytteli
Brestin redillä, ja se näytti takaavan hänelle kahden vuoden oloajan
kotiseudullaan. Marie, hänen vaimonsa, asui hänen kanssaan Récouvrancen
esikaupungissa odottaessaan Toulvenin pientä taloa, joka hitaasti
kohosi maasta hyvin paksuine, hyvin vahvoine seinineen, vanhan ajan
tapaan. Hän oli ottanut minun aavistamattoman tuloni vastaan kuin
taivaan siunauksen, sillä minun oloni Brestissä heidän kanssaan
rauhoitti häntä suuresti.
Oli vaikea uskoa, että Yves oli tullut hyvin järkeväksi, noin vain,
yhtäkkiä, kenenkään tietämättä, mikä seikka hänet oli noin muuttanut!
Ja Marie tunnusti minulle tuon onnen hyvin pelokkaasti, hän puhui siitä
kuin jostain kestämättömästä, haihtuvasta, jonka pelkää lentävän pois
sitä sanoin mainittaessa.