Kiireisesti valmistettiin Kaarilassa juhannusjuhlan viettoa. Huoneet
koristettiin kukkasilla, kuistille kierrettiin köynnöksiä, likeiselle
vuorelle pystytettiin rovio ja sen nenään vanha tervattu vene. Mutta
kun Maija rengin kanssa tahtoi lähteä hakemaan koivuja, pani Pekka
vastaan.
-- Äh sinä ahne, huusi Maija harmissaan, -- niinkuin ei koivuja olisi
Kaarilan metsissä!
-- Minusta on sääli kaataa nuoria puita noin vaan huviksi, sääli puita.
-- Mutta eiväthän puut tunne mitään! Ja mitä juhannus on ilman
lehtimajoja?
-- Eikö Ailikaan minua ymmärrä? kysyi Pekka, kääntyen kasvatussisarensa
puoleen.
-- Ehkä...
Emma rouvan kehoituksesta päätettiin sentään tuoda koivuja, vaikkei
niin paljon kuin alussa oli aiottu. Mutta kun kuorma sitten tuli ja
Aili portailta katseli kuinka hentoiset lehvät siinä täryyttivät,
ymmärsi hän veljensä kokonaan.
-- Noita on tosiaankin sääli! huomautti hän Eerolle.
-- Mutta koko luomakuntahan on ihmisen palvelukseen määrätty.
Ihminen on kaikista pedoista raatelevin. Jos tahtoisimme olla oikein
sääliväiset, niin emmehän uskaltaisi taittaa kukkaa, emme polkea
nurmikkoa, sillä kaikkiallahan silloin poljemme eläviä olentoja...
-- Niin se kai lienee! myönsi Aili.
Edellisenä päivänä oli Kaarilaan saapunut Emma rouvan käly, joka
täällä tavallisesti vietti kuukauden kesästä "nukkuakseen pois
hermostumisensa" ja voimistuakseen "Kaarilan mainiosta maidosta". Hän
kävi nyt Kaarilassa ensi kertaa veljensä kuoleman jälkeen, ja sentähden
piti hänen tuontuostakin itkeä muistojen herätessä. Muuten hän oli
mieleltään hilpeä kuin nuori tyttö ja seurusteli kernaasti nuorten
kanssa. Suvussa kutsuttiin häntä yleisesti "Malla tädiksi", vaikka
hänen nimensä oli Karolina. Tuliaisiksi oli hän tuonut erinomaisia
karamelleja.
-- Maija, koetti Eero ärsytellä, nähdessään miten tyttö täysin
kourin vei makeisia suuhunsa, -- noin ei tulevan ylioppilaan käy
syöminen. Oletko koskaan nähnyt kenenkään ylioppilaan tuolla tavalla
herkuttelevan?
Maija ei, kumma kyllä, vastannut mitään tähän solvaukseen. Hän heitti
ainoastaan surullisen katseen serkkuunsa. Mutta täti sai siitä
aihetta kaikenlaisiin kysymyksiin: aikoiko Maija ylioppilaaksi? Oliko
hänellä todenteolla halua siihen? Ja hän tarttui Maijan käteen ja
läksi hänen kanssaan puutarhaan syvällisemmin jutellakseen asiasta...
Ja kun he sieltä palasivat, niin syntyi Emma rouvan kanssa kesken
juhannuskiireiden vilkas keskustelu. Ja täti esiintyi Maijan lämpimänä
puolustajana.
Sillaikaa oli Aili Eeron kanssa koristamassa portaita.
-- En ollenkaan käsitä, sanoi Eero, -- että parin päivän perästä lähden
Kaarilasta.
-- Pianhan se aika on mennyt! Oletko loppukesän kotona?
-- Olen. Syksyllä tenttaan sitten Helsingissä loppuun ja järjestän
asiat. Heti joulun jälkeen lähden. Pääasiallisesti kai tulen
oleskelemaan Wienissä ja Parisissa. Kyllä se Parisi sentään kaikesta
päättäen on kaupunkien kaupunki. Voi niitä Arvi Svahnin kuvauksia
sieltä! Minun pitää joskus Helsingissä lukea sinulle joku hänen
kirjeistään.
-- Onko tuo Svahn paras ystäväsi?
-- Niin, jos nyt miesten kesken voi puhua parhaasta ystävästä samassa
merkityksessä kuin naisten kesken, voin todellakin sanoa sitä Arvista.
Jo poikina me uskoimme toisillemme kaikki ajatuksemme. Ja ensi
ylioppilasvuosina olimme erottamattomat. Mutta nyt hän on ollut poissa
kolmatta vuotta. Ja tietysti sitä aina silloin vieraantuu.
