Pura oli päässyt konepajaan, johon hän oli halunnut. Hän laittautui
matkalle, kokosi kampsunsa, ja ne mahtuivatkin pieneen matka-arkkuun.
Mitäpä sitä yksinäisellä miehellä on paljon rihkamia, varsinkaan
työmiehellä! Parin päivän takaa nopeata rautatiematkaa oli hän perillä.
Hiljalleen solui juna kaupungin asemalle; käyttävä kanki vain vitkaan
liikkui. Asemalla oli ihmisjoukko ääneti odottavaisena, ja kun juna
pääsi seisahtamaan, alkoi joukossa syntyä ristivirtoja. Mikä haki
omaistaan, mikä mitäkin. Koreapontanen hotellinmies töytäsi heti toisen
luokan vaunujen eteen ja sinne se solui hienompi joukko.
Kaupunki näytti ikävältä, jotta Puraa alkoi mietityttää tulonsa.
Ihmiset, joilta hän kyseli asuntoa, olivat ynseitä. Pakkanen tuntui
kirvelevälle, ja pääkaupungissa tehty ohut palttoo tunnusti päästävän
läpitsensä puhaltamaan Pohjan hyisen viiman. Kylmä väristys karsi
ruumista, puistautti aina väliin. Mielikin tuntui lannistuvan Puralla
tuossa oudossa ihmisjoukossa.
Juna vielä liikahteli ja puhvertit lonkkuivat toisiaan vasten. Veturi
viheltää vihkasi ja jätti vaununsa. Minne lie mennytkään, joko
yöteloille. Yösijaa se mietti Purakin, mistä saisi. Hän meni
asemahuoneeseen. Siellä oli poliiseja, ja Pura mietti, että noiltahan
sitä saa tietää yösijapaikkoja. Hän meni poliisin luo, mikä juuri avasi
asemahuoneen ovea muutamalle lihavalle herrasmiehelle. Hän näytti siis
toimittavan asemahuoneen ovenvartijan virkaa.
Pura läheni poliisia ja mietti alkaa kyselemään, kun taas muuan
vallassäätyläinen keskeytti hänen tuumansa, sillä poliisin täytyi
osottaa palvelustaan hänelle. Nyt hyökkäsi Pura esiin ja kääntyi
poliisin puoleen. Mutta poliisi ei näyttänyt hänestä välittävän.
Mikähän kisälli-lurjus tuokin lienee, ajatteli poliisi. Pian täytyi
poliisin taas ryhtyä avaamaan ovea muutamalle herrasperheelle, mikä
jälkeläisineen työntyi mahtavana ovesta.
Puraa suututti. Eikö hän ole ihminen niinkuin nuokin? Eikö poliisi ole
niin hänen palveluksessaan kuin noidenkin? Heillä on kotinsa, lämpimät
huoneensa varmassa tiedossa, vieläpä höyryävä teesamovaarikin odottaa
heitä siellä, mutta hänellä taas jääkylmässä pakkasessa ei ole kattoa
pään päällä....
Viimein hän kääntyi muutaman kaupunkilaiselta näyttävän herrasmiehen
puoleen. Herran hyväsävyisistä kasvoista oli hän saanut toisen
käsityksen kuin tuon poliisin matelevasta naamasta.
-- Voitteko, hyvä herra, neuvoa minulle yösijaa?
-- Kyllä. Kievarissa sen varmaan saatte.
-- En minä pidä ravintoloista. Sen kyllä tiedän, että niitä kaupungissa
on.
-- Muuta keinoa en minä tiedä.
-- Tottapa täytyy mennä sitte kestikievariin. Kiitos sanomisestanne!
Puraa oudosti lähteä mihinkään hotelliin. Hän tiesi, ett'eivät ne
olleet työmiestä varten. Mutta mitäpä nyt teki?
Pura otti matka-arkkunsa ja huusi ajurin. Ajuri tuli, ja kohta lipui
reki pitkin katua, mikä oli matalarakennuksista ja pimeää.
Tämä teki Puraan, pääkaupunkilaiseen, oudon vaikutuksen. Ei nimeksikään
kivimuuria, kaikki niin hiljaista ja rauhallista. Ensin tuntui
jonkunlainen halveksimisen tunne pakkauvan rintaan, mutta se hälveni,
kuta enemmän ajettiin, ja Purasta tuntui jo, että tällaista hiljaista
elämää hän on juuri kaivannut.
