Pura oli syntynyt etelämmässä osaa Suomea ja joutunut jo vallan nuorena
"nokipojaksi" muutamaan Helsingin konepajaan. Isätön lapsi hän oli ja
äitinsäkin jo nuorena menettänyt. Ihmisten puheista tiesi hän isästään
sen verran, että se oli ollut joku herra. Konepajassa oli hän
taidossaan varttunut, tullut viilariksi ja ansaitsi jo parinkymmenen
vuotisena neljäkin markkaa päivältä.
Juoppous on tehtaantyömiesten suurin pahe, mutta hän jo nuorena tunsi
vaistomaista inhoa viinaan, ja kun hän tuli vanhemmaksi ja oppi
lukemaan sanomalehtiä, sukeutui hänen vaistonsa täydeksi tunnoksi
viinan turmiollisuudesta.
Ei raittiusaatekaan ollut isosti pukeutunut käytäntöön
tehtaantyömiesten kesken, vaikka moni kyllä pennitönnä kohmeloissaan
kiroili viimeistä juontireissuaan, vaan pilkkana pidettiin se mies,
mikä ei viikon takaa -- ja keskelläkin, jos oli mistä ryypätä --
ryypännyt, ryypännyt viikon ansioitaan.
Monesti kuohuili kiivaimmin veri Puran nuorissa suonissa, kun kumppanit
ilkkuilivat hänelle ja pilkkasivat häntä maitosuuksi jos muuksikin,
mutta hän koetti hillitä itseään. Vaan kerran tuli kiivas ottelu.
Konepajaan oli muuan nokipoika noutanut viinaa "vanhoille" miehille, ja
itse työnjohtaja, joka oli tehtaanomistajan serkku, oli ensimmäisenä
osamiehenä. Kun miehet olivat aikansa lippineet viinaa, vieläpä
maistauttaneet pojillakin, mieli paha sisu yltymään ja ryhdyttiinpä
joukolla pilkkaamaan Puraa. Varsinkin työnjohtaja oli kiihkossaan Puraa
pilkkaamaan. Mutta kun hän äännetönnä kuunteli hänen sammaltelevan
kielensä kiistaa, suututti se juopunutta ja hän lopuksi viskasi viime
tilkat astiasta Puran silmille. Puran kasvot vavahtivat, huulet
painuivat lujasti yhteen, synkkä välke tuli silmiin ja tuossa paikassa
oli hän työnjohtajan kimpussa. Hän löi, löi, jotta huone vastaili, ja
lyhyt, kynttyräinen työnjohtaja lenteli kuin kinnas Puran käsissä.
Muut eivät uskaltaneet mennä väliin, vaan Pura sai vihan vimmassaan
pieksää mielin määrin työnjohtajaa.
Yht'äkkiä hän herkeni, lähti pois työhuoneesta ja meni asuntoonsa. Hän
heittäytyi pöytää vasten ja -- itki. Kuumina valuivat kyynelkarpalot
parinkolmatta vuotisen nuoren miehen kasvoilla, ja nokijuovia risteili
hänen poskillaan. Nyt hänelle vasta selkeni, mitä hän oli tehnyt. Koko
ruumiin läpi kävi outo vavistus, ja sydän löi hitaasti, mutta kovasti.
Hetken aikaa mietittyään nousi hän ylös, pyhki vetistyneet silmänsä ja
lähti takaisin tehtaaseen. Hän meni suoraan työnjohtajan luo, joka oli
jo jotenkin selvä. Tappelu oli saanut hänet järkiinsä. Pahoja mustelmia
oli hänen kasvoissaan, ja oikea käsi oli tukossa.
Hän juuri uhkaili ja kiroili muille miehille Puraa, mitä hän sille
näyttää, kun Pura tuli huoneeseen. Hän purki suustaan puolinaisia
sanoja ja kiivauksissaan porasi, jotta sylki suusta ulos pärskyi. Ja
hänen harmaat, kohmeloiset, äsken toljottavat silmänsä liikkuivat
tuikeasti ja elävästi.
Puraa hävetti katsoa ruhtomaansa miestä. Nuo mustelmat olivat hänen
nyrkkinsä jälkiä, ja tuo verinen naarma nenän vasemmalla puolella oli
hänen pitkien kynsiensä työtä!