-- Kirjoitatko joskus meille... sitten kun olet poissa? kysyi Aili
hetken vaitiolon jälkeen.
-- Kirjoitan useinkin ja muistelen vielä useammin, varsinkin sinua,
Aili.
-- Kunhan et unohtaisi siellä maailman pauhinassa!
-- En. Etkö tiedä, että ulkomailla kotoiset ihmiset vasta käyvätkin
oikein rakkaiksi. Enkähän minä niin kauan viivy kuin Arvi. Älä pelkää,
emme ehdi vieraantua... Mutta kuule, huudahti hän äkkiä salaperäisesti:
-- tänään kiusottelemme hiukan tohtoria, eikö totta?
Aili katseli häneen suurin, vakavin silmin, mitään vastaamatta.
-- Sillä tavalla, että sinä olet olevinasi minuun rakastunut ja minä
sinuun...
Aili punastui ja koetti hymyillä vastaukseksi.
Vieraat saapuivat jo iltapäiväkahville. Tohtori, noin neljänkymmenen
vuotias, roteva mustapartainen mies, esiintyi vaaleassa kesäpuvussa,
valkea olkihattu päässä. Hän liehutteli voimiensa takaa Ailia,
sillaikaa kuin apteekkarin apulaiset hartaudella kuuntelivat Maijan
selityksiä uusimmista polkupyöristä ja postineiti ja hänen sisarensa
virittivät paulojaan Eeron eteen.
Leikittiin panttileikkejä lehtimajassa. Ailin täytyi kerran panttinsa
lunastukseksi luvata tohtorille kukkavihko. Tämä ilostui siitä
suuresti, tarjosi Ailille käsivartensa ja vei hänet kukkalavan ääreen.
-- Mitä kukkia tohtori tahtoo? kysyi Aili, nauruaan pidätellen.
-- Mitä Aili neiti vain itse suvaitsee antaa... Paitsi noita keltaisia.
Ei niitä, Aili neiti! huusi hän surkealla äänellä. -- En pidä
keltaisista.
Aili oli ojentanut kätensä taittamaan keltaisia ruusuja.
-- Punasia tohtori tietysti tahtoo! huudahti silloin Eero lehtimajasta.
Koko seura purskahti suureen nauruun.
Illallisen jälkeen lähdettiin kokkokalliolle, missä kylän väki oli
koolla. Herrasväen tullessa lakkasi tanssi hetkeksi, mutta kun herrat
olivat valinneet kukin torpantyttärensä ja neidit tanssivat kylän
nuorten miesten kanssa, niin oli ilo pian entistä ehommassa vauhdissa.
Viulu vinkui, sammal vain tuprusi kallion revelmistä, kun tanssivat
sitä polkivat.
Liikkumattomina lepäsivät lahden vedet, syvässä päilyi taivas ja
metsäiset rannat. Rusko taivaalla oli ihmeellisen herkkä, ilma tuoksui.
Räiskyen leimusi kokko ja kaiku kantoi laulua ja soittoa kauas järven
taa, missä toisten tulien ääressä toiset nuorisojoukot kisailivat.
Hiukan erillään muista seisoi Eero, katsellen järvelle, jonka pintaa
aurinko tulipunaisena pallona likeni. Tanssin lakatessa astui hän
esiin, johti katseellaan väen piiriin ympärilleen ja alkoi: --
Kansalaiset, hyvät ystävät!
Tiedämme, että aikojen alusta taistelu on vallinnut pimeyden ja
valkeuden välillä sekä ulko- että sisäpuolellamme. Jo vanhat kansat
huomasivat näiden mahtien suuruuden ja osoittivat, toiselle pelosta,
toiselle rakkaudesta, jumalallista kunnioitusta. He elivät toivossa,
sillä he uskoivat, että maailman lopulla pimeys, pahan valta kukistuisi
ja valo, hyvän valta saisi herruuden.
Kuinka monesti, nähdessäni lyhyen talvipäivän auringon vaipuvan
pohjolan yöhön, olen tullut ajatelleeksi hyvää ihmissydämessä, jonka
maailman pahuus tahtoo niellä mustiin aaltoihinsa. Iäiseen yöhön
näytti usein aurinko laskeneen, ikipäiviksi näytti usein jumalallinen
kipinä ihmisrinnasta sammuneen. Mutta uuden päivän mukana nousi uusi
aurinko ja yön keskeltä loisti esiin ihmissydämen alkuperäinen kauneus,
vaikkapa vain hetkeksi niinkuin lyhyen talvipäivän aurinko... Miten
voisimme kestää talven pimeää, jollemme tietäisi, että sitä seuraa
juhannuspäivä, miten kestää pahan valta, jollemme, niinkuin vanhan ajan
kansat uskoisi, että hyvä kerran saa herruuden?
