Sunnuntai, suuri _juopottelupäivä_ Brestissä.
_Kello kymmenen illalla_. -- Tyyni yö, kuu paistaa kirkkaasti tyynellä
merellä, _Médéen_ kannella ovat matruusit lakanneet laulamasta pitkiä
laulujaan ja hiljaisuus on tullut.
Yön pimenemisestä saakka ovat silmäni olleet kääntyneinä kaupungin
valoja kohti. Odotan huolestuneena venhettä, jota Yves jahtaa; se on
mennyt maihin, eikä sitä kuulu palaavaksi.
Vihdoin viimeinkin näkyy sen punainen tuli lähenevän kaksi tuntia
myöhästyneenä.
Meri on kaikuva tänä yönä. Nyt jo kuuluvat airojen loiskeeseen
sekaantuvat huudot, veneessä tapahtuu kai outoja asioita.
-- -- -- Se on tuskin päässyt laivan kylkeen, kun kolme juopunutta,
kiukkuista aliupseeria hyppää kannelle ja pyytää minulta Yves'n päätä:
-- Rautoihin aluksi, sitte tuomittava ja ammuttava, sillä hän on lyönyt
esimiehiään virantoimituksessa.
Yves seisoo vieressä, vapisten kestetystä taistelusta. Nuo kolme
aliupseeria ovat lyöneet, tai ainakin yrittäneet lyödä häntä.
-- He luulivat tuottaneensa minulle kipua! sanoo hän ylenkatseellisesti
ja vannoo, ettei hän ole iskenyt takaisin noita kolmea ukkoa; olisihan
hän muuten kaatanut heidät käden käänteessä. Ei, hän on sallinut heidän
tarttua häneen ja repiä häntä. He ovat raapineet hänen kasvonsa ja
kiskoneet hänen vaatteensa repaleiksi, koska hän ei antanut heidän
ohjata venettä, heidän, jotka olivat juovuksissa.
Kaikki merimiehet ovat myöskin juovuksissa ja se on Yves'n syy,
koskahan on antanut heidän juoda.
-- -- -- Ja nuo kolme aliupseeria ovat yhä siinä aivan lähellä häntä,
yhä kirkuen, yhä haukkuen, yhä uhaten häntä, kolme vanhaa juoppoa,
hullunkurisen rumia kiivastuneina sammallellessaan, ja he olisivat
hyvin naurettavia, jollei leppymätön sotakuri olisi heidän tukenaan
tekemässä kohtausta kamalan vakavaksi.
Yves seisoo pystyssä, kädet nyrkissä, tukka otsalle valahtaneena,
paita repaleina, rinta aivan paljaana, kärsivällisyys melkein lopussa
haukkumista kuunnellessa, valmiina lyömään, vedoten hädissään minuun
katseellaan.
Voi, tuo sotakuri! Muutamina hetkinä se on hyvin raskas. Minä olen
päivystävä upseeri, minä, ja on vasten kaikkia sääntöjä, että minä
puutun asiaan muuten kuin tyynin sanoin asettaen heidät kaikki
komentavan kapteenin tuomittaviksi.
Vastoin kaikkia sääntöjä hyppään minä myöskin alas komentosillalta ja
heittäydyn Yves'a vastaan. Oli jo aika! Minä kierrän käsivarteni hänen
käsiensä ympärille ja pidätän ne samalla kamalalla hetkellä, kun hän
oli valmiina lyömään.
Ja minä katselen noita toisia, jotka tilanteen näin muuttuessa
peräytyvät kuin koirat isäntänsä edessä.
Onneksi on yö, ei ole todistajia. Vain venemiehet, ja hekin ovat
juovuksissa. -- Muuten olen minä varma heistä; ne ovat kunnon poikia,
ja jos tulisi tuomiolle meno, eivät he vaikeuttaisi asiaa.
-- -- Sitten tartun minä Yves'n olkapäihin ja kulkien hänen kolmen
vihollisensa ohi, jotka siirtyvät tehdäkseen meille tilaa, vien minä
hänet huoneeseeni ja suljen oven kahteen lukkoon. Siellä on hän tällä
kertaa turvassa.
Minua kutsutaan päällikön luo, jonka melu on herättänyt. Pahaksi
onneksi täytyy hänelle selittää sen syy.
Minä selitän, lieventäen mikäli mahdollista Yves paran virhettä.
Selitän, ja muutaman kiusallisen minuutin jälkeen minä rukoilen --
luulen, etten koskaan eläissäni ole rukoillut, minusta tuntuu, ettei
puhuja olekaan minä. Ja kaikki se, mitä saatan sanoa tai tehdä, murtuu
tuon miehen kylmiin selityksiin, miettien, joka pitää käsissään minulle
uskotun Yves'n kohtaloa.
Minun on kyllä onnistunut välttää raskain tuolla ylhäällä, kysymys
ylemmälle annetuista iskuista; mutta jälellä ovat loukkaukset ja
kieltäytyminen tottelemasta. Yves on tehnyt tuon kaiken, pohjaltaan se
ehkä on epäkohtuullista ja suututtavaa, mutta kirjaimellisesti -- totta.
Käsketään heti paikalla panna hänet rautoihin aluksi ja lähettää hänet
vartioituna ruumaan melun ja hälinän vuoksi.
Yves parka! Kohtalo oli vannoutunut häntä vastaan, sillä tällä kertaa
hän ei ollut paljoakaan syyllinen. Ja kaikki tuo tapahtui nyt, kun hän
oli järkevämpi, nyt kun hän ponnisteli ankarasti olakseen juomatta ja
käyttäytyäkseen hyvin.