Patruuni oli mennyt matkoilleen. Tyhjänä oli hänen työhuoneensa, tomua
yltä päätä huonekalut ja muut esineet. Piika ei välittänyt sen huoneen
puhdistamisesta, ja rouva kävi vain siellä joskus itkemässä. Hän muka
jollain tavoin tyydytti mieltään, kun sai itkeä patruunin tomusessa
työtuolissa. Kun patruuni oli mennyt, sulkeutui hän viikoksi
huoneeseensa eikä sieltä liikkunut mihinkään. Mutta Alfred
lepertelevillä kohtelijaisuuksilla sai hänet sieltä lähtemään.
Työnjohtaja ja Alfred väittelivät keskenään vallasta talossa. Alfred
tahtoi ylettää isännyytensä aina verstaaseen saakka, käydä siellä
väliin samaten kuin patruunikin seisoskelemassa kädet seljän takana ja
katsellessaan murahtaa joku moitesana joko työn hitaudesta tai
huonoudesta. Mutta siinäpä pani työnjohtaja vastaan. Katselemassa nyt
ehkä Alfred olisi saanut käydä työnjohtajan mielestäkin, mutta mikä hän
oli käskijäksi verstaassa, jonka patruuni yksinomaa oli jättänyt hänen
haltuunsa. Alfred taas sanoi, että arvasihan hän tuon ja sentähden
puoli väkisten oli ruvennut isännäksikin, kun patruuni oli niin kovasti
pyytänyt. Ja Alfred aina muka ihmetteli, että työnjohtaja uskaltaa olla
noin tottelematon hänelle.
Ensikerran kun Alfred patruunin menon jälkeen näki Sannaa talossa,
kysyi hän leikillisesti:
-- Miten se Sanna-lapsi nyt jaksaa?
-- Minulla ei ole mitään tekemistä herran kanssa, oli Sanna ollut
jyrkästi vastaavinaan, mutta punastunut ja mennyt menojaan. Alfred oli
naurahtanut ja mennyt myös matkojaan. Ja joka kerta kun Alfred kohtasi
Sannaa, nauroi hän hänelle ja koetti saada häntä puheluun kanssaan.
Raittiusseura se alkoi olla aivan hunningolla ja uuvuksissa.
Työnjohtaja ei kyennyt sitä elähdyttämään, eikä kaikissa miehissäkään
ollut kovinkaan suurta raittiuden harrastusta. Intohimon voima on
suuri, ja harvoin voidaan sitä perin pohjin nyhtää ihmisestä, mihin se
kerran on kerjennyt syöpyä. Kun vaan tilaisuus ilmaupi, heittää se
kahleensa, joihin se on kytketty. Niin tässäkin. Ei ollut monta viikkoa
patruunin menosta, ennenkuin alkoi kuulua, että useat ovat luopuneet
raittiudestaan, vaikka kyllä nimeksi seurassa kävivät. Poissapa oli
patruuni kovine sanoineen. Pura koetti nyt parastaan, sillä hänen
mieltään karvasteli, että tuo seura, jonka eteen hän niin innolla oli
puuhannut, kuolisi tuolla tavalla. Hän piti kiivaan puheen työmiesten
ihmisellisestä arvosta, jossa koki mitä kiivaimmin miehiin istuttaa
ylevämpää katsantokantaa. Mutta silloin jysähti hän työnjohtajan kanssa
yhteen. Työnjohtaja sanoi seurassa kaikkien kuullen patruunin
lähtiessään olleen sitä mieltä, että on hyvä, jos Pura pysyy erillään
seurasta. Sepä pisti kuin orjantappura Puran sydäntä, ja hän lähti
silloin pois seurasta. Useat vajoutuivat kohta entiseen juoppouteensa,
ja ylevämpimieliset miehet pitivät kovin pahana, että työnjohtaja ja
patruuni noin kohteli Puraa. He eivät tahtoneet ruveta tanssimaan
seurassa työnjohtajan pillin mukaan, vaan mieluummin olivat sieltä
poissa kuin siellä. Työnjohtaja oli väsynyt seuran pönkitsemiseen ja
halusi siitä päästä erilleen. Siksi oli hän paljastanut koko asian
kirjeessä patruunille, jotta patruuni käskisi lopettaa seuran. Patruuni
kirjoittikin vastaukseksi kiivaan kirjeen, jossa käski lopettaa seura.
