Pikku Pierre ei ollenkaan pitänyt Brestistä, hänen mielestään se oli
musta ja ruma.
Hän oli ollut siellä vasta neljä kuukautta ja nyt jo olivat hänen
pyöreät poskensa kalvenneet ihon ruskeuden alla. Ennen muistuttivat ne
Etelän täysikypsiä luumuja, joilla on lämmin, kultainen väri, auringon
kasvattama puna.
Hänen silmänsä olivat mustat, ja niissä oli kuulakka loiste, niinkuin
hänen äitinsäkin silmissä, hyvin pitkien ripsien välissä. Hänen pienet
kulmakarvansa kaartuivat jo vakavasti, mikä periytyi isästä.
Hän oli kuvan kaunis, miettivine ilmeineen ja päättävine, miehekkäine
eleineen, joita hän jo käytteli kuin suuri poika.
Silloin tällöin oli hän vielä hetkittäin meluavan iloinen; hän hyppeli
hyppelemistään läpi surullisen huoneen pitäen aika ääntä.
Mutta sitä ei enää sattunut niin usein kuin Toulvenissä. -- Hän
kaipasi, kaipasi vielä epämääräisissä muistelmissaan pieniä tovereitaan
saarnipolulta, isovanhempien hyväilyjä, ja vanhan isoäidin lauluja.
Siellä pitivät kaikki huolta hänestä, kun hän taas täällä oli melkein
aina yksin.
Ei, hän ei pitänyt kaupungista. Ja sitten oli hänellä aina kylmä tässä
alastomassa huoneessa ja vanhoissa, kivisissä porraskäytävissä.