Kun välskärin utelias kuulijakunta taas kokoontui, oli noin kuusi
kuukautta kulunut siitä, kun viimeksi oli oltu yhdessä. Oli näet
sattunut tapaus vanhalle Bäckille. Itsekullakin on keppihevosensa. Ja
Bäck oli vanhoilla päivillään alkanut rakastaa muutamanlaista
mukavuutta; hänellä oli ulkovinnillä jotenkin suuri pussi täynnä
höyheniä, joita hän syksyisin ja keväisin hankki ampumaretkillään.
Mutta mihinkä noita höyheniä käytettiin, sitä ei kukaan käsittänyt; kun
sitä häneltä kysyttiin, saattoi hän vastata: -- minä aion tehdä
niinkuin Posse teki Viipurin pamauksessa: jos Suomi tulee hätään,
kiipeän minä torniin ja pudistan höyheneni ilmaan, niin että siitä
syntyy yhtä monta sotamiestä kuin oli pussissa höyheniä.
-- Veli puhuu kuin hanhen päästä, -- virkkoi kapteeni Svanholm,
postimestari. -- Parempaa puuta tarvitaan sotamiehen tekoon tänä
aikana. Vai luuleeko veli meitä kananpojiksi?
-- Minä tiedän, -- lisäsi välskäri, kun kapteeni aikoi jatkaa, -- minä
tiedän, mitä veli tahtoo sanoa: veljellä oli siivet Karstulassa.
Eräänä kauniina huhtikuun päivänä lähti välskäri ampumaan lintuja
kuvilta. Toverinaan oli hänellä vanha, toissilmä korpraali, Ritsi
nimeltään, s.o. Fritz; nuorena ollessaan oli hän kisällinä kuljeksinut
aina Saksanmaalla saakka, tuomatta sieltä tullessaan kuitenkaan muuta
kuin saksalaisen nimensä. Jäät olivat vielä paikoillaan, mutta
avannoita oli jo kaikkialla; ukot luovailivat jään reunaa pitkin ja
ampuivat välistä, mutta huonosti he ampuivat ja heikko oli heidän
näkönsä. Silloin tapahtui eräänä aamuna, että Bäck luuli näkevänsä
kaksi kaunista sorsaa ulkojään reunassa, jonne voitiin tulla ainoastaan
pitkän kierroksen tekemällä. Hän lähti liikkeelle ja kun pääsi perille,
olivat sorsat vielä paikoillaan. Hän hiipi niin lähelle kuin uskalsi,
tähtäsi ja ampui ... ja näyttivät sorsat hiukkasen pudistelevan
höyheniään, mutta paikaltaan ne eivät hievahtaneet. Sitkeähenkisiä
pakanoita, ajatteli Bäck, kumartui, latasi pyssynsä uudelleen ja ampui
vielä kerran kolmenkymmenen askelen matkalta. Samalla menestyksellä.
Vähän häpeissään hiipi ampuja lähemmä ja huomasi nyt ampuneensa omia
kuviaan, jotka tuuli hänen huomaamattaan oli kantanut jään sisäreunalta
sen ulkoreunalle.
Nyt aikoi vanha herra lähteä saalineen paluumatkalle, mutta ei
päässytkään. Tuuli oli irroittanut sen jään, millä _hän_ seisoi, siitä,
millä Ritsi seisoi, ja ajoi nyt irtonaista lauttaa merelle.
Surumielisinä katselivat ukkoset toisiaan kukin lautaltaan; väliä ei
ollut täyttä kymmentä syltä, ja kuitenkaan ei korpraali voinut auttaa
herraansa ja mestariaan, sillä venettä ei heillä ollut. Bäck ajautui
hitaasti, mutta varmasti ulapalle. -- Hyvästi nyt, kumppani! -- huusi
välskäri. -- Sano terveisiä Svenoniukselle ja Svanholmille, että minun
testamenttini on oikeanpuolisessa lukitussa piirongin laatikossa. Sano
heille, että soitattavat minulle sielukelloja sunnuntaina. Hautausta ei
teidän tarvitse puuhata, siitä pidän itse huolen.