Jonkunlainen esplanaadintapainen mennä vilahti silmäin ohi; hevosen
kavioin alla tömisi, jotta tuntui olevan silta alla. Yht'äkkiä reki
töksähti suureen lumihankeen, ja nyt oltiin perillä.
Pura kohousi reestä ja työntyi sisälle. Paitahihasia herroja hyöri
biljaardipöydän ääressä. Huoneessa oli juojia, kaikki herrasmiehiä.
Joku käski ruotsinkielellä bufettineitiä toisesta huoneesta.
Pura ei hämmästynyt, vaan meni rohkeasti neitiä kohti ja kysyi
huonetta. Neidin kalpeat kasvot unelijaine silmineen olivat Purasta
ilkeät nähdä, hänen melkein koko otsan peittävä, käherretty etutukkansa
ei juuri kaunistanut hänen imeliä ja velttoja kasvojaan, mitkä olivat
maidonkarvaiset, mutta poskilla maalipilkut kuin veritäplät
lumihangella. Ei hän ymmärtänyt Puran kysymystä. Mutta pian tuli muuan
herroista avuksi ja selitti Puran tahtovan huonetta. Neiti tarkasti
Puraa tai paremmin hänen vaatteitaan. Pitkät korkosaappaan varret
housunlahkeiden päällä eivät näyttäneet neitiä miellyttävän, ja hän
vetäsi sieramiaan ikäänkuin tutkiakseen tulijan hajua.
Puraa alkoi tämä tarkastelu suututtaa. Hän kyllä ymmärsi, mikä merkitys
sillä oli.
Neiti selitti herralle, ett'ei tuolle anneta täällä yösijaa.
Herra oli hiukan kohtelijaampi sanoessaan Puralle, ett'ei ole huonetta
saatavissa.
-- Kestikievarissa tulee olla huoneita matkustaville, sanoi Pura
äkäsellä äänellä ja loukkauneena.
Herra käänsi neidille Puran sanat. Neiti katsoi vihaisesti Puraan ja
puhui taas ruotsiksi, mutta kiivaammasti kuin äsken herralle.
-- Neiti sanoo, ett'ei ole tyhjää huonetta.
Pura ymmärsi yskän. Hän painoi lakin päähänsä ja lähti. Mutta mihin? Ei
hän sitä nyt niin välittänyt. Hänen sappensa kiehui, kun häntä oli
tuolla tavalla kohdeltu. Oliko hän luotu tänne kaikkien ylenkatseen
esineeksi!...
Vaan siinä kadulla kävellessään mietti hän, että asian laita ei ole
noin ainoastaan hänen kanssaan, vaan koko hänen säätynsä. Työmiestä
luulevat he saavansa kohdella kuin elukkaa!...
Viima yltyi ja lumi kuivana kitisi jaloissa. Luihin ja ytimiin tuntui
jäinen tuuli ottavan. Selkärankaa karsi ja ruumista väristi Puralla.
Hyi, äänsivät hänen lokattamaan pakkauvat huulensa.
Hän mitteli katua ja kulki tietämättä minne. Häntä mietitytti, että
rupeaako pyrkimään yöksi johonkin yksityiseen taloon. Ei suinkaan hän
kadullekaan voi jäädä paleltumaan...
Hän katseli jo taloja, mihin sopisi koettaa päästä. Suurempiin,
pulskilla akuttimilla varustettuihin taloihin ei hän miettinytkään
pyrkiä. Hän tiesi, ett'ei siellä ollut yösijaa hänelle. Tuossa hän
kanteli pikkuista matka-arkkuaan ja tarkasteli kuin rosvo taloja.
Ei hän löytänyt mielestään sopivaa, mihin olisi pyrkinyt. Ihmisetki jo
olivat hälvenneet kadulta, sillä kello oli piakkoin yksitoista. Ei
ollut ketään, jolta olisi kysynytkään. Alkoi tuulla kohista ja yhä
useampia tähtiä ilmestyi puolipimeälle taivaalle. Luntakin alkoi
ryöppyämään ja pakkasen keventämänä lähti se helposti tuulen muassa
lentelemään pitkin katuja ja kinostumaan, missä sopiva kolo ja suoja
ilmestyi.