Työnjohtaja luki sen raittiusseurassa työmiehille. Siinä myös
käskettiin miesten palkat vähentää siksi, mitä ne olivat ennen
raittiusseuran perustamista. Tämä seikka ei saanut aikaan vähintä
melua. Ne, jotka ensinnä luopuivat raittiudesta ja joivat kuin
ennenkin, siitä suurinta suuta pitivät, vaan ei niinkään
kunnollisemmat. Edelliset uhkasivat tehdä työlakon ja pyysivät Puraa
esimiehekseen siinä hommassa. Että Pura, joka oli niin kyllästyksissään
sekä patruuniin että työnjohtajaan, rupeaisi siksi, siitä he olivat
varmat. Mutta Purapa kieltäytyi siitä ja neuvoi heitä tyytymään
entisiin palkkoihinsa. Eihän patruuni ollut mitenkään väärin
menetellyt, kun oli palkat alentanut, oli Pura sanonut miehille. Mutta
nämä aikansa melusivat, kunnes tyytyivät entisiin palkkoihinsa. Heissä
ei ollut yksimielisyyttä, jotta olisivat pysyneet lujina
vaatimuksissaan.
Alfred usein iltasilla tavotteli Sannaa ja olikin onnistunut siihen
määrään, että Sanna melkein ikävöi häntä. Vapissut oli Sannan käsi
ottaessaan ensimmäisen lahjan Alfredilta, ja kohta oli hän ottanut pois
sormestaan Puran kihlasormuksen. Kun Pura oli kysynyt siihen syytä, oli
hän vastannut, että hän on ottanut sentähden pois, ett'ei sormus
kuluisi. Oli muuan sunnuntai-ilta, jolloin Alfred päätti tehdä
lopullisen ryntäyksen. Rouva oli mennyt kylään ja Sanna oli yksinään
lasten kanssa. Sanna tiesi rouvan tulevan vasta myöhään yöllä kotiin,
ja siksi aikoi lähteä ulos pantuaan lapset levolle. Kun hän oli
lähtöhommissa, tuli Alfred ja aivan kohtelijaasti pyysi tulla mukaan.
Sanna punastui, mutta ei kieltänytkään, vaikka kyllä pelkäsi toisten
piikain ehkä näkevän hänen Alfredin parissa. Ja niin he lähtivät
yhdessä kaupungille. Pura tuli vähän myöhemmin hakemaan Sannaa, mutta
silloinpa hän ei enää ollut kotonaan. Sanna ensin vähän aristeli
Alfredin seurassa, mutta kun oli pimeän puoleinen, niin pian hän
rohkastui, laski leikkiä, nauroi ja teki ripeitä liikkeitä. He
kävelivät höyryvenelaituriin, josta aikoivat höyryveneellä kaupunkiin.
Matkaa ei ollut paljon, mutta se oli Sannasta tukalinta ihmisten takia,
joita oli höyryveneessä. Pian tulivat he kaupungin rantaan. Alfred kävi
ostamassa leivostötterön rannasta olevassa myymälässä ja toi sen
Sannalle. Sanna alkoi lapsellisella nautinnolla maistelemaan leivoksia.
Milloin jyrsi hän leivoksen sahahampaisiin ja säästellen sitä nakersi,
milloin imiskeli sitä, kuin pieni lapsi sokuripalasta. Ei Sanna niin
ahminut kuin Alfred, joka yhdellä kertaa heitti leivoksen suuhunsa ja
nielasi sen, kuin lintu hyttysen lennosta.
He astuessaan puhelivat joutavia, mitättömiä asioita, pitivät sellaista
kevyttä tuumaa, mikä on ominaista tavallisessa tilassa olevalle
sielulle. Tehtiin vähäisiä havainnoita ja koetettiin keksiä asian
hullunkurista puolta, jolle Sanna oli valmis nauramaan. Hän pureskeli
leivoksia ja aina nauraa kikatti, vaikka suukin oli täynnä.
-- Eikö mennä tuonne puistoon vähän istumaan? kysyi Alfred.
-- Mennään vain!
He menivät muutaman suuren koivun alle sohvalla istumaan. Puistossa ei
ollut muita. Siellä oli pimeä, sillä puiden oksat loivat juurille
synkkyyden. Ohuet pilvet kulkivat taivaalla kiiruusti. Sanna katsoi
niitä, miten ne juoksivat ja kokoutuivat ja väliin verhosivat kuun
palasen.
Alfred silmäili pitkin puistoa. Siellä oli vain hämärää ja varjoa, ja
tuo ikäänkuin rohkaisi häntä. Hän siirtyi likemmäksi Sannaa ja tunsi
poskiensa palavan. Hän siirtyi vielä lähemmäksi ja yhtäkkiä laski hän
kätensä Sannan kaulalle. Otti toisella kädellä, kun Sanna ei
vastustanut, vyötäräisistä ja veti hänet syliinsä. Hän oli kuin kiivaan
lumouksen vallassa, mikä herpasi koko hänen olemuksensa. Hänen poskensa
hehkuivat ja hermosto oli jännityksessä, jotta vieno hiki puhkesi
kasvoille ja ruumis oli herkkä vapisemaan. Sanna oli hervakas ja painui
lepäämään Alfredin vasenta povea vasten. Alfred nojasi päätään Sannaan
ja kuuli hänen sydämmensä lyövän kuin aristuneen elukan. Alfred
nojautui enemmän Sannaan ja kosketti suullaan Sannan kuumia huulia.
Alfred suuteli toisen, kolmannen ja yhä useamman kerran. Ei kumpikaan
ääntä ääntänyt eikä heittänyt irti. -- -- --
Silloin ryöpsähti tuuli puistoon ja pääsi käsiksi kuiviin lehtiin.
Niitä se lennätti ja puiston puita huojutti, jotta ääni ilmassa kuului
ja Sanna ja Alfred havahtuivat siitä. He jäivät erilleen istumaan
sohvalle ja katsomaan puuskan mellastusta. Puuska meni, se oli vain
satunnainen vihuri, joka yhtä kiivaasti katoaa kuin tuleekin. Alkoi
vain lienteästi tuulemaan. Sannan ja Alfredin huomaamatta oli taivas
verhoutunut tummempiin pilviin, ja nyt alkoi heittelemään ensimmäisiä
vesiä, raskaita kuin ainakin syyssateen karpalot. Ne ropisivat puita
vasten ja tipahtelivat puiston kuiviin santakäytäviin.
-- Kohta sataa kovasti. Meidän pitää joutua sateen edestä, sanoi Sanna
ja oikasi rynkyistä päällysvaatettaan.
-- Ei niin kovin hätää. Onhan minulla sateenvarjo.
Alfred nousi ylös ja levitti sateenvarjonsa. Sitte tarttui hän Sannaa
käsipuolesta, ja yhdessä saman sateenvarjon alla lähtivät he puistosta.
Raskaasti tipahtelivat sadepisarat sateenvarjon kattoon, mutta eivät
sen läpi päässeet. Alfred veti Sannan aivan liki itseään, eikä Sanna
vastustanut, vaan nauroi.
* * * * *
Kohta sai Pura tietää Sannan ja Alfredin välistä. Ja silloin hän
hetkeksi musertui, ja koko hänen henkinen pontensa oli kuin madon
syömä, mikä vaan kituu ja kärsii. Hänestä tuli synkkämielinen ja
alakuloinen. Hän koetti välinpitämättömästi vain työskennellä, mutta se
ei tahtonut onnistua. Alfredia ei hän ollut nähnyt moneen aikaan, sillä
hänpä ei juljennut tulla Puran näkyviin. Hetkeksi oli Pura kadottanut
kaiken uskonsa ja luottamuksensa elämään. "Jos ketään on koetettu, niin
minua", lausui hän väliin yksinään. "Kumminta kummista on se, että itse
työväen tyttäret eivät jaksa säilyttää naisellista arvoaan. Niillä on
heikoin kasvatus, joita myötään uhkaavat terävät kohtalon okaat",
lisäsi hän siihen.
Rouva eroitti Sannan talosta, kun sai tietää hänen olevan raskaana.
Kotiinsa sen Sannan täytyi nyt turvelehtaa, sillä minnepä muualle nyt
meni, kun kaikki alkoivat häntä vieroa. Raskaalta tuntui Purasta, kun
ajatteli Sannaa ja hänen tulevaisuuttaan, mutta hänen sisin sydämmensä
häntä kuitenkin rakasti. Hän ei voinut nyhtää pois sydämmestään Sannan
kuvaa, ei, vaikka se nyt oli noin tummunutkin. Ja kun hän kuuli, miten
ihmiset Sannaa parjasivat ja haukkuivat, että itsehän on syynä
onnettomuuteensa, niin yhä myötätuntosemmaksi tuli hän Sannaa kohtaan.
Että Sannan osa oli raskas, sen hän kyllä käsitti.
Silloin muutamana päivänä tuli sähkösanoma ulkomailta, että patruuni on
kuollut siellä sydänhalvaukseen. Hekumallisen elämänsä uhrina hän
menehtyi. Sähkösanoman vaikutus ei ollut vähäinen patruunin talossa.
Rouva huusi tuskissaan yhden päivän, ja kaikki palkolliset olivat kuin
säikäyksen lyömät. Kuka nyt ottaa verstaan? kysyttiin. Ainoaksi
keinoksi näki rouvakin hiukan selvittyään säikähdyksen ensi
huumauksesta myödä verstas. Mutta ostajaa ei ollut niinkään helppo
löytää, sillä liike oli siksi suuri. Viimein löysi rouva ostajan; se
oli muuan nuorenpuoleinen varakas liikemies, mikä oli saanut
yliopistollistakin sivistystä. Hän se nyt tuli konepajan omistajaksi.
Mutta samassa kuin tuli uusi isäntä, samassa Purakin ikäänkuin heräsi
surun unestaan. Tämä isäntäpä oli toisellainen kuin entinen patruuni:
ei hän ollut röyhkeä ja kopea, vaan hyväsävyinen. Hän taisi puhutella
työmiestä niinkuin ystäväänsä. Ja Pura aikoi vielä kerran koettaa
sivistää työkumppaneitaan. Mutta nyt hän alkaisi eri tavalla. Hän
tahtoi muodostaa jonkinlaisen työväenyhdistyksen verstaalaisten kesken.
Pura näki olevan parasta, ett'ei ensin vaadittaisi ehdotonta raittiutta
seuraan pääsemiseen, mutta sitte, kun työmiehet olivat siellä
kasvatetut. Hän tahtoi ensin puhdistaa sydämmet, ennenkuin puhaltaisi
niihin ylevämmän katsantokannan. Ja silloin työmiehet itsestäänkin
heittäisivät ylenmääräisen juomisen ja tulisivat itsestään raittiiksi.
Silloin voisivat he myös tyttäriinsä istuttaa sellaisen mielen, mikä ei
horjuisi jonkun miehen mielistelyistä siveettömyyteen ja kurjuuteen. Ja
hän sai luvan uudelta patruunilta perustaa tällainen yhdistys. Sinä
iltana, jolloin yhdistys perustettiin, oli taas riemujuhla
verstaalaisten kesken, johon otti osaa uusi patruunikin. Muutamia
päiviä myöhemmin pyysi Pura Sannaa vaimokseen. Vasta silloin
verstaalaiset oikein huomasivat, minkälainen mies Pura oli. Jo aikaa
ennemmin oli Alfred lähtenyt talosta.