-- Jumala siunatkoon! -- huusi korpraali vastaan, pyyhkäsi nuttunsa
liepeen nurealla puolella toista silmäänsä ja lähti hiljalleen ja
tyynesti kävelemään rantaan päin, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Nyt on kuitenkin tuon kunnon pikkukaupungin kunniaksi sanottava, että
välskärin muut ystävät eivät olleet läheskään niin kylmäverisiä kuin
korpraali. Postimestari kiroili ja pauhasi, koulumestari lähti
poikiensa kanssa liikkeelle ja vanha isoäiti lähetti pari reipasta
luotsia vakavissa veneissään etsimään välskäriä jäiden seasta. Koko
kaupunki tuli liikkeelle, siellä meluttiin ja juostiin, ja ne, jotka
melusivat ja juoksivat, saivat kaikista vähimmän aikaan. Kaksi päivää
kului eikä mitään uusia kuulunut; kolmantena päivänä palasivat luotsit
takaisin, mutta saalistaan eivät he olleet tavoittaneet. Päätettiin
että välskäri oli mennyttä miestä ja herettiin häntä hakemasta.
Kaupungissa syntyi vilpitön suru, sillä tuollainen vanha kapine kuin
ukko Bäck -- kaikkien setä ja kaikkien uskottu -- oli yksi noita
pikkukaupungin kotihaltioita, joita ilman ei luultu yleisen hyvän
voivan viihtyä. Mutta mitä tehdä? Kun ei vielä kolmanteenkaan pyhään
mennessä tuon onnettoman linnustuksen jälkeen ollut kuulunut
risahdustakaan välskäristä, soitettiin hänelle sielukellot; samalla
luettiin hänelle saarnatuolista kaunis kiitos, jonka Svenonius oli
kirjoittanut ja joka oli koristettu sekä latinalaisilla että
heprealaisilla korulauseilla. Kaupungin hyvinymmärtäväinen maistraatti
määräsi päivän ja hetken tuon noin odottamattomasti hukkautuneen
toverin jälkeen toimenpantavaa kalunkirjoitusta varten.
Toivon kuitenkin, että ne arvoisat lukijani, jotka ovat huomanneet
tämän todenmukaisen kertomukseni päällekirjoituksen, eivät vielä ole
minuun aivan pahenneet. Olisihan ikävää, jos välskäri vaikenisi juuri
nyt, kun Regina-neiti vielä istuu Korsholmassa Martta-rouvan kovan
komennon alla ja Bertel vuotaa verta haavoistaan Lützenin
tappotanterella. Ja mitä tulisi helläluontoisesta Meristä, mitä
Isokyrön talonpoikaiskuninkaasta ja niin monesta muusta merkillisestä
henkilöstä tässä kertomuksessamme? Mutta rauhoittukaamme, välskäri on
ollut kummemmissakin seikkailuissa eläessään, eikä hän ole turhanpäiten
syntynyt samana päivänä kuin Napoleon.
Kaikki oli valmiina kalunkirjoitusta varten. Aivan harvinainen
järjestys vallitsi Bäckin ullakkokammarissa ja siellä oli tapahtunut
jotakin aivan merkillistä: siellä oli lakaistu ja lattia pesty. Kaikki
kapineet olivat ihmeellisessä järjestyksessä: matka-apteekki oli
tomutettu, lintujen kuvat olivat asetetut kaikki rinnakkain yhteen
riviin ja munakokoelman salaisuudet oli paljastettu kaikkien
katseltaviksi. Hopeapäinen kävelykeppi seisoi juhlallisen näköisenä
nurkassa, vanha irtotukka riippui miettiväisenä naulallaan, ja Bäckin
piirongin kaikkein pyhimmät, nuo vaalenneet hiussuortuvat muinaisilta
ajoilta, oli vedetty päivän valoon ruplissa ja kopeekoissa
arvosteltaviksi, vaikkeivät ne varmaankaan suuriin summiin nousseet.
Kaikki oli, kuten sanottu, valmiina, virkanaamainen raatimies oli
istuutunut kuluneen tammipöydän ääreen, jossa nyt puhdas karttapaperi
komeili sillä paikalla, missä välskäri säilytti nikkarikapineensa,
kirjuri istui vastapäätä raatimiestä ja teroitteli kynäänsä, ja vanha
iso-äiti oli talon emäntänä saapunut vesissä silmin ilmoittamaan Bäckin
tavaroita, koska tuolla vanhalla miehellä ei ollut muitakaan omaisia
tai sukulaisia.