Puran tuossa mielessä pahoillessa alkoi jo yksi tuli toisensa jälkeen
sammumaan. Mietitytti häntä, että pitiköhän jäädä yönselkään tuiskuun
ja pyryyn. Hän katseli, eikö näkyisi kapakoita, jotta olisi niihinkään
päässyt. Ja häneen iski halu, että jos tuossa olisi kapakka, niin hän
heti sinne menisi ja lyöttäytyisi muiden vierasten joukkoon, tilaisi ja
-- joisi. Viettäisi siten tämän yön, kun ei näy saavan parempaa
yösijaa.
Mutta kapakan näköistä ei näkynyt, sillä ne olivat jo kiini. Ne
suljettiin kaupungissa varhain illasta, mutta aamusta taasen olivat
aikasin auki.
Purasta tuntui niin ikävältä, niin kolkolta. Hänen sydäntänsä kaiveli,
että oli melkein itkun väreitä kurkussa. Mutta autio ja kolkko oli
katu. Yhtenä pitkänä linjana se lähti Puran silmistä ja päättyi
hämäryyteen ja lumituiskun sakeampaan pölläkkään. Kuinka kauvas sitä
kesti, sitä ei Pura erottanut. Toisilta kaduilta kuului joku yksinäisen
kulkusen kilinä. Väliin se kuulusti tulevan likemmäksi, musta häipyi
sitte kauvas kuulumattomiin. Se eteni, sen muassa meni pikkusen aikaa
Puran ajatukset, mutta kun ääni kuoli, niin hänenkin ajatuksensa
pysähtyivät, mutta kohta taas kiertyivät samaan: miten tässä käynee?
Hän tuli muutamalle portille ja huomasi takakartanolla yksinkertaisen,
pienen rakennuksen.
Hän mietti lähteä kysymään sieltä yösijaa. Mutta kun hän siinä
tarkasteli taloa, kuului jalan kapsetta ja pienenläntä mies tuli
näkyviin.
Pura heti mieheltä tiedustamaan majapaikkaa ja kertoi olevansa outo
kaupungissa, vasta ensi iltaa. Kadulle hän jäisi yöksi, jos ei joku
armollinen ihminen häntä ottaisi asuntoonsa...
Mies tarkasti Puraa ja hänen matka-arkkuaan.
-- No, jos niin lie asia, niin eiköpä lie sitte hyvä, että minä annan
yösijan. Mitä miehiä te ootte?
-- Minä olen rautatyöntekijöitä. Olen ollut nuoresta pojasta Helsingin
konepajassa ja olen tullut tänne nyt. Tänne kun on perustettu uusi
konepaja.
-- Onhan se perustettu. Täällä se on minun asuntoni, kun lähetään tänne
päin.
-- Te kai olette myös työmies? Minkä työn tekijä?
-- Enpä minä oo muu kuin jätkä. Teen sitä työtä, mitä milloinkin saan.
Olen minä ollut tuolla nahkatehtaalla, mutta syksyllä sieltäkin
löysättiin suuri miesjoukko pois. Tehtailija sanoi silloin, että kun
peljätään sotaa tulevaksi, niin ei saata jättää kovin paljo varastoon
nahkoja.
Pura kertoi, miten hänelle oli käynyt kestikievarissa.
-- Eihän ne työmiestä kohtele ihmisenäkään semmoisissa paikoissa, tuumi
mies.
-- Eivät kohtele! Hyvin kyllä olisin heidän viilaan jäänyt kadulle
paleltumaan.
-- Lienee ne työmiehet siellä Helsingissä kuitenkin vähän paremmassa
arvossa kuin täällä? Niin minä sen luulen.
-- En tunne näitä oloja. Vielähän ne työmiesparat ovat huonolla puolen
kaikkialla... yli koko maailman.
-- Mutta Amerikassa ne sanoo olevan toisenlaista siltä. Siellä kuuluu
työmies olevan yhtä arvokas kuin herrakin kaikkialla, niin yleisissä
paikoissa kuin muuallakin. Ja ne kuuluuki siellä kulkevan silkkihattu
päässä ja keppi kädessä. Eikä niitä kuulu pyhän seutuina erottavankaan
herroista. Mitä kun täälläkin olisi sellaista!
Ja mies naurahti puheensa päälle.
-- Kuuluuhan se Amerikassa työmies jo olevan jotenkin ihminen
yhteiskunnallisissakin asioissa. Äänestää siellä presidenttiäkin yhtä
monella äänellä kuin rikkain pohatta.
-- Vai niin! Viisi markkaa ja enemmän kuuluvat siellä jätkätki saavan
päivältä. Työ kuuluu olevan kovaa ja sitä pitää palavissaan tehdä,
mutta työtä ei kuuluta tekevän niin kauvan aikaa kuin täällä päivässä.
