Esipuhe, jossa kerrotaan välskäristä ja hänen elämänsä vaiheista.
Hän oli syntynyt eräässä pikkukaupungissa Pohjanmaalla 15. p:nä
elokuuta 1769, samana päivänä kuin Napoleon. Tämä on pysynyt tarkasti
mielessäni, koska välskärillä oli aina tapana viettää päivää pienillä
kekkereillä. Kekkerit olivat sellaiset, että kaksi tai kolme hänen
vielä elossa olevaa vanhaa serkkuansa -- hän kutsui kaikkia vanhoja
tätejä serkuikseen -- ja kaksi tai kolme hänen veljeään -- hän kutsui
kaikkia niitä veljikseen, jotka kutsuivat häntä sedäksi -- kokoontuivat
hänen asuntonsa yliskamariin nauttimaan kahvia ja rinkeleitä. Onneksi
oli kamari tilava ja siinä oli kaksi korkeaa ikkunaa (ja sen edustalla
kauhean pimeä ullakko). Mutta tilava se sai ollakin, sillä paitsi noita
kahta tai kolmea serkkua ja kahta tai kolmea veljeä, kokoontui tuonne
katon rajaan tusina vallattomia poikia ja suupaltteja tyttöjä, jotka
pitivät kauheata meteliä ja heittelivät nurin niskoin kaikki, mitä
eteen sattui. Sillä välskäri rakasti lapsia aivan sokeasti ja antoi
meidän telmiä niin, että vanhain ihmisten korvat eivät tahtoneet
mitenkään kestää. -- Mutta minä palaan takaisin hänen syntymäpäiväänsä,
joka tavataan ensimmäisenä kaikkien ihmisten ansioluettelossa, ja
välskärin ansioluettelo ei ollut sen pitempi kuin monen muunkaan.
No niin, välskäri oli syntynyt samana päivänä kuin Napoleonkin, hän
puhui siitä aina ylpeillen ja se oli alkuna useihin hänen elämänsä
vaiheisiin. Hän ei koskaan voinut lakata pitämästä sitä jonkin
merkillisen tapahtuman hyvin tärkeänä enteenä. Ja vaikkei hänestä
tullutkaan mitään kuuluisaa, suurta miestä, niinkuin hän nuoruudessaan
ehkä oli haaveillut, olivat häntä kuitenkin nuo enteet ajaneet hakemaan
mainetta ja onnea elämän monenmoisissa seikkailuissa. Hänen ylpeytensä,
samoinkuin hänen kunnianhimonsakin oli laadultaan tuota lempeää ja
siivoa, joka naurahtelee syrjässä omalle itselleen eikä tahdo tehdä
pahaa niin maan matosellekaan; se oli noita viattomia haaveita, jotka
saavat alkunsa sattumasta ja kaiken aikaa pitävät siitä kiinni kuin
mistäkin ylen tärkeästä tapahtumasta ja jotka eivät haihdu eivätkä
häviä, vaikka todellisuus tuhat kertaa osoittaisi ne vain utukuviksi.
Se, joka tuntee elämää ja on tutkinut sydämiä, olisi jo aikoja sitten
voinut ennustaa välskärille, ettei hänen kunnianhimollaan saada suuria
aikaan, vaikka mies olisikin syntynyt sata kertaa samana päivänä kuin
Napoleon. Sillä aivan toisenlaista kunnianhimoa tarvitaan murtamaan
tietä niille kukkuloille, joilla inhimillinen suuruus asustaa. Apunaan
ne äärettömät edut, joita tarjoaa nero, rohkeus ja uupumaton sitkeys,
ei se useimmiten kysy, mitä keinoja se käyttää tarkoituksiinsa, sillä
milloin muistaa ylpeä valloittaja kaikkia niitä uhreja, jotka
tappotanterella ovat vuodattaneet verensä hänen kunniakseen, niitä
kaikkia ihmisonnen raunioita, joiden yli hänen tiensä kulkee, niitä
kyyneliä, jotka tätä tietä kostuttavat, pyrkiessään sitä suuruuden
virvatulta kohti, joka loistaa läpi vuosisatojen!