Yksi kapine oli kuitenkin vielä koskematta jä tutkimatta, nimittäin tuo
kulunut, hylkeennahkainen kapsäkki välskärin sängyn alla. Raatimies
silmäili sitä tuon tuostakin arvaillen, miten suureksi nousisi hänen
prosenttinsa vainajan perinnöstä, mutta mitä tuo kapsäkki sisältäisi ja
kuka oikeastaan tulisi sen perimään, sitä ei kukaan tiennyt.
Nyt tuli toimituksen alkaa. Svanholm ja Svenonius oli
kutsuttu arviomiehiksi. Raatimies rykäisi pari kertaa, asetti
kasvonsa virkamiehen ryppyihin, avasi suunsa ja alkoi: -- Koska
hyvinymmärtäväisen maistraatin tietoon on tullut, että entinen korkean
kruunun välskäri, Andreas Bäck nimeltään, harjoittaessaan linnunammuntaa
lintuja vastaan meren jäällä, on tähän jäähän tapaturmaisesti kuoleman
kautta kadonnut, ja niin muodoin, vaikkei ruumiillisesti löydettynäkään,
kuitenkin hengellisesti oikein ja lain mukaan todenmukaisesti kuollut
on...
-- Pyytäisin nöyrimmästi saada ilmoittaa tyytymättömyyteni! -- kuului
samassa ääni ovesta, ja sen äänen vaikutus oli ihmeellinen.
Hyvinymmärtäväisen maistraatin edustaja hölmistyi sanattomaksi, hänen
tukkansa pyrki korkeutta kohti ja hänen kaunopuheinen kielensä takertui
ensi kerran elämässään suulakeen kiinni. Kirjuri, jota sihteeriksi
kutsuttiin, karkasi pystyyn kuin raketti ja iski päänsä seinään sysäten
mennessään kumoon oppineen herra Svenoniuksen, joka oli hiukan
vähäkuuloinen eikä ollut kuullut tuota outoa ääntä yhtä vähän kuin hän
ollenkaan käsitti, mikä oli syynä syntyneesen häiriöön. Pahimmin kävi
kuitenkin urhoolliselle Svanholmille; olisi voinut vannoa, ettei hän
Karstulassakaan ollut niin kovaa kokenut. Hän valahti kalpeaksi kuin
lakana ja koetti turhaan komentaa uppiniskaista oikeata jalkaansa
tekemään käännöstä vasempaan. Ainoastaan vanha isoäiti säilytti
jotakuinkin mielenmaltiinsa, asetti lasisilmät nenälleen, astui
päättävästi tulijaa vastaan ja pudisti moittivasti päätään, niinkuin
olisi tahtonut sanoa (jota ei kuitenkaan sanonut), että on sopimatonta,
että ruumiit kulkevat avossasilmin.
Mutta vanha Bäck -- sillä kukapa muukaan se olisi voinut olla -- ei
pelästynyt. Hänen tunteensa olivat aivan toista laatua. Nähdessään
vanhan kamarinsa näin hävyttömästi puhdistetuksi, kallisarvoiset
kapineensa noin rohkeasti järjestetyiksi, ja hyvinymmärtäväisen
maistraatin täydessä toimessa asiain kanssa, jotka Bäckin mielestä
eivät sille ensinkään kuuluneet, joutui hän helposti ymmärrettävistä
syistä oikeutetun vihan valtaan, tarttui virkakuntien edustajia niskaan
ja heitti heidät kumpaisenkin toisen toisensa perästä ovesta ulos.
Sitten tuli veli Svenoniuksen vuoro, jota ei säästetty enemmän kuin
muitakaan, ja lopuksi myöskin veli Svanholmin, joka hänkin, ennenkun
sai sanan suustaan, kieri alas ullakon portaita. Kaikki tuo tapahtui
kerta käden käänteessä. Nyt oli vain vanha isoäiti jäljellä. Ja kun
Bäck kohtasi vanhuksen moittivat katseet, tointui hän heti ja häpesi.
-- No, no, -- sanoi hän, -- no, no, serkku, älkää panko pahaksenne,
minä opetan nuo luudat ja rievut saamasta pahaa siivoa huoneeseeni ...
olkaa hyvä ja istukaa, serkku. Suuttuisihan tuosta kivikin tuommoisia
tyhmyyksiä nähdessään. Katsos noita konnia, kun ovat pesseet lattian ja
tomuttaneet kaikki lintuni; sehän on hävytöntä!
