Neljäkymmentä vuotta on vanha välskäri maita mantereita vaeltanut ja
moniin kansoihin tutustunut. Kun hän nyt näiltä matkoiltaan kotiin
palajaa, viettääkseen viimeiset päivänsä omassa maassa, tuntuu hänestä
niinkuin tuntui ennen aikaan, kun hän meren myrskyistä ja jäiden
keskestä kotiutui rauhalliseen yliskamariinsa ja vanhain ystäväinsä luo
iltavalkean ääreen. Kiitos olkoon Jumalalle päättyneestä pitkästä
matkasta. Muu maa mustikka, oma maa mansikka.
Monta kieltä on välskäri retkeillessään oppinut. Hän on puhunut suomea,
ruotsia, tanskankieltä, saksaa, englantia, ranskaa ja venäjänkieltä.
Nyt, kun hän tulee takaisin, tuntee hän itsensä onnelliseksi voidessaan
puhua rakasta suomenkieltään niin kansanomaisesti, niin lämpimästi ja
sointuvasti kuin ainoastaan Aho voi. Nyt tulevat häntä ymmärtämään
ylhäiset ja alhaiset, oppineet ja oppimattomat, vanhat ja nuoret. Hän
on vieraillut kuninkaitten kartanoissa, on nähnyt isoisten loistoa ja
kuunnellut heidän salaisia neuvottelujaan. Mutta sydämessään on hän
aina ollut rahvaan mies, joka on ottanut osaa sen suruihin ja iloihin,
ymmärtänyt sen salaisimmat huokaukset ja ihmetellyt Jumalan ihmeellisiä
teitä, joita myöten Hän on tätä kansaa pimeydestä valoon johtanut.
Välskäri kyllä oivaltaa kertomustensa heikkoudet. Hän tietää aivan
hyvin, että Jumalan ja ihmisten korkeamman mittakaavan mukaan on hänen
oma voimansa heikkoutta ja hänen viisautensa hulluutta. Kaiken sen,
mikä tässä hänen teoksessaan elää, hyödyttää ja ilahuttaa, on hän
ylhäältä saanut. Kiitollisella ilolla täyttyy kuitenkin hänen mielensä
siitä, että kaikkialla, missä tämä teos on saanut ystäviä ja lukijoita,
siellä on se levittänyt kunnioitusta Suomen kansaan. Aina Amerikan
aarniometsistä saakka, joissa Suomen nimeäkään ei ennen ole tunnettu,
on hän saanut kirjeitä, jotka ovat uhkuneet rakkautta ja ihailua tätä
kansaa kohtaan, joka on niin paljon kärsinyt ja kärsimyksensä niin
miehuullisesti kestänyt. Jumalaan ja tulevaisuuteensa turvaten. Silloin
on tuo vanha kertoja yliskamarissaan sanonut Jumalalleen: "Herra, sinä
tiedät, että tämä kansa ei ole hakenut katoavaa kunniaa, ja sinä
tiedät, etten minä ole salannut sen heikkouksia, kun olen sen
miehuudesta todistanut. Mutta jos se nyt näissä kuvauksissa sen
kohtaloista esiintyy vieraan nähden näin nöyrän kärsivällisenä ja näin
avomielisen lujana, niin anna sen vast'edeskin pysyttää juurensa
isiensä uskossa, anna sen olla oma itsensä, ja se ei ole kaatuva, vaan
se on elävä sinun voimassasi ja täydentyvä rakkaudessasi."
Välskäri on antanut kansalleen, mitä _hän_ on kyennyt antamaan.
Jatkakoot muut hänen työtään ja todistakoot uudempien aikojen
edistyksestä! Häh sulkee nämä kertomuksensa suomalaisten lukijain
ystävyyteen, ja unhottukoon hän itse, kunhan hänen kansansa vain elää.
Koivuniemellä, lokakuun 19 p:nä 1895.