Jos Madame Letitia Bonaparte Ajacciossa olisi synnyttänyt välskärin
tuona kuuluisana päivänä, olisi hänestä ehkä voinut tulla jotakin
_toista_ kuin paljas välskäri, mutta mitään _suurempaa_ hänestä tuskin
olisi voinut tulla. Tosin tiedetään Napoleonin kuuluisan kokin
itsestään ylpeillessään lausuneen, että "kuka hyvänsä voi _tulla_
kokiksi, mutta paistinkääntäjäksi täytyy jokaisen _syntyä_". Mutta vaikka
hän olikin nero, unhotti hän kuitenkin, että nerot on ennakolta
neroiksi määrätty; kun on synnytty paistinkääntäjäksi, ollaan ja
pysytään paistinkääntäjänä, vaikka kauluksessa kiiltelisikin kultaa ja
taskut olisivat täynnä mainekirjoja. Välskäri ei ollut syntynyt
Napoleoniksi; ei senvuoksi, että hänen nimensä oli vain tuo tuiki
tavallinen Andreas Bäck -- hän oli lukenut latinaa ja kirjoitti nimensä
Andreas eikä koskaan Antti -- ei myöskään siksi, että hänen isänsä oli
tavallinen kersantti, joka oli menettänyt toisen kätensä Pommerin
sodassa, vaan siitä syystä, että hänenlaisestaan pohjattoman
hyväluontoisesta ja häilyväisestä miehestä, vaikka hänellä olisikin
terävämpi pää kuin mikä oli sattunut välskärin hartioille joutumaan,
mahdollisesti voi tulla rohkea seikkailija, mutta ei koskaan suuri
sotaherra elämän taistelussa.
Omain puheittensa mukaan oli välskäri lapsena ollessaan ollut suuri
hulivili; mutta kun hänellä oli hyvä ymmärrys, lähetti hänet hänen
enonsa, joka oli varakas kauppias, Vaasaan kouluun. Kahdeksantoista
vuoden vanhana oli hän edistynyt niin pitkälle, että voiastia
kärryissä ja seitsemäntoista plootua taskussaan matkusti Turkuun
ylioppilastutkintoa suorittamaan. Sen hän suorittikin helposti, ja nyt
olisi vastaleivotun ylioppilaan enonsa ja suosijainsa toivomuksia
noudattaen pitänyt ruveta lukemaan papiksi. Haikeasti huokaillen
istuutui hän heprealaisen raamatun ääreen, sillä ajatukset ajelehtivat
kaiken maailman teitä ja silmä karkasi vähän väliä "Bereshit bara
elohimistä" torilla pidettäviin paraateihin, joissa komeata sotajoukkoa
tarkastettiin, ennenkuin se lähetettiin sotaan. Ja tuo tuleva pappi
ajatteli näin: kunpa olisin sotamies ja saisin seisoa suorana tuolla
rivissä, valmiina taistelemaan kuninkaan ja isänmaan puolesta niinkuin
isäni ennen! -- Varmaan hän olisikin saanut tätä haluansa noudattaa,
jos vain äiti olisi sen sallinut. Mutta tämä ei voinut koskaan
unhottaa, että isä oli menettänyt toisen kätensä sodassa, ja hän oli
ottanut pojaltaan sen pyhän lupauksen, ettei tämä koskaan vetäisi
sotisopaa ylleen. Ja nuori Bäck oli äidilleen kuuliainen: hän ponnisti
kaikki voimansa ja palasi paraateista kirjan ääreen; mutta hän ei ollut
ehtinyt päästä puoleenkaan ensimmäistä Mooseksen kirjaa, kun uusi pommi
pamahti hänen päähänsä. Tämä pommi oli eräs "Åbo Tidningarin", kuulutus
jonka oli allekirjoittanut "Erik Gabriel Hartman, lääkeopillisen
tiedekunnan puolesta" ja jossa ilmoitettiin, että ne ylioppilaat, jotka
haluavat ruveta sodan aikana palvelemaan välskäreinä sairaaloissa tai
rykmenteissä, saapukoot viipymättä saamaan yksityistä opetusta
lääketieteessä, jonka jälkeen he -- jotenkin pian, tietysti, sillä sota
oli täydessä tulessa -- voisivat päästä viiden tai kuuden riikintalarin
kuukausipalkalle. Nyt ei mikään enää voinut pidätellä miestä, ja hän
kirjoitti kotiin, että välskäri tavallisesti katkoo muiden jalkoja,
eikä omiaan, ja saikin paljon tinkimisen perästä toivomansa
suostumuksen. Ja samassa oli heprean kirja ylösalaisin hyllyllä. Bäck
ei enää harjoittanut opinnoita, hän ahmi ahmimalla kirurgiaa ja oli
muutamien kuukausien kuluttua yhtä hyvä välskäri kuin kaikki muutkin.
Sillä siihen aikaan ei oltu näissä asioissa niin tarkkoja kuin nyt.
Kukapa ei muistaisi Franzénin mainiota laulua "Ennen ja nyt", jossa
lauletaan näin:
Ennen se lääkär' sormet vei
pilalle paleltuneet,
nyt hän ne leikkaa, jotka ei
heti paikalla parantuneet.
Ja onhan hyvin mahdollista, että Franzén tätä laulua kirjoittaessaan
oli ajatellut Bäckiä. Mutta välskäri ei ollut hätäpoikia. Hän otti osaa
vuosien 1788 ja 1789 sotiin maalla ja vuoden 1790:n sotaan merellä, oli
mukana monessa kovassa koetuksessa, joi (omain puheittensa mukaan)
reippaasti ja katkoi käsiä ja jalkoja niin, että paikat soi. Ei hän
siihen aikaan vielä tiennyt syntyneensä samana päivänä kuin Napoleon
eikä siis myöskään osannut ajatella olevansa aiottu mihinkään suuriin
tehtäviin; mutta usein kuultiin hänen jo silloin kertovan, miten hän,
tuona kuuluisana heinäkuun 3. päivänä, kulki Viipurin lahden läpi ja
Krosserortin niemeen sijoitetun vihollispatterin ohitse Stedingkin
johtamassa "hämemaa" Styrbjörnissä, joka oli saaristolaivaston
etunenässä, ja miten rikki ammuttu raakapuu silloin haavoitti hänen
oikean poskiluunsa, johon siitä tapauksesta jäi merkki iäksi päiväksi.
Sama kuula, joka merkitsi hänen poskensa, lenti laivaa pitkin ja teki
suurta tuhoa, suhahti päällikön pään ohitse ja vei tältä hetken ajaksi
kaiken kuulon korvasta. Bäck juoksi hätään, otti esille suonirautansa
ja halvausvetensä ja kolmen minuutin kuluttua oli Stedingk saanut
kuulonsa jälleen. Vaara oli silloin suurimmillaan ja kuulasade
kuumimmillaan. Ruskis, ja laiva oli ajanut karille! -- "Pojat, me
olemme hukassa!" huusi joku. -- "Ei hätää mitään!" vastasi toinen -- ja
se oli Heikki Lintunen, kotoisin Ulvilan pitäjän Ahlaisten kylästä,[1]
-- "komentakaa vain kaikki miehet kokkaan, se on perä, joka on
kivellä!" -- "Kaikki miehet kokkaan!" komensi Stedingk; laiva tuli kuin
tulikin taas vesivaraan, ja koko Ruotsin laivasto seurasi mukana sen
vanavedessä. Tätä tapausta kertoessaan oli välskärillä tapana sanoa:
"mitä hittoa olisi laivastosta tullut, jos Stedingk olisi jäänyt
kuuroksi?" Ja kaikki ymmärsivät, mitä ukko tarkoitti: hän oli
pelastanut koko Ruotsin laivaston, tietysti; mutta jos joku sattui
vetämään suunsa nauruun tätä viatonta kehumista kuullessaan, nauroi
hänkin muiden mukana ja lisäsi leikillisesti: "Niin, niin, nähkääs,
hyvät ystävät, minä olen syntynyt elokuun 15. p:nä, niinkuin tiedätte,
enkä mahda sille mitään."
Kun sota oli loppunut, alkoi Bäckille tulla ikäväksi sairaaloissa olo,
ja kun hän (omien puheittensa mukaan) oli Stedingkin suosiossa, heitti
hän laivaston oman onnensa nojaan ja seurasi suosijaansa Tukholmaan --
perhelääkärinä, niinkuin hän itse muistaakseni kerran selitti, mutta
toisten puheiden mukaan lienee hän hoitanut vain jotakin kirjurin
ammattia. Kun oli nokkela, sukkela ja luotettava, ymmärsi hän yskän
sanasta ja puolesta, ja hänelle uskottiin asioita, joita hän (yhä vain
omien puheittensa mukaan) osasi pitää salassa. Hän oli kuulemma hyvä
tuttava kamaripalvelijain, kamarineitojen, käsikirjurien ja monien
muiden samantapaisten henkilöiden kanssa, jotka siihen aikaan ottivat
hyvin tehokkaasti osaa ylhäisten valtiollisiin vehkeisiin, ja olivat
sekautuneet näöltään vähäpätöisinä, mutta monesti kuitenkin hyvinkin
vaikuttavina henkilöinä moneen sotkuiseen salaliittoon, joissa
punottiin ansoja valtakunnan korkeimpien miesten kukistamiseksi. En ole
koskaan saanut selkoa siitä, miten paljon välskäri vaikutti näiden
kuuluisain salaliittojen ratkaisuun; ja mahdollistahan on, ettei hänen
osansa ollut niin suuri kuin hän joskus koetti uskotella. Rohkenen
kuitenkin väittää, ettei tuo pohjaltaan rehellinen mies antautunut
koskaan petollisia ja rumia juttuja perille ajamaan. Olen päinvastoin
taipuvainen uskomaan, että hän ajoi muiden asioita tietämättä,
millaisia ne olivat, ennenkun hän näki niistä tulokset julkisuudessa.
Mutta varmaa kuitenkin on, että hänellä näinä aikoina oli tiedossaan
paljon juoruja ja että hän sekä sen aikuisista että myöskin ennen
eläneistä, vaikuttavista henkilöistä sai kuulla koko joukon sellaista,
joka tähän saakka on ollut vain vähän tunnettua, mutta joka kuitenkin
on näitä aikoja hyvinkin kuvaavaa.
Välskäri oli samanlainen kustaalainen kuin useimmat Tukholman
senaikuiset keskisäätyläiset yleensäkin. Häntä samoinkuin heitäkin
häikäisi hovin loistoisa elämä, joka heijasti valoaan alempana olevaan
ympäristöönsäkin. Hän oli ihastunut siihen alavaan esiintymiseen, jolla
Kustaa III osasi voittaa alhaisen kansan suosion silloin, kun hän sitä
tarvitsi, ja niin ollen oli hän kuninkaalleen järkähtämättömästi
uskollinen. Mitä välitti hän siitä valtiollisesta tyytymättömyydestä,
joka jo kauan oli hiiviskellyt valtaistuimen ympärillä ja joka kohotti
päätään yhä korkeammalle kuninkaan läheisimmässä ympäristössä. Hän oli
nuori eikä tarvinnut mitään muita vaikuttimia innostukseensa. Kuinka
komea kuningas! -- siinä kaikki, mitä hänen tarvitsi ajatella; hän oli
siihen aikaan piintynyt kuningasmielinen, ja jos tapahtui, että hän
juoksi muiden asioita salaliittojen hyväksi, niin tapahtui se siksi,
että hän, mies parka, luuli sillä hyödyttävänsä kuningastaan.
Eräänä päivänä maaliskuun alkupuolella 1792 oli välskäri, joka siihen
aikaan (omien puheittensa mukaan) oli pulska poika, erään kreivitär
Lantingshausenin kamarineidiltä, joka taas oli hyvä ystävä kreivi Klaus
Hornin lakeijan kanssa, saanut hämärän aavistuksen jostakin
salaliitosta kuninkaan henkeä vastaan. Välskäri päätti ottaa Ruotsin
kohtaloita ohjatakseen ja ilmaista kuninkaalle kaiken, minkä hän tiesi,
ja ehkäpä vielä vähän enemmänkin. Hän pyrki kuninkaan puheille muka
anomuskirjaa antaakseen, mutta sai jyrkästi kieltävän vastauksen
virassa olevalta kamariherralta De Bescheltä. Hän uudisti pyyntönsä
sillä seurauksella, että hänet ajettiin pellolle. Kolmannen kerran
asettui hän linnan portille odottamaan kuninkaan vaunuja ja kun ne
tulivat, juoksutti hän esiin kirjoitetun tunnustuksensa. "Mitä tuo mies
tahtoo?" kysyi Kustaa III seurueessaan olevalta kammariherralta ja
astui alas vaunuistaan. Onnettomuudeksi oli tuo kamariherra taas
samainen De Besche. "Se on vain muuan virkaheitto välskäri", vastasi
hovimies pilkallisesti; "hän anoo, että teidän majesteettinne armossa
suvaitsisi julistaa uuden sodan, että hän saisi jotakin tekemistä."
Kuningas hymyili ja välskäri jäi tyhmistyneenä seisomaan portin
pieleen. Muutamia päiviä sen jälkeen ammuttiin kuningas. "Minä en
mahtanut sille mitään," oli välskärin tapana lisätä, kerrottuaan tämän
urotekonsa; "ellei De Bescheä olisi ollut, niin ... niin ... kuka
tietää ... en sano enempää"... Mutta hänen ajatuksensa kyllä
ymmärrettiin: olihan hän pelastanut koko Ruotsin laivaston Viipurissa
ja nyt olisi hän pelastanut Kustaa III:n hengenkin, jos ei vain tuo
_jos_ olisi ollut estämässä eikä tuota ilkeää kamariherraa olisi ollut
olemassa. Hänessä oli kuin olikin sitä miestä, joka oli syntynyt
elokuun 15. p:nä, ja ainakin hän itse oli siitä vakuutettu.
Holhoojahallitus ja Reuterholm eivät tyydyttäneet välskäriä ollenkaan.