-- Hyvä serkku, -- keskeytti isoäiti, joka oli samalla sekä suuttunut
että iloinen, -- kaiken tuon olen minä tehnyt; me olimme kaikki siinä
varmassa luulossa, että serkku oli hukkunut.
-- Vai hukkunut! -- mutisi välskäri. -- Mutta minä sanon, ettei pahuus
maailmasta niin pian katoa. Kyllähän minä purjehdin kolme kokonaista
päivää sen kurjan jääpalasen päällä. Eikähän minulla juuri ollut
katettua pöytää eikä valmistettua sänkyä, mutta hiljalleenhan tuo meni.
Olihan minulla luotipyssy mukanani ja sillä minä ammuin hylkeen, joka
tuli liian likelle. Rasvainen se oli, mutta hätä keinon keksii,
ajattelin; tulta minulla oli ja oli suolojakin; ja niin minä tein
roihun metsästyslaukustani ja paistoin pihvin itselleni sitä ruudilla
maustaen. Neljäntenä päivänä pysähtyi lauttani kiintonaiseen jäähän
toisella puolella Pohjanlahden ja minä marssin maihin. Nyt on aika
lähteä tallustelemaan kotipuoleen ajattelin minä. Myin pyssyni ja
lähdin kelirikossa taipaleelle. Ja sen minä sanon teille, hyvä serkku,
että kamariani teidän ei olisi tarvinnut näin epäkuntoon laittaa, jos
eivät ruotsalaiset olisi kohottaneet kyytirahaansa neljää vertaa
suuremmaksi entisestään. Ennenkuin pääsin Haaparantaan, oli jo
matti kukkarossa. Silloin ajattelin minä: nyt välitän viisi
lääkintähallituksesta, ja aloin matkaa tehdessäni harjoittaa vanhaa
tointani suoniraudallani ja _essentia dulciksella_, niin että kaikki
akat ... onneksi olkoon, serkku taisi aivastaa ... niin että akat
luulivat entisten aikain taas palanneen takaisin. Niukuin naukuin
pääsin minä sillä tavalla perille ... vaikka vähän liian myöhään,
niinkuin näen, mutta kuitenkin tarpeeksi ajoissa heittääkseni
kutsumattomat perilliseni pellolle.
Niinkuin näkyy oli välskärin vaikea antaa ystävilleen anteeksi sitä,
että he olivat häirinneet häntä hänen rauhoitetuilla aloillaan. Sen hän
kyllä olisi voinut antaa anteeksi, että he olivat anastaneet hänen
aarteensa ja hänen nimeään loukanneet; mutta että he sen lisäksi olivat
siivonneet hänen kamarinsa, sitä ei hänen mielestään jalomielisinkään
mies maailmassa voinut kärsiä! Vasta vähitellen taukosi myrsky vanhan
isoäidin riitoja sovitellessa, ja niin koitti taas se päivä, jolloin
sovintojuhlaa vietettiin uudella kertomuksella, joka tässä alempana
seuraa. Tosinhan oli vielä niitä typeriä ihmisiä, jotka katselivat
välskäriä kuin kuolleista noussutta kummitusta; tosinhan maistraatti
yhä vielä epäili, oliko välskärillä enää oikeutta elämään, kun hän
kerran virallisesti oli kuolleeksi julistettu; tosinhan postimestari
vielä tuhannen tulimmaisesti kiroili pakottavaa selkäänsä, jossa näkyi
merkkejä veli Bäckin ylösnousemiskohtauksesta; tosinhan vielä veli
Svenoniuskin päivitteli sitä reikää, joka oli tullut hänen
kaksikymmenvuotiseen hännystakkiinsa, minkä hän juhlan kunniaksi oli
pukenut päälleen. Mutta isoäiti hymyili yhtä lempeästi kuin ennenkin,
Anna Sofia oli yhtä ystävällinen kuin ennenkin ja yhtä vallattomia
olivat pienokaiset -- ja niinpä haihdutti päiväpaiste usvapilvet ja
taivaanranta valkeni kuunneltaessa kertomuksia vangitun neiti Reginan
kohtaloista.