-- Tuolla se saatana tulee! Muista, sinä kirottu pentu, että tämä tulee
sinulle kalliiksi, karjasi työnjohtaja ja irvisteli, kun ei voinut
nyrkkiänsä liikuttaa.
Aristellen astui Pura lähemmäksi.
-- Minä tulin pyytämään mestarilta rikostani anteeksi, minä olin kovin
tuhma, kun rupesin juopuneiden miesten kanssa rähisemään. Minä tarjoon
sovintoa ja maksan kipurahat...
-- Mitä? Luuletko sinä työmiehen saavan lanteillaan ja penneillään
pieksää mestariaan! Ei minun selkäni rupea viidenpenninrahoja
tienaamaan pieksättämällä itseäni työmiehilläni!
-- Mutta olihan mestarissakin syytä!
-- Minä en kärsi sinua! Mene ulos, muuten! minä --
Samassa parahti työnjohtaja, sillä hän purkaessaan sappeaan muistamatta
oli koukistanut kipeän kätensä uhkaukseksi.
Pura lähti. Muut miehet eivät puhuneet mitään. He ihmettelivät, miten
Pura, vaikka oli aivan syystä löylyttänyt työnjohtajaa, voi tulla
pyytämään häneltä anteeksi.
Illalla tuli tehtaan juoksupoika Puran asuntoon ja kutsui hänet
patruunin puheille. Pura arvasi, mistä oli kysymys. Hän peseytyi,
pukeutui parempaan asuun ja lähti patruunin luo.
Patruuni, noin neljänkymmenvuotinen mies, kultasankaset silmälasit
päässä istui keinutuolissa ajatellen ja hän näytti suuttuneelta, koska
kasvot olivat hiukan synkännäköiset.
Puran tullessa huoneeseen kääntyi hän vihaisesti hänen puoleensa ja
tiuskasi:
-- Joko olette selvinnyt juopumuksestanne?
Pura hämmästyi. Tuo kysymys tuli kuin aivan tietämättä saatu
korvapuusti. Hän näytti siltä, kuin olisi hän väärin kuullut patruunin
sanat.
-- Mitä patruuni tarkottaa, sopersi Pura.
-- Vai kieli vielä sammaltelee! Ettekö te tiedä, että minun tehtaassani
ei saa olla juovuksissa eikä tapella? Häh? Mitä?
-- Minäkö ollut juovuksissa?
-- Niin -- juuri te!
-- Jumal' avita! Minä juovuksissa!
-- Jos ette vielä ole selvinnyt, niin menkää pois! Minä en tahdo nähdä
työmiehiäni juovuksissa. Tulkaa sitte, kun olette selvinnyt, jotta minä
saan puhua kanssanne!
-- En ole ollut eläissäni juovuksissa!
-- Tänään olette viimeksi! Menkää pois! Tai siltä pysähtykää! Minä en
viitsi teidän kanssanne ruveta moneen kertaan keskusteluihin! Tässä on
palkkanne -- te olette vapaa työstäni.
-- Nyt käsitän. Vai on valehdeltu, että minä olen juovuspäissäni
tapellut. Siten on asia väännetty. Ei, herra patruuni! Minä vain
puolustin kunniatani, kun työnjohtaja viskasi viinan jäännöksen
silmilleni sentähden, kun minä en ruvennut juomaan muiden miesten
kanssa. Mutta minä kyllä eroan. Enempää en voi työskennellä sellaisen
työnjohtajan kanssa. Hyvästi!
Patruuniin teki Puran käytös oudon vaikutuksen. Hän oli luullut, että
Pura rupeaisi pyytelemään päästä vielä työhön ja anomaan anteeksi.
Mutta nyt lähti Pura pois ylpeänä kuin ruhtinas. Oikein patruunia
kummastutti. Ei hän ollut mokomaa miestä ennen nähnyt.
Patruunin teki mieli palauttaa mies ja ottaa tarkempaa selkoa asiasta,
mutta Pura oli jo kerennyt mennä eteisestäkin.
-- Asia olisi sietänyt tarkempaa tutkintoa. Ehkä onkin työnjohtaja
väärässä... Ehkä se juuri hän onkin lurjus -- tuo mies se ei voi olla!
Mutta en minä häntä lähde hakemaan. Menköön!... Hänen mielensä vain
paisuisi, kun minä häneltä rupeaisin anteeksi rukoilemaan ja uudestaan
työhön pyytämään. -- Hän on kauhean ylpeä mies!