Hän oli eronnut Stedingkin palveluksesta ja alkanut omin päinsä
puoskaroida Tukholmassa. Entistä enemmän hän joutui nyt juoruihin
osalliseksi, ollen itse miehestä mieheen kulkeva kielikello. Siihen
toimeen käyttikin häntä vanhan hovin puolue ja monta huhua pantiin
hänen kauttansa kiertämään. Ennenkuin moni muu hän sai sieramiinsa
hajun monesta maanalaisesta kydöstä; hän varoitti (niin kerrottiin)
vuoden 1794:n miehiä, mutta ei kukaan muu kuin Pohjolan Alkibiades
häntä uskonut. Hän sai siis kehua pelastaneensa Armfeltin, niinkuin oli
jo sitä ennen pelastanut Ruotsin laivaston ja Kustaa III:n. Ja olihan
hän valtionkirurgi Fröbergin apulaisena ollut läsnä neiti Rudensköldiä
mestattaessa. Tämä julma mestaus, jossa nero ja kauneus tallattiin
tuhkaan, jonka aikana ympärillä seisova kansa vuodatti kyyneleitä ja
josta ainoastaan alhainen puoluekosto riemuitsi, sai välskärin
rehellisen sydämen vuotamaan verta. Hänen kielensä, joka ei koskaan
ollut tottunut vaikenemaan, terosi suuttumuksesta entistään
terävämmäksi ja hän kysyi ääneensä, niin että kaikki sen kuulivat,
minkätähden neiti ei saanut _istua_, vaikka hänen ylhäisyytensä parooni
Reuterholmin eno _istui_ mestauslavalla.[2] Pistosana tuli pian
Reuterholmin korviin ja jos saamme luottaa välskärin puheisiin, uhkasi
häntäkin jo sama kohtalo, joka oli kohdannut tuota onnetonta neitiä.
Välskäri, jolla oli kuuleva korva joka kadunkulmassa ja valvova silmä
joka ikkunassa, tunsi jotakin uhkaavaa ilmassa ja päätti ajoissa paeta
lähenevää myrskyä. Suonirauta taskussaan ja sidekäärö kainalossaan
piilottautui hän pommerilaiseen laivaan ja nousi muutamain päiväin
kuluttua maalle Stralsundissa.
En aio aivan laveasti kertoa välskärin seikkailuista. Muutaman ajan
kuluttua lähti hän kiertävänä puoskarina kulkemaan Pariisia kohti.
Täällä oli direktoriohallitus juuri päässyt valtaan; sotajoukko
toisensa perästä asetettiin sotajalalle; jokainen ylioppilas tarttui
miekkaan tai lansettiin. Välskäri saapui parhaimpaan aikaan, sai pienen
paikan Italiaan lähtevässä armeijassa ja joutui Napoleonin läheisyyteen
juuri silloin kuin tämän onnen aurinko oli ylenemäisillään tuolla
puolella Alppien. Saatuaan nyt vasta selville syntymäpäivänsä
salaisuuden, tunsi välskäri äärettömän kunnianhimon rinnassaan
paisuvan. Muutamana yönä karkasi hän sairaalastaan Nizzassa ja kiiruhti
Mantilaan. Hän tahtoi päästä kenraali Bonaparten puheille, hän tahtoi
kunnostautua, sanalla sanoen: hän tahtoi elokuun 15. p:stä tehdä
itselleen kuolemattomuutensa tikapuut. En ole saanut selville, kuinka
se tapahtui, mutta itse hän ainakin väitti päässeensä Bonapartea
puhuttelemaan ja pyytämään häneltä välskärin paikkaa. "Mutta", huokasi
välskäri joka kerta kuvatessaan tuota merkillistä päivää elämässään,
"Bonapartella oli paljon puuhaa, hän ei ymmärtänyt minua ja kysyi
adjutantiltaan, mitä minä tahdoin." "Kansalainen kenraali", vastasi
adjutantti, "se on vain muuan kirurgi, joka anoo kunniaa saadakseen
ensi tilaisuudessa sahata poikki teidän jalkanne." "Samassa", lisäsi
välskäri, "alkoivat kanuunat paukkua, itävaltalaiset ryntäsivät esiin
ja kenraali Bonaparte käski minun juosta hiiden kattilaan."
Välskäri, joka oli pelastanut niin monen mainion miehen hengen, ei siis
saanut pelastaa Napoleonin henkeä. Sen sijaan sairastui hän sotaruttoon
ja makasi puolen vuoden ajan surkeana sairaana Bresciassa. Sieltä kulki
hän Ranskan armeijan jälkiä Itävaltaan, pakeni Sveitsiin ja joutui
joksikin aikaa Zürichiin. Täällä hoiti hän muuatta apteekkia, rakastui
pieneen, punaposkiseen sveitsittäreen ja oli juuri menemäisillään
naimisiin, kun ensiksi ruhtinas Korsakov, sitten Massena ja lopuksi
Suvorov panivat monilukuisine joukkoineen ylösalaisin tuon rauhallisen
kaupungin. Tästä syntyneessä sekasorrossa pakeni välskärin morsian eikä
koskaan enää palannut. Suruissaan istui hän eräänä päivänä apteekkinsa
ikkunassa; silloin ajaa siihen kaksi kasakkaa, ne hyppäävät alas
hevostensa selästä, vangitsevat hänet, vaikka hän tekeekin vastarintaa,
ja vievät hänet mennessään täyttä laukkaa laskien. Välskäri luulee jo
viimeisen päivänsä pimiävän eikä ymmärrä mitään siitä, mitä tapahtuu.
Mutta kasakat kuljettavat hänet vahingoittumattomana matalaan majaan;
siellä istuu muutamia upseereja punssimaljan ympärillä ja heidän
joukossaan muuan karilas mieheksi pitkävartisissa saappaissa. "Toveri!"
sanoi hän lyhyesti ja käskevästi, "vedä esille hohtimesi, minun
hammastani pakottaa!" Siinä ei auttanut mikään, välskärin täytyi kaivaa
esille hohtimensa. Hän rohkeni kysyä, mitä hammasta pakotti. "Sinä
jupiset?" karjasi mies vihaisesti. "En, enhän minä jupise", vastasi
välskäri ja repäsi irti ensimmäisen hampaan, joka sattui hänen
hohtimiinsa. "Hyvin tehty, poikani! Mars!" Ja välskäri sai 10 tukaattia
vaivoistaan. Hänen ansioluettelonsa oli odottamattomalla tavalla
pidentynyt; upseeri, jonka hampaan hän oli reväissyt, olikin Suvorov.
Tästä mielissään hän päätti etsiä onneaan Venäjältä. Hän matkusti
Pietariin ja kävi Ruotsin lähettilään, kenraali Stedingkin puheilla,
joka oli hänen suosijansa amiraali Stedingkin veli. Täällä sai hän
sairaalanlääkärin paikan, eli herroiksi ja keräsi pienen omaisuudenkin.
Niin kului neljä tai viisi vuotta, kun tuli tieto, että Napoleon oli
tullut keisariksi. Taas heräsi välskärin vanha kunnianhimo; hän otti
eron virastaan ja palasi isänmaahansa v. 1804. Luottaen ansioihinsa
toivoi hän itselleen loistoisaa tulevaisuutta, mutta ei, lääkeopilliset
tiedekunnat olivat jo koroittaneet vaatimuksiaan ja pyysivät nähdäkseen
hänen papereitaan. Raivoissaan heitti hän hyvästit lääketieteelle, otti
esille Zürichistä saamansa todistukset ja osti itselleen apteekin
Tukholmassa.
Välskäri oli nyt viidenneljättä vanha. Hän tarkasteli tähän saakka
elettyä elämäänsä ja se näytti hänestä hyvin poikamaiselta. Ja hän
sanoi itselleen: "Ei ole siinä kylliksi, että olet pelastanut Ruotsin
laivaston, Kustaa III:n ja Armfeltin, että olet ollut Bonaparten
puheilla ja kiskonut hampaan Suvorovin suusta, sinulla täytyy myöskin
olla jokin tarkoitus, mitä varten elät." Ja silloin pisti hänen
päähänsä, että olihan hänellä isänmaa.
Syttyi vuoden 1808 sota. Välskäri myi apteekkinsa, joutui taas riitaan
tiedekuntain kanssa ja sai tyytyä alilääkärin toimeen muutamassa
suomalaisessa rykmentissä. Mutta samapa se, hän ei enää taistellut
kunnian eikä elokuun 15. päivän vuoksi; Suomen sotaväessä oli
harmaahapsisia vanhuksia luutnantteinakin: eikö sitten välskäri, jolla
oli virkavuosia vain parikymmentä, voisi palvella alilääkärinä? Siinä
toimessaan otti hän osaa vuosien 1808 ja 1809 sotaretkiin; hänen
paikkansa oli kaikissa kahakoissa lähellä tappotannerta, jossakin
tuvassa tai majassa tien varrella. Siellä taisteli hänkin tavallaan
urhoollisesti ja rehellisesti kurjuutta, tauteja ja kuolemaa vastaan,
sahasi käsiä ja jalkoja, sitoi, laastaroi, lohdutti, jakoi haavoitetun
sotilaan kanssa pullonsa viimeisen sisällön, jakoi leipänsä ja rahansa
ja oli aina iloinen ja hyvällä tuulella, kertoen kurjien iloksi toisen
toistaan hullunkurisemman tarinan matkoiltaan vierailla mailla.
Sotaväessä tunnettiin hänet kaikkialla "tupakkatohtorin" nimellä,
arvattavasti siitä syystä, että hän tuttaviltaan Tukholmasta sai hyviä
"lehtiä" ja oli aina valmis jakelemaan niitä sotamiehille. Tupakankin
avulla voidaan osoittaa kristillistä mieltä. Niin ylpeä ei tosin
välskäri ollut, että olisi Konowin korpraalin tavoin kantanut kahta
mälliä suussaan "ylpeydestä vain"; päinvastoin oli hän itse ilman, kun
hätä oli suuri ja haavoitettu toveri oli saanut viimeisen pään
pikanellirullasta, jonka hän otti esille pitkäin, keltaisten
nankkiniliiviensä taskusta. Sentähden rakastivat sotamiehet
"tupakkatohtoriaan" ja Fieandt vannoi tuhannen tulimmaisen nimessä
vihkivänsä hänet arkiateriksi sodan loputtua, sillä lähinnä kuulia ja
ruutia ei ollut mitään maailmassa, joka hänen mielestään olisi niin
hyvin ansainnut miehisen miehen kunnioitusta kuin kunnon mälli ja viisi
sinistä veljeä.[3]
Välskärin seikkailuista sodan aikaan voisi hyvästi saada täyttymään
ainakin yhden joulukalenterin. Mutta minä jätän ne tällä kertaa sikseen
ja mainitsen vaan ohimennen, että hän vietti v. 1808 syntymäpäiväänsä
elokuun _seitsemäntenätoista_ päivänä Alavudella. Sodan loputtua otti hän
eronsa, ilman eläkettä tietysti. Kun vuoden 1809:n jälkeen niin moni
suomalainen muutti Ruotsiin, katsoi välskäri kunniakkaammaksi kokea
kaikki kovat yhdessä isänmaansa kanssa ja jäi Suomeen. Mutta hänen
levoton luonteensa ei sallinut hänen pysähtyä mihinkään varmaan
paikkaan; ensi vuosina rauhan jälkeen hän kuljeksi ympäri maata,
lääkkeitä myyskennellen ja parannellen kaikkia tauteja suonenlyönnillä,
kuppasarvella, mixtura simplexillä ja sen semmoisella. Pitäjästä
pitäjään, kylästä kylään hän ajeli vanhalla hevosellaan ja oli yhtä
tervetullut ja yhtä hartaasti odotettu kuin mikä tohtori Bolliger[4]
tahansa uudempina aikoina. Välskäri oli vapaa kuin taivaan lintu,
sukkelapuheinen ja hauska, höysti katkerat rohtonsa hupaisilla
jutuillaan, ja mihin vain tulikin, sai hän aina olla varma tapaavansa
katetun pöydän ja puheliaan emännän. Se oli onnellista aikaa; minä olen
vakuutettu siitä, että välskäri tähän aikaan vaikutti paljon hyvää,
mutta _siitä_ hän ei koskaan puhunut.
Kauan ei hän kuitenkaan saanut oman mielensä mukaan kiertää maita
mantereita. Vuoden 1788:n jälkeen oli lääketiede yliopistoissa
edistynyt jättiläisaskelin. Lääkintähallitus alkoi ankarasti ahdistaa
kaikkia noita puoskareita, jotka tämän vuosisadan alussa täyttivät maan
ja jotka useinkin olivat vahingoksi lääketieteelle ja sen maineelle,
mutta jotka yhtä usein olivat avuksi hädän hetkenä, kun oikeita
lääkäreitä oli vähän ja apteekkeja harvassa. Välskäri oli jo tätä ennen
ollut riidassa lääkeopillisten tiedekuntain kanssa Upsalassa ja
Tukholmassa, eikä muuta tarvittu kuin että eräs innokas virkaveli
ilmoitti asianomaiseen paikkaan hänen retkistään maaseudulla. Välskäri
manuutettiin Turkuun tutkittavaksi, mutta ei totellut käskyä, joka oli
epäviisaasti tehty, sillä ansioihinsa nähden sotalääkärinä olisi hän
ennen monta muuta ollut itsemäärätty johonkuhun kaupunginlääkärin
toimeen. Mutta hän oli itsepäinen ja rakasti vapauttaan; hän ei siis
mennyt Turkuun, ja seurauksena siitä oli se, että hänet ankaran sakon
uhalla kiellettiin harjoittamasta ammattiaan.
Kolmannen kerran välskäri luopui nyt lääketieteestä, asettui
syntymäkaupunkiinsa ja herkesi kalastajaksi. Se oli hupaista tointa,
mutta maksoi huonosti vaivat, varsinkin jos niinkuin välskäri oli
tottunut nauttimaan kupin kahvia päiväkseen ja polttamaan ostotupakkaa.
Välskäri olisi myötäkäymisensä aikoina voinut koota hyvänkin
omaisuuden, mutta sitä pitääkseen oli hän liiaksi antelias ja
tuhlaavainen. Tämän maailman hyvyydestä oli hänellä tuskin muuta
jäljellä kuin vanha, ruskea takkinsa, keltaiset liivinsä ja iloinen
luontonsa ynnä muutama satakunta koukkua. Jonkin ajan kuluttua saatiin
hänet sentähden houkutelluksi hakemaan rokottajan tointa, jonka hän
saikin vanhain sotatoveriensa puoltolauseilla. Uudessa toimessaan
viihtyi hän mainiosti, kun sai ainakin pari kertaa vuodessa harhailla
kylissä ja taloissa, tarinoida emäntien kanssa ja vanhan tapansa mukaan
elää kädestä kärsään. Eikä ollutkaan toista, joka olisi voinut niin
hyvin kuin hän viihdyttää pieniä palleroisia, kun neula oli raapaissut
naarmun heidän käsilihansa hienoon hipiään; kaikki kävi kuin leikkiä
lyöden ja ennenkuin huomattiinkaan, oli kipu jo ohitse. Siitä vain
kasvoi äitien ystävyys häntä kohtaan, ja kernaasti annettiin hänelle
anteeksi hänen ruma tapansa purra tupakkaa.
Ja niin sateli vähitellen vanhuuden lumi hänen päälaelleen, hiljaa ja
huomaamatta. Hän oli yksi noita harvoja, jotka ovat mellastaneet
maailman myrskyissä kadottamatta uskoaan ihmisiin, jotka aina ovat
yhtä iloisia ja huolettomia ja joiden sydän ei koskaan kovene
vastoinkäymisissä eikä paisu ylpeäksi silloin, kun onni heille
hymyilee. Hän oli sydämeltään hurskas ja hellä ja nauroi kernaasti
itsekin nuoruutensa kevytmielisyydelle, vaikkei hän siitä vanhoilla
päivilläänkään tahtonut päästä vapautumaan. Keisari Napoleon -- "hänen
kaksoisveljensä", niinkuin hän leikillisesti virkkoi yhteistä
syntymäpäivää muistellessaan -- oli kohonnut nopeammin inhimillisen
suuruuden kukkuloille ja vielä nopeammin kukistunut siitä, jotavastoin
välskärin elämä oli heilurin tavalla tasaisesti ja säännöllisesti
siirtynyt siitä onnesta, jota ei kukaan kadehdi, niihin
vastoinkäymisiin, jotka eivät koskaan kukista! Eläen kaiken ikänsä
naimattomana, sittenkun kerran oli onnellisesti päässyt pakenemaan
Sveitsissä heränneen lempensä satimia, ei hänellä kuitenkaan ollut
yhtäkään niistä ennakkoluuloista, jotka vievät niin monen hänen
vertaisistaan halveksimaan sydämen pyhimpiä tunteita. Kirjat hän oli
tosin heittänyt luotaan liian aikaisin, pääsemättä siis osalliseksi
perinpohjaisemmasta sivistyksestä, mutta elämän kokemukset olivat häntä
kouluttaneet niin, että minä aina ihmettelin hänen ihmistuntemustaan.
Lapsuudessamme ja aikaisemman nuoruutemme aikoina istuimme me usein
hänen vanhassa yliskamarissaan kokoontuneina hänen nahkoitetun
nojatuolinsa ympärille kuuntelemaan tarinoita tarujen maailmasta ja
tarinoita todellisesta elämästä. Hänen muistinsa oli pohjaton ja
niinkuin ei vuolas koskikaan anna kaikkien vesiensä vuotaa yht'aikaa,
niin oli välskärilläkin aina uusia kertomuksia varastossaan, oli
kertomuksia ajoilta nykyisiltä, mutta vielä enemmän ajoilta, jotka ovat
kauan sitten unohtuneet. Eihän hänellä ollut mitään laajoja,
historiallisia tietoja, hänen juttunsa olivat enemmän hajanaisia
kuvauksia kuin kokonaisia kertomuksia. Jälkeenpäin olen huomannut, että
niistä on poistettava paljon sellaista, joka oli vain sen ajan juoruja
ja puolueiden panettelua. Usein puuttui niistä suuren ja ylevän
maailmankatsannon leima, jota ei saavuteta muulloin kuin silloin, kun
ajatukset ja tunteet alituisesti saavat vaikutusta siitä, mikä elämässä
on suurta ja jaloa; mutta todenmukaisuutta oli noissa hänen
kertomuksissaan, oli lämpöä ja ennen kaikkea eloisaa vilkkautta, jota
en rohkene ruveta muististani jäljittelemään.
Kun me olimme kauan kuunnelleet vanhusta yhteen menoon, otti hän joskus
esille kuluneen sähkökoneen ja houkutteli siitä kipinän toisensa
perästä. "Noin räiskähteli maailma minun nuorna miesnä ollessani",
sanoi hän nauraen. "Vei vain sormensa lähelle, niin jo paukahti
jossakin paikassa. Mutta silloin se olikin taatto taivahinen, joka
kampia pyöritti."
Harvoin oli hänellä jokin kertomus paperille pantuna; oli sentään yksi,
"Suomen Herttuatar". Suurimman osan hän kertoi suullisesti; monta on
siitä vuotta jo vierinyt, toiset niistä olen unohtanut, toisia niistä
olen verrannut tarinoihin ja kirjoihin. Jos nämä tulevat lukijaa
huvittamaan, ei välskäri ole turhaan kertonut juttujaan noina pitkinä
talvi-iltoina.