Hän vaikeni hetkeksi. Ympärillä vallitsi hiiskumaton hiljaisuus.
Ainoastaan käen kukunta metsästä ja ruisrääkän yksitoikkoinen ääni
vainiolta kuului tuontuostakin. Kaikki eivät olleet ymmärtäneet hänen
sanojaan, mutta lämpö hänen äänessään ja silmien loisto tempaisivat
kuulijat mukaansa. Hän näytti seuraavan joitakin sisäisen maailmansa
kuvia. Pekka puolestaan seurasi hänen silmäystään: se johti Ailiin,
joka seisoi kallion syrjällä. Tyttö oli valkeassa puvussa, hiukset
pitkällä palmikolla. Hänen rinnallaan, paljasta kaulaa vastaan
oli sinisiä kukkia. Hänen vieressään seisoi Olka, posket hehkuen,
alaspainunein katsein, karkeilla, päivänpolttamilla käsillään
hypistellen esiliinansa reunaa. Ailikin tuijotti alas eteensä ja hänen
poskillaan paloi puna. Eero kuvasi pohjoisen juhannusjuhlan kauneutta
ja johtui siitä puhumaan isänmaanrakkaudesta, yksilön velvollisuudesta
edistää valon ja hyvän voittoa. Tässä aineessa oli hän omalla alallaan,
sanat olivat tulta täynnä ja saattoivat kuulijat innostuksen valtaan.
Kun hän oli lopettanut puheensa, alkoi Maija hartaasti veisata
maammelaulua ja häneen yhtyivät läsnäolijat.
Hetkisen perästä kohtasivat Aili ja Eero toisensa rannalla, kallion
alla. Heidän kasvoillaan näkyi jälkiä mielenliikutuksesta ja he
puhuivat kuiskaten.
-- Aili... Muistatko, mitä tänään ehdotin... että olisimme olevinamme
rakastuneet toisiimme... En voi tyytyä siihen, pyydän enemmän...
Hän tarttui Ailin käteen, loisto hänen silmistään valautui tytön
kasvoille. Aili raukeni hänen olkapäätään vastaan, Eero sulki hänet
syliinsä ja suuteli hänen huuliaan. Niin seisoivat he kauan.
-- Olenko minä maailmassa, elänkö minä? kuiskasi toinen.
-- Niin tuntuu minustakin, että olen poissa, jossakin kaukana, kuoleman
valtakunnassa...
-- Näin ihanaksiko sinä ajattelet kuoleman valtakunnan? kysyi hetken
kuluttua Eero.
-- Niin...
Likenevät äänet saivat heidät riistäytymään erilleen.
-- Mene sinä kalliolle, hätääntyi Aili, -- minä riennän kotiin.
Mutta Pekka ja tohtori astuivat samassa esiin. Tohtori, hypistellen
ruusuja napinlävessään, selitti hymyillen ja kumarrellen, että niin
ikävä kuin onkin, pitää hänen nyt sanoa hyvästi ja lisäsi, ruusuja
osoittaen:
-- Katsokaa, ne kuihtuvat!
Aili hymyili hämillään eikä sen tehokkaammin ryhtynyt kieltämään
vieraita lähtemästä. Sanottuaan heille hyvästi harhaili hän hyvän aikaa
metsässä, ilon vielä kaikuessa kokkokalliolta.
Kun hän palasi kotiin, oli talo tyhjänä. Ainoastaan hänen kamarissaan
makasi vuoteellaan riisumattomana Maija, itkusta hytkien. Helminauha,
joka illalla oli koristanut hänen kaulaansa, oli pudonnut lattialle,
hänen kengistään oli tarttunut hiekkaa peitteelle, pitsi hänen valkean
hameensa helmassa oli revennyt, hän oli nähtävästi juossut jonkin aidan
yli.
-- Joko... joko hän tuli...? nyyhkytti hän.
-- Kuka? Mikä sinun on, Maija rakas?
Aili tunsi todellakin sinä hetkenä rakastavansa Maijaa, oikein hellästi
ja lämpimästi.
-- Hän, Eero!
Maija nosti pörröistä päätään ja painoi märkää nenäliinaa silmilleen.
Kiihkolla, joka hänelle oli aivan outo, alkoi hän sitten:
-- Se pahus, eikö hän puhunut hurmaavasti, ihastuttavasti? Ja kuinka
hänen silmänsä loistivat...!
Hämmästykseltään ei Aili saanut sanaa suustaan. Maija istuutui
sängynlaidalle, heilutteli siinä tomuisia jalkojaan, niisti nenäänsä,
tuontuostakin pyyhkien silmiään. Äkkiä hän hypähti pystyyn ja tarttui
Ailin käsivarteen.