Nisuleipää ja muuta hyvää kuuluvat syövänkin.
-- Verrattain se on parempaa Amerikassa työmiehellä kuin täällä.
-- Minä tässä olen katunut, että kun tuli naiduksi ja noita sikiöitä on
liika paljon. Jos vielä olisin nuorimies, niin kyllä heittäsin nämä
olot ja lähtisin paikalla Amerikkaan. Kun sitä oisikin yksinäinen mies,
niin oisiko kumma lähteissä. Ette kai te ole nainut mies?
-- En ole.
-- Kohta tässä päästään perille. Eihän se minun asuntoni mikään häävi
ole, mutta ei tuo lie työmies kovin loistaville tottunutkaan.
-- Kunhan on katto pään päällä ja hiukan lämpöä, jotta saa vähän sulata
kohmettuneita jäseniään.
Muutamasta portista käännyttiin nyt kartanoon ja peräpuolella sitä
tuikki vähäinen valo. Lasi oli keltasen harmaa akkunassa ja
jonkunlainen paksu uudin oli siinä, joten valo heikonlaisesti pääsi sen
läpi.
Raskas, tunkkaunut, kostea ilma lehahti ovella vastaan. Tiesi
pikkulapsia olevan huoneessa, sillä paha lemu sieltä höyrysi tulijan
nenään. Ovi kitisi, kun sitä liikutettiin, sillä sen reunat olivat
paksussa jäässä. Siinä se jää tappeli olostaan perempää tulevaa lämpöä
vastaan. Lämpö saikin sitä vähän sulaamaan, jotta sitä vetenä valui
lattialle, mutta kovat olivat myös ulkoa uhoovat kylmät ilmavirrat. Ne
vain lisää ja lisää jäädyttivät tuota valuvaa vettä. Kylmä ja lämmin
siinä otteli huoneen asukkaille ilotonta taisteluaan. Jää kiilsi
kristallilta myös akkunassa ja lämpö siinäkin uursi vesipuroja, mitkä
valuivat alas ja muodostuivat tuumanpituisiksi keilamaisiksi
jääpuikoiksi. Huone oli muuten matala ja likanen. Lattia oli perältä
ylempänä kuin oven suusta. Sammalet tursottivat seinäpalkkien välistä,
niitä kun ei oltu millään verhottu. Oven suussa oli tukeva uuni, mikä
oli monesta kohden halkeimissa ja sen kyljessä oli yksireikäinen hällä,
ainoa mukavuus koko majassa. Uunin kyljet olivat lapset piirrelleet
ristiin rastiin jos jonkinlaisia kankeita kuvia ja muutamin paikoin oli
tiilikin lohennut. Kun mies käveli lattialla, notkui se. Hiiret ja
rotat kun olivat kaivaneet multaa lattianniskojen alla. Huonekaluja oli
tuiki vähän ja kovin renkkauneet ne näyttivät olevan.
-- Vieras istuu! Tällainen minun majani on.
-- Kiitos! Te olette perheellinen mies.
-- Johan minä sitä tuolla tiellä puhuin, että tuskaa sitä on mennä
perheen kanssa eteenpäin. Annappas, äiti, vieraalle tuoli!
-- Ota sinä tämä, Pekka! Se on ollut koko illan niin ärttynen. Eikö
saane hampaita. Mistäs tämä vieras on?
-- Helsingin puolesta.
-- Vai Helsingin. Istukaa!
Samassa vaimo pyhkäsi muuatta tuolia esiliinallaan ojentaen sen
Puralle.
Pikku Pekka kai oudosti vierasta, kun päästi katkeran itkun. Itku
herätti toisetki huoneessa olijat ja nyt tirkisteli kuusi paria lapsen
silmiä Puraa.
Isä koetti tyynnyttää lasta, ja näytti se heittävän kirkumasta.
-- Pakkanen siellä paukkuu. Taitaa lauhtua.
-- Saisi tuo lauhtua. Surkea, kun menee puita niin kovasti! Kun niiden
saalis e'es olisi parempi, mutta kun nuo tehtailijat ostavat kaikki
halot läheisistä sahoista, jotta täytyy pikkueläjäin käydä hakemassa
melkein peninkulman takaa, jos haluavat kovempaa puuta kohtu hinnoilla,
valitteli vaimo ja hyssytteli Pekkaa.
-- Tämä vieras kun ei saanut yösijaa, niin käskin minä hänen tänne. Lie
tuota, muori, meillä sijaa?
-- Mistä ei saanut?
-- Kestikievarista.
-- Vai kestikievarista?
Vaimo katsoi Puraa pitempään ikäänkuin tutkiakseen häntä, onko hän
herra vai narri, kun kestikievarista yösijaa pyytää. Hän! Mikä lienee
kisälli! Kun ei vain lie joku roikale? Hyvät tuolla ovat vaatteet
päällä...
-- Santi ja Kustu kun panevat lattialle, niin saa vieras sohvan, arveli
vaimo.
-- Ei. Antakaa poikain maata, kyllä minä panen lattialle!
Ja Santi ja Kustu vetivät enemmän peittoa päällensä ikäänkuin peljäten
lattian kylmyyttä, jo kun kuulivat siitä mainittavan.
Noin kymmenvuotinen tyttö nousi ylös tuolien päältä, missä hänen
vuoteensa oli ja kävi juomaan. Juotuaan kiepsahti hän kevyesti
lämpimälle sijalleen tuntien paljaissa säärissään lattian kylmyyttä.
-- Teko olette Helsingistä kotoisin, kysyi vaimo.
-- En juuri Helsingistä, vaan sen lähiseuduilta. Maalla minä olen
syntynyt ja ensimmäiset vuoteni kasvanut.
-- Vaan olette olleet paraan ikänne Helsingissä?
-- Niin olen.
-- No, mitä te nyt tänne lähditte?
-- Tänne konepajaan työhön.
-- Vai te olette konepajan työmies.
Vaimo alkoi imettämään Pekkaa, ja ahnaasti Pekka imi. Laihat olivat
naisen kasvot ja likanen harmaa väri oli niissä, tietysti huoneen ilman
vaikuttama. Hän imetti Pekan ja asetti sen sänkyyn, johon luultavasti
panivat myös vanhemmat maata, sillä niin leveäksi se oli laitettu.
Kätkyttä ei näkynyt, ja se olisi ollutkin vain ahtaudeksi.
Kauvan ei tarvinnut Pekan olla vuoteessa, ennenkuin hän nukahti. Pää
hermottomasti solahti päänalustalle ja rinta vienosti kohoili.
Kasvoissa oli niin tuiki eloton piirre kuin nukkujalla voi olla. Hänen
raskasta hengitystään säestivät kohta toisten lasten kuorsaukset. Vaimo
alkoi jo hiljempaan puhumaan, ja tuo nukkuneiden kuorsaus ikäänkuin
pakoitti miehiäkin puhumaan matalammalla äänellä.
Istuessaan tuolillaan tunsi Pura, miten kylmä uhoi lattiasta. Karmasi
vähän panna noin kylmälle lattialle maata, mutta eipä muuallakaan tilaa
ollut. Vaimo alkoi laittamaan Puralle vuodetta. Hän asetti hevosen
loimen lattialle, pani vanhoja vaatteita päänalusiksi ja niiden päälle
kovan, oljilla täytetyn tyynyn. Turkin hän sitte asetti peitteeksi.
Siinä oli Puran vuode.
-- Parempaa vuodetta ei meillä ole vieraalle tarjota.
-- Eikö vieraalla ole nälkä, kun on vasta tullut matkalta? kysyi mies.
-- Eipä ruokapala pahaa tekisi.
-- Paneppa, äiti, sitte mitä meillä on! Ka, onhan siinä jo ruoka.
-- Sinuahan minä sen jätin siihen odottamaan. Käykää syömään.
Pöydällä oli paksua kuivaa leipää, perkkaamattomia ahvenenpoikia
suolavedessä, kylmiä perunoita ja kaljaa tuopissa.
Rehästi kävi mies ruan kimppuun, ja Pura seurasi esimerkkiä. Vaimo
alkoi riisumaan päältään. Kauvan ei Pura syönyt. Hän säästeli talon
ruokavaroja, jotka juuri eivät erin hyvälle maistuneetkaan.
Riisuskelemaan hänkin alkoi päällysvaatteitaan ja saappaitaan.
Tunkeutui sitte loimen ja turkin väliin. Mies söi hyvällä ruokahalulla
vielä sittenkin, kun Pura jo nukkumista teki. Sammutti sitte tulen,
paneutui itsekin maata, ja jonkun ajan takaa kuului vain tyyni, nouseva
ja laskeuva kuorsaaminen huoneessa.