-- Täällä Bretagnessa vaivaa minua kaikesta huolimatta surumielinen
ahdistus, minä tunnen sen nyt, ja kun minä ajattelen minua odottavaa
uutta ja tuntematonta, tuntuu minusta, että minä lähtiessäni herään
jonkunlaisesta unesta. -- -- -- Minnehän minut lähetetään? Ken tietää?
Epäilemättä jonnekin auringonmaihin, missä minusta tulisi uusi _minä_
toisenlaisin aistein, ja jossa minä taas unohtaisin sen mitä muualla
rakastin.
Mutta Yves parkani ja pikku Pierreni? Minä kärsin jättäessäni molemmat.
Yves parka, joka niin usein on sallinut itseään kohdeltavan
hemmoteltuna ja oikullisena lapsena, hän tuhlailee nyt minulle,
lähdön hetkellä, tuhansia, melkein lapsellisia huomionosoituksia,
oikein tietämättä, kuinka kylliksi osoittaisi kiintymystään minuun.
Ja tuollainen käytöstapa on hänen puoleltaan perin miellyttävä, siksi
ettei se kuulu hänen tavalliseen luonteeseensa.
Aika, jonka nyt olemme yhdessä viettäneet jokapäiväisessä veljellisessä
tuttavuudessa, ei suinkaan ole kulunut kahakoitta välillämme. Hän
ansaitsee yhä vielä pahaksi onneksi jossain määrin entisen hillittömän
ja kurittoman maineensa. Kaikki käy kuitenkin paljon paremmin, ja jos
olisin saanut pitää hänet lähelläni, olisin minä pelastanut hänet.
Päivällisen jälkeen nousemme me kannelle tavalliselle iltakävelyllemme.
Minä sanon viimeisen kerran:
-- Yves, tee minulle savuke!
Ja me alotamme säännöllisen sadan askeleen matkan _Sèvren_ lankuilla.
Siellä osaamme me ulkoa joka pienen kolon, mihin vesi kokoontuu, kaikki
korokkeet, joihin jalka tarttuu ja nuoran päät, joihin kompastuu.
Taivas on pilvessä viimeisen kävelymme aikana, kuu on sumussa kostean
näköinen. Kaukaa Récouvrancen puolelta kuuluvat yhä matruusien ainaiset
laulut.
Me keskustelemme monenlaisista asioista. Minä annan Yves'lle
monenlaisia kehotuksia, ja hän vastailee hyvin alistuvaisena
monenlaisin lupauksin. On jo hyvin myöhä, kun hän lähtee luotani
verkkoonsa nukkumaan.
Seuraavana päivänä keskipäivällä -- laukut tuskin sulettuina, vierailut
tekemättä -- olen minä Yves'n ja laivatovereiden kanssa asemalla,
minne he ovat tulleet minua saattamaan. Minä puristan kaikkien käsiä,
luulenpa melkein, että syleilenkin heitä ja nyt olen lähtenyt.
Hiukan ennen yön tuloa saavun minä Toulveniin, jonne olen aikonut
pysähtyä pariksi tunniksi jäähyväisille.
Kuinka Toulven on vihreä ja kukkaisa, tuo tuore, varjoisa seutu,
Bretagnen suloisin!
Siellä odotettiin minua leikkaamaan pikku Pierren tukkaa. Mieleeni ei
olisi ikänä juolahtanut, että minulle annettaisiin sellainen tehtävä.
Minulle sanottiin, "että vain minä saisin hänet pysymään rauhallisena".
Viime viikolla oli haetettu Toulvenin parturi, mutta pikku Pierre oli
vehkeillyt niin, että sakset olivat vähällä typistää pienet korvat
ja oli täytynyt luopua koko hommasta. Minä koetin sentään tehdäkseni
heille mieliksi suuren naurunhalun vallassa.
Sitten kun kaikki oli lopussa juolahti mieleeni panna säilöön
leikkaamani ruskea kihara ja minä vein sen mukanani, ihmetellen, että
se oli minusta niin mieluinen.