-- Kuule, mennään ruispellolle, sidotaan tähkiä ja poimitaan sitten
yhdeksää lajia kukkia -- ei puutarhakukkia --, pannaan sitten ne ja
viidenpennin raha pään alle yöksi. Uni, jota silloin näemme, merkitsee
jotakin...
Aili seisoi ikkunassa. Malla täti käveli vielä puutarhassa.
Hermostuneesti pöyhi Maija ompelukoria.
-- Pitääkö sen olla silkkilankaa? kysyi hän kuiskaten. -- Punaista ja
vihreää minä löysin, mutta mustaa ja sinistä en saa käsiini. Eiköhän
villalanka kelpaa?... Saa kelvata.
Hän pisti Ailin käsiin sakset ja langanpäitä, niin astuivat he pihan
poikki, jossa ruusut tuoksuivat, ulos portista, ja hyppäsivät ojan yli
pientareelle. Helmojaan suojellen astuivat he ruispellon laitaan. Ei
kuulunut muuta kuin ruisrääkän yksitoikkoinen ääni.
-- Nyt emme saa puhua mitään ennenkuin aamulla, sanoi Aili. -- Muuten
tämä ei vaikuta mitään.
Maijan innostus oli tarttunut häneen. Hetken kuluttua laski Maija käden
huulilleen ja sanoi juhlallisesti:
-- Minä alan.
Yhdeksän leikattua ja erivärisillä langanpätkillä sidottua tähkää
jäi rukiin laitaan, kun tytöt äänettöminä kiiruhtivat takaisin
kotiin. Päästyään vuoteisiinsa kuulivat he Eeron ja Pekan palaavan
kokkokalliolta.
Aili ei voinut nukkua. Hänen huuliaan poltti ja sydän tuntui olevan
särkymäisillään omiin lyönteihinsä. Hän nousi sängystään ja istuutui
ikkunalle, joka oli auki. Järvellä ja nurmikoilla lepäsi hieno sumu,
ruusupensaat olivat kuin kohollaan valkeaa pumpulia. Häntä värisytti
yön ilma, joka esteettömästi pääsi valumaan pitkin jäseniä. Äkkiä näki
hän jotakin, joka sai veret hänen suonissaan hyytymään: ruusupensaitten
takaa kohosi valkea olento, kuin henki...! Hän pakeni vuoteeseensa ja
tarttui raamattuun, joka oli tuolilla hänen vieressään.
-- Minä olen hullu! sanoi hän itselleen. -- En saa sillä tavalla
antautua mielikuvitukseni valtaan!
Ja todella rauhoittuneena hän paneutui levolle. Mutta sydämen lyönnit
eivät vaienneet. Samassa kuuli hän eteisen oven hiljaa käyvän, avainta
väännettiin. Miltei äänettömät askeleet likenivät ja melulla tartuttiin
heidän huoneensa lukkoon. Aili hypähti istualleen ja tuijotti
kauhistuneena oveen, Maija pisti esiin päätään peiton alta. Äskeinen
pitkä valkea henki astui heitä vastaan. Kimakka huuto kahdesta kurkusta
herätti samassa koko talon. Eero ja Pekka kysyivät huoneestaan mitä
oli tapahtunut... Mutta nauraen seisoi Malla täti kalpeitten tyttöjen
edessä, lattialla jalkainsa juuressa valkea lakana.
-- Hullut tytöt, oikeinko te säikähditte? Enhän minä olisi tullut,
jollen olisi ollut siitä aivan varma, että vielä olette valveilla,
juuri kun näin Ailin ikkunassa... Tulin tuomaan teille sulhasia!
Hän laski molempien tyttöjen käsiin kuusi pientä paperikääröä, otti
tarkan selon siitä ettei pelästys ollut "lapsia" vahingoittanut ja
läksi sitten nukkumaan. Maija, toinnuttuaan kauhistuksestaan, oivalsi
heti asian. Hän kääntyi vakavana Ailin puoleen, laski sormen huulilleen
ja avasi juhlallisesti ensimmäisen käärön. Mutta siihen loppui hänen
vaitiolonsa: hän heittäytyi hurjasti Ailin rintaa vastaan, hypisteli
lippuja käsissään ja riemuitsi:
-- Näetkö minkä nimen minä sain! Katso tänne, lue itse: ylioppilas Eero
Wahlfelt! Aili, näetkö? Minä sain sen heti kuudesta. Etkö luule, että
se jotakin merkitsee?
-- Ehkä...! Mutta nyt sinä puhuit!