* * * * *
Pura tuli kotiinsa ja heittäytyi kylläyneenä sohvalle. Siinä hän istui
ja mietti. -- Tämä on maailman menoa -- mitäpä sille! Mutta ei
siltä... Olin minäkin syypää. Jos en olisi käynyt käsiksi tuohon
työnjohtajalurjukseen, niin olisin vieläkin tehtaassa. Mutta antaa
itseään pilkata! Antaa viskata viinaa silmilleen, viinaa, jota syvemmin
inhoaa! Ei se ole miehen luonteen mukaista! Se on pelkuri, se ei ole
mies, joka sitä sallii! -- Ja Pura hypähti suuttuneena sohvalta ja
alkoi levottomasti astua huoneessa. Arka hän oli pikastumaan silloin,
kun tiesi itselleen vääryyttä tehdyn. Rauhaton veri tuossa hänen
kävellessään kohosi kasvoihin, jotta posket hohtivat ja otsakin kävi
punervaksi. Pystyjen hartiain väliin näytti pää nyt vielä enemmän
painuneen ja kädet määräämättöminä liivin taskuja koperoivat. Yht'äkkiä
hän ikäänkuin tyyntyi ja nakkausi sohvalle. Mutta hän näytti siltä,
kuin levottomasti herännyt lapsi, mikä jonkun aikaa äänetönnä katselee
parahtaakseen sitä kirmakkaampaan itkuun. Pura ikäänkuin nyt vasta
huomasi tosiseuraukset teostaan. Hänelle nyt oikein selveni, että hän
oli työttä, tienestittä, oli ikäänkuin yht'äkkiä lämpimästä huoneesta
kylmään tuiskuun heitetty. Niin siltä se nyt tunnusti olo. -- Ja mistä
saada työtä... Siinäpä se nyt on tinka... Vähän työtä ja paljon
tekijöitä... Vaan ei suinkaan tuota nyt mahtane nälkään kuolla nuori
mies... Ei suinkaan... Sitte on kaikki nurinpäin, jos nyt ei enää työtä
saa... Kävisikö kysymässä kaupungin muista konepajoista... Kyllä kai
niihin nyt yksi mies vielä sopii. Kyllä kai.
Ja Pura varmistui luulossaan, ett'ei tuota nyt siltä työttä jääne, jos
on pantukin pois yhdestä työpaikasta. Niin, siinä luulossaan hän
vähitellen tyyntyi. Häntä tosin nyt vielä kadutti, mutta samalla oli
mielensä hyvä, että hän noin rohkeasti oli käyttäynyt patruunin luona.
Hän oli mielestään käytöksellään osottanut, ett'ei työmies ole hänen
orjansa, että työmies on yhtä kunniastaan pitävä kuin herrakin...
Pura mietti lähteä kaupungin lukusaliin viettämään iltaansa. Pura oli
harras lukumies. Iltasilla hän useasti istui kaupungin lukusalissa
samaan aikaan kun hänen työtoverinsa mellastivat kapakassa.
Mennessään lukusaliin kerkesi hän kulkea useankin pääkaupungin kellarin
ohi. Ja oli niitä Uudenmaankadun partaalla useampia, mikä kellarin,
mikä oluttuvan, mikä anniskelun ja minkin nimisenä. Viinan katku ja
haju niistä löyhkäsi lähiseuduille katua, ja kun ovi avattiin, jolloin
sinne työntyi sisälle joko muurari raitasessa punapohja puserossaan,
missä savi ilmasi omistajansa ammatin, tai joku muu työmies tai
hampuusi repaleissaan, näki ohitse kulkeva mielellään, että ovi
suljettiin, sillä niin vastenmielisen vaikutuksen teki kellarin väestön
näkeminen. Sieltä sisältä syöksähti ulos savupilvi, minkä läpi näki
sisälläolijain turpeat kasvot, likaiset puvut ja vielä paksumman
aaltoilevan tupakkapilven sisällä huoneessa.
-- Noiden kapakkain takia saavat raittiitki kärsiä, mietti Pura.
Muutaman ohi mennessään, jossa ilo kuulusti olevan ylimmillään, tunsi
hän vastustamatonta halua tunkeutua sisälle ja lyödä loukkoon juojat ja
myyjät. Jos olisi yhdellä lyönnillä voinut lytistää tuon koko kapakan,
niin sen hän olisi tehnyt! Mutta sekin olisi _väärin!_ Hän joutuisi
poliisien kynsiin, jos hän uskaltaisi mennä hituakaan häiritsemään
juopuneiden rauhaa tai lyömään vahvoilla nyrkeillään yhdenkään
juomapöydän rikki...
Hän tuli lukusaliin. Tuolla pöydällä makasi levällään Uusi Suometar.
Kuin haukka meni hän sen kimppuun. Ja kohta luki hän hitaasti, mutta
ajatellen pääkirjoitusta. Se koski raittiutta Helsingissä. Siis aivan
tervetullut nyt!
Kirjoituksessa tuotiin esiin seikkoja, jotka Pura hyvin tunsi. Vaikka
valalla olisi hän voinut todistaa nuo kerrotut seikat ja asiat
todenmukaisiksi. Niin on työväen parissa, mietti Pura laskiessaan
lehden käsistään.
Mutta vielä hän sen otti ja katseli kuulutukset ja ilmoituksetki.
Helsingin kauppijasten suuria seisovia ilmoituksia siinä oli ja kukkona
linnan päällä maanviljelyskoneiden ilmoitukset. Tuttuja ne oli nuo
kuulutukset, moneen kertaan hän ne oli lukenut.
... ----n kaupunkiin Pohjanmaalla vasta perustettuun konepajaan
halutaan kykeneviä ja säännöllisiä työmiehiä, luki Pura. Sitte oli
vielä kuulutuksessa, että palkasta ja muista ehdoista saa sopia
omistajan kanssa kirjallisesti tai suullisesti.
Lämpimämmin virtasi veri Puran suonissa ja mieli kävi hyväksi. Sepä
siunausta, että niin sopivaan aikaan oli tuo ilmoitus! Hän lähtee heti
ja kirjoittaa tuonne Pohjois-Suomeen.
Kadulla kävellessään ei hän isosti välittänyt vastaantulijoista.
Mielessä vain pyöri uusi konepaja ja sinne pääseminen. Tuntui oikein
tuskalliselta enää ollakaan koko Helsingissä. Pois maaseuduille hän
lähtee, siellä on parempi ilma, helpompi elanto, ihmisetki kai
toisenlaisia kuin täällä Helsingissä, joka kiehuu kuin pikipata. Ei
kukaan välitä toisestaan täällä, ja isännät niin ylpeitä...
Vaikka rekiä myötään suhahteli ajajineen hänen ohitsensa, vaikka kylmä
tuuli aika lailla puhalsi vasten kasvoja, niin Puran mietteitä ei ne
häirinneet. Melkein itsetiedottomasti ajatuksissaan nosti hän vain
palttoonkauluksensa pystöön ja kovensi käyntiään.
Kaasuliekit tuikuttivat likaisissa lyhdyissään keltasen harmaina, ja
esplanaadikaduilla kauppapuotien sähköaurinkojen rinnalla ne olivat
kuin mökkiläisen joulutalikynttilä kristallikruunujen valojen rinnalla.
Uusi teaatteri loisteli koko komeudessaan ja kadulle kuului
ihastuneiden katsojain käsientaputukset. Siellä kai taas joku
ulkolainen hurmasi pääkaupungin hienoa yleisöä.
Puran kookas vartalo kääntyi yhdestä rististä toiseen ja jotenkin
kiivaasti hän käveli. Hän aikoi vielä tänä iltana jouduttaa kirjeen
postiin tuonne Pohjanmaalle ja sentähden piti joutua.
Kun hän tuli asuntoonsa, kirjoitti hän sukkelaan haluavansa tulla
tuonne Pohjanmaalle. Ei hän pannut mitään palkkaehtoja. Hän tahtoi
vaikka halvemmallakin tehdä työtä tuolla maaseuduilla kuin täällä
Helsingissä, johonka hän nyt yht'äkkiä oli kokonaan tuskautunut. Hän
pani kirjeen kuoreen ja lähti viemään sitä postilaatikkoon.
Vietyään postiin kirjeen, valvoi Pura vielä kauvan ja mietti. Millaista
lienee tuolla toisessa paikassa? Totta varmaan siellä on jotain uutta
ja ihmiset erilaisia kuin täällä... Työmies se on kuin lintu oksalla:
löytää jyvän, niin nokasee. Niin minäkin. Ja tässä maailmassa on
pikkulintuja, jos haukkojakin...