Maija vetäytyi kiireesti peitteen alle, käänteli hetkisen ja oli pian
unessa. Aili ei nukkunut. Maija oli hänkin rakastunut Eeroon, nyt hän
sen ymmärsi. Mutta Eero oli jo toisen oma, Ailin oma.
Aili oli Maijalta kadehtinut kaikkea tähänasti... Nyt oli Maijan vuoro
kadehtia... Maija raukka!
* * * * *
Parin päivän perästä läksi Eero Kaarilasta. Kun nuoret palasivat,
saatettuaan häntä jonkin matkaa, ja Maija eteisessä näki tyhjänä sijan,
missä hänen polkupyöränsä oli seisonut, niin purskahti hän itkuun --
jälkeenpäin hän kyllä häpesi kyyneleitään ja selitti rikan lentäneen
silmään. Saatuaan luvan, että hän syksyllä pääsisi yhteiskouluun,
alkoi hän lukea ja Eero unohtui. Aili sensijaan ikävöi häntä, usein
tuskallisestikin.
Olen vain ylioppilas, eihän minulla ole mitään varmaa, oli hän sanonut
Ailille.
Niin niin, älä mitään lupaa, älä mihinkään sitoudu. Luotan sinuun
kuitenkin! oli Aili siihen vastannut.
He eivät kenellekään maininneet rakkaudestaan, ei äidillekään. Aili
ei tahtonut, hänestä olisi ollut liian vaikeaa, jos hänen sielunsa
noin kokonaan olisi tullut paljastetuksi. Ainoastaan harvoin kirjoitti
hänelle Eero, jottei se herättäisi epäluuloa. Ja usein olivat hänen
kirjeensä koko perheelle yhteiset.
Elokuun viime päivinä läksi Maija Helsinkiin. Pitäjän paras ompelijatar
oli korjannut hänelle Emma rouvan uuden sadetakin. Siten oli äiti
päässyt vaatekappaleesta, jonka muodikkaisuuteen hän ei koskaan olisi
tottunut, ja tytär saanut sydämeltään huolen, jota vanha, muodittomaksi
käynyt sadetakki hänelle tuotti. Hän suoritti onnellisesti tutkinnon ja
pääsi yhteiskoulun kahdeksannelle luokalle.
V
Kaarilassa oli kaikki painunut vanhaan uomaan. Aili pani kuntoon
vaatteitaan Helsingin matkaa varten. Hän teki sen samalla tunteella,
jolla morsian valmistelee myötäjäisiään. Välillä jäi hän haaveksien
katselemaan puutarhaan, jossa lehdet kellastuivat, tai aurinkoa, joka
päivä päivältä yhä kalpeampana meni mailleen, tai taivasta, josta vettä
tuli kaatamalla.
Syksy on yksinäisen maaseudun asujaimille surullinen vuodenaika.
Sillä talvikin antaa toivoa, se lupaa kevättä. Mutta mitä on syksyllä
luvattavana? Sen lämpöinen päivä, sen kirkas taivas ovat vain katoavan
kesän jäähyväistervehdys. Tuho tuijottaa metsästä, jonka kirjavuutta
aurinko kultaa. Viimeiset hyväilynsä antaa aalto rannoille... Talvi
tulee ja kuolema, siinä syksyn lohdutus.
Aililla oli kyllä tällä kertaa toinenkin lohdutus: eihän hän viettäisi
syksyä yksinäisyydessä, menisihän hän Helsinkiin. Jokainen kirje
kutsui sinne, iloa lupaillen. Mutta omituista: tämä kaikki teki hänet
levottomaksi, hän kaipasi entistä haikeaa syksyistä mielialaansa
ja tuli hetkiä, jolloin hän piti velvollisuutenaan luopua koko
retkestä. Hän olisi epäilemättä sen tehnytkin, jollei Eero olisi ollut
Helsingissä.
Vuoden sato oli tullut niukka, alkukesä oli ollut kuiva, heinänteon
aikaan taas sateisia ilmoja, ja halla oli vahingoittanut osan
kauroista. Ailiin koski nähdä Pekan huolestuneet kasvot, hän tunsi
tarvetta lohduttaa häntä ja osoittaa hänelle rakkautta. Sentähden hän
usein tekeytyi iloiseksi, laski leikkiä ja houkutteli Pekan kanssaan
kävelemään. Pekka välistä ihmetteli sisarensa hilpeyttä, mutta selitti
sen sitten luonnolliseksi seuraukseksi odotetusta Helsinginmatkasta.
Kauniina päivinä tekivät he pitkiä kävelyretkiä. Pekka oli päättänyt
perinpohjin tutustua Kaarilan metsiin ja maihin. Ja Aili oli mielellään
mukana. He eivät puhuneet paljon, kävivät enimmäkseen ääneti, molemmat
ajatellen omia ajatuksiaan, kunnes jänis pelästyneenä hypähti heidän
ohitsensa tien poikki, tai suuri metso pyrähti lentoon puusta tien
laidassa. Silloin heille tuli puheenaihetta.
-- Tännepä pitääkin ottaa pyssy mukaan, sanoi Pekka.
-- Pyssy! huudahti Aili. -- Silloin minä jään kotiin! Pelkään pyssyjä.
-- Älä ole niin lapsellinen! Ei siinä mitään vaaraa ole. Tiedäthän,
että minä olen varovainen.
-- En minä sitä... mutta se laukaus on niin ilkeä ja sitten se, että
kaunis lintu putoaa maahan...!
Pekan piirteet totistuivat äkkiä. Sen huomatessaan Aili kiireesti
hymähti ja löi kaikki leikiksi.
-- Ei ei, ota sinä vaan pyssy! Minä kyllä pian totun. Linnunpaisti on
hirveän hyvää. Ja olisinpa kovin iloissani, jos kerran ampuisit valkean
sulan syksyhattuuni!
Mutta ilmat muuttuivat sateisiksi ja heidän yhteiset retkensä yhä
harvenivat. Sitäpaitsi antoivat matkavalmistukset Ailille työtä ja
Pekka korjaili vuoden satoa aittoihin.
Eräänä päivänä oli oltu riihellä. Pekka oli ainoastaan aterioiden
aikoina näyttäytynyt, Emma rouva oli kirnunnut ja Aili nuoren
ompelijattaren kanssa neulonut. Istuessaan tavallisella paikallaan
ikkunan ääressä, näki hän jyväkuorman tulevan aitalle. Hän heitti
silloin työnsä ja riensi ulos ojentaakseen hevoselle leipäpalasta. Sade
oli lakannut ja taivas kirkastunut. Vesilampareissa kiilui kellertävä
iltarusko. Pekka nosteli säkkejä rengin avuksi. He olivat molemmat yhtä
jauhoiset, jolleivät juuri yhtä paksussa riihitomussa. Sauna lämpisi:
savu tulvi tikerästi hajuten ulos ovesta, jonka saranoiden väliin oli
pistetty koivuinen halko, jotta se pysyisi auki. Aili kuuli rengin
kertovan jotakin sairaasta.
-- Kuka on sairaana? kysyi hän.
-- Ka Seppälän vaimohan se.
-- Eikä mies virkkanut siitä mitään ennenkuin iltapäivällä, lisäsi
siihen Pekka.
-- Jo se syömätiellä sentään sanoi, että pitäisi tästä lähteä katsomaan
vieläkö se akka on hengissä, kun oli niin kipeänä lähtiessä...
-- No onko hän nyt sitten kotona? kysyi Aili.
-- On. Tietysti lähetin hänet paikalla kun kuulin vaimon sairaudesta.
-- Mikä sitä sitten vaivaa? Ja pitäisikö hakea tohtoria?
-- Sanoi koko ruumista polttavan eikä maittavan minkään, ei
kahvinkaan... Mutta ei huolivan tohtorista, eikä suvaitsevan siitä
puhuttavankaan. Ja mitähän tuo tohtori: jos on kuollakseen, niin kuolee.
Aili tunsi poskipäittensä kylmenevän.
-- Ei sitä niin saa ajatella! Kyllä rohdot auttavat. Minä koetan mennä
kipeän luo, ehkä voisin edes jotakin tehdä.
Tämän sanottuaan läksi Aili sisään. Emma rouva ymmärsi valmistaa
lääkkeitä kaikkia Kaarilan alueella ilmaantuvia tauteja varten.
Sekoitukseen kuului aina samoja aineita, ainoastaan niiden määrä
vaihteli. Juuri kun Ailin erään palvelijattaren kanssa piti lähteä
niitä viemään, ilmoitti Pekka tahtovansa mennä häntä saattamaan,
sentään sillä ehdolla, että saunassa säästettäisiin löylyä kunnes hän
tulisi takaisin.
Pekka kantoi tavaroita, Aili, huivi päässä ja Emma rouvan saappaat
jalassa, asteli hänen rinnallaan. Metsään tultua kapeni polku niin,
että piti kävellä perätysten. Maa oli aivan mustana, jollei tie
olisi märkyyttään välkkynyt, olisi ollut mahdoton nähdä. Heikosti
rapisivat vesikarpalot pudotessaan oksilta. Tuontuostakin jompikumpi
sisaruksista vahingossa astui vesilätäkköön. Ahon laidasta saattoi
nähdä kuun puoliskon ja torpan huoneet mäellä suuren riippukoivun alla.
Hautuneitten lehvien haju saunasta tunki ulos, ikkunasta tuikki valo.
Tuvassa joka oli pimeänä, parkui lapsi.
-- Väet ovat saunassa, virkkoi Pekka, -- jää sinä lapsen luo, niin minä
menen heitä etsimään.
Aili haki päretikun ja puhalsi hehkuvista hiilistä tulta. Vuoteen
vieressä riippui nuorilla kattoon kiinnitettynä pärekoppa, josta
ryysyinen lapsi liikutteli käsiään häntä vastaan.
-- Ville, Ville, pikkuinen Ville, älä itke, katso kaunista sormusta!...
Ole kiltti poika! Pian tulevat saunasta äiti ja isä.
Aluksi lapsi kuunteli, mutta nähdessään Ailin vieraat kasvot rupesi
se parkumaan. Turhaan Aili kehtoa liikutteli, turhaan lohdutteli ja
hyvitti. Onneksi tulivat väet samassa saunasta. Sairas oli pyörtynyt
kuumuuteen. -- Pelkäsin käsiini kuolevan! päivitteli isäntä. -- Jollei
herra olisi tullut hätään, niin miten olisinkaan noiden lasten avulla
tullut toimeen.
Vähitellen saatiin sairas heräämään. Naapurista noudettiin vaimo, jolle
Aili antoi tarpeellisia neuvoja. Luvaten huomenna palata, poistuivat
herrasväet.
Kotona odotti katettu illallispöytä. Pekka oli suoraa päätä rientänyt
saunaan ja sillaikaa kertoi Aili heidän retkestään. Ompelijatar oli
vetänyt märät saappaat hänen jalastaan ja odotti silminnähtävällä
malttamattomuudella, että hän lopettaisi. Heti paikalla kun hän lakkasi
kertomasta virkkoi tyttö:
-- Neiti, puku on valmiina tuolilla neidin kamarissa!
Aili ei, kumma kyllä, ilostunut, vaikka hän pitkin päivää jo
edeltäkäsin oli riemuinnut kauniista uudesta puvustaan. Hänen piti
oikein panna parastaan näyttääkseen kiitollisuutta tytölle, joka
otsansa hiessä kaiken päivää oli ommellut.
Illallisen jälkeen asettui Pekka salin nojatuoliin. Kuu loisti sisään,
muodostaen leveän valovyön lattian poikki. Hiiskumaton hiljaisuus
vallitsi koko talossa.
-- Pulu, tule laulamaan! sanoi Pekka äkkiä.
Hän ei pitkiin aikoihin ollut käyttänyt tuota lapsuuden ajan
hyväilynimeä. Aili hymähti sen kuullessaan. Hän istuutui soittokoneen
ääreen, keskelle valoa ja kosketteli kieliä. Vihdoin alkoi hän veisata
ehtoovirttä.
-- Täällä tulee kovin tyhjää, kun sinä lähdet, lausui Emma rouva
sanoessaan hänelle hyvää yötä. -- Älä ole kauan!
Ja kiihkeästi pusersi hän Ailin rintaansa vastaan.
-- En, äiti. Luulen, että olen liiaksi maalaislapsi voidakseni viihtyä
muualla kuin Kaarilassa.
Kuu loisti suoraan hänen huoneeseensa. Ikkunan ääreen hän seisahtui,
katsellen puutarhaa, joka lepäsi maidonkarvaisessa hohteessa.
-- Eero, Eero, ainoa mitä enää kaipaan, tule luokseni ja näe miten
onnellinen olen!... Katso, sellainen työ, jota tänään olen saanut
tehdä, se on ainoa, joka ihmissydäntä tyydyttää... Hyvä Jumala, jos nyt
saisin kuolla...
Hän sulki kätensä ristiin ja rukoili Eeron puolesta, äidin, Pekan,
Maijan, itsensä, koko maailman puolesta.
-- Jäädä tänne ainiaaksi, ei milloinkaan pyrkiä maailmalle, ei haluta
lisää oppia, ei kaivata iloja... saneli Aili itsekseen. Voidakseni
rakastaa, tiedän tarpeeksi ja se se sentään on ainoa, joka elämässä
pysyy...
Lampun sytytettyään näki hän tuolilla uuden pukunsa. Se oli
keveää sinertävää kangasta, koristettu valkoisilla pitseillä ja
hopeankarvaiseila soljella, joka kiinnitti vyön.
Seuraavana päivänä tuli posti. "Hyvä olisi", kirjoitti Eero, "jos
maanantaina voisit tulla kaupunkiin. Tiistaina on nimittäin Y.L:n
konsertti ja keskiviikkona on harjoitus arpajaisiin, jossa sinuakin
ehkä jo tarvitaan. -- Sanat eivät voi lausua, millä kiihkolla sinua
odotan. Saanko siis todellakin taas nähdä sinun puhtaat, jalot
piirteesi, silittää hiuksiasi, sulkea sinut syliini!... Riennä aika,
riennä! Lainaa linnulta siivet ja kanna syliini morsiameni, ihana
Ailini...!"
Tulisen viinin lailla sanat valuivat Ailin suoniin, hänen poskilleen
nousi kuuma puna ja sydän löi kuuluvasti. Hänen täytyi rauhoittua
ennenkuin hän läksi ruokasaliin viemään Maijan kirjettä, joka oli ollut
Eeron kirjeen sisässä.
Oli sovittu, että Aili noin neljä viikkoa viipyisi Helsingissä. Sinä
aikana ehtisi hän huvitella ja hiukan oppiakin, käydä läpi jonkun
ompelukurssin tai jotakin sellaista.
Kirje Eerolta oli pannut hänet kuumetilaan. Kesken työtään piti hänen
nousta sitä lukemaan. "Ethän vain ole masurkkaa unohtanut? Muista,
että sen tanssimme yhdessä. Täällä on viime päivinä ollut niin kylmä,
näyttää siltä kuin tulisi lunta. Silloin panemme toimeen rekiretken:
kokoonnumme ylioppilastalolle ja ajamme Alppilaan tanssimaan!"
Miten oli? Kunhan ei masurkka todellakin olisi joutunut unohduksiin!
Aili ei ollut sitä tanssinut siitä kuin Eero läksi. Hän meni ja otti
pari askelta lattialla, mutta se tuntui luonnottomalta ja hullulta. Hän
häpesi itseään. Onneksi ei kukaan ollut sitä nähnyt.
Iltapäivällä veti häntä vastustamaton ikävä metsään. Oli tyyni, kolkko
ilma. Lehdet, jotka vielä eilen olivat vaatettaneet metsää, peittivät
nyt maan, kahisten jalkain alla. Pilviä oli paksussa, ikäänkuin
päällekkäin monin kerroin, toiset mustia kuin savu höyryveturin
piipusta, toiset kolean keltaisia tai harmahtavia. Likellä taivaan
rantaa riippui raskas musta lohkare. Sykkivin sydämin asteli Aili
lehtipeitettä pitkin. Puut suhisivat hiljaa.
Miksi kohtelette minua niin kylmästi? kuiskasi Aili ja seisahtui.
Mikset tyydy meihin, miksi olet meidät hyljännyt? kuuli hän metsästä
vastauksena.
Niin, miksi? kysyi hän huoaten itseltään, voimatta antaa vastausta.
Kun hän saapui ahon laitaan, minne Seppälän huoneet näkyivät, päätti
hän mennä kysymään, miten emäntä voi. Aurinko oli tullut esiin mustan
pilvilohkareen alta. Siitä lankesi keltainen valaistus alastomalle
metsälle ja huoneille, joiden ikkunat kiilsivät kuin tulessa. Pohjasta
päin tulla löyhytteli parvi valkeita, myöhästyneitä muuttolintuja. Ne
lensivät pitkässä rivissä, liikuttaen hitaasti siipiään. Samassa näki
Aili metsän laidassa miehen joka tähtäsi pyssyään niitä kohti. Se oli
Pekka. Ailin mieleen muistui syksyhattu, josta puuttui sulka. Sitäkö
hän, Pekkakin ajatteli, siksikö hän pyssynsä nosti? Ailissa jähmettyi
veri. Hän jäi kankeana tuijottamaan lintuparvea, jonka höyheniä aurinko
kultasi. Hän ei saanut huudetuksi, hän odotti vain hetkeä, jolloin
luoti sattuisi valkeaan siipeen... Mutta sitä ei tullut. Linnut
lensivät humisten hänen päänsä päällitse ja katosivat. Metsämiehen
kädestä oli pyssy vaipunut. Keskellä ahoa hän kohtasi Ailin.
-- Menetkö Seppälään? sanoi hän. -- Kuulin ohiastuessani tuvassa
veisattavan virttä ja kysyin Nikolta, joka hakkasi puita, mitä
sairaalle kuului. Sanoi olevan yhtäläisenä.
Virsi loppui juuri heidän astuessaan tupaan. Pari naista naapurista
istui vuoteen ääressä, lapset pysyttelivät hiljaa nurkassa.
-- Ehkä vain sanotte Villelle, voihki sairas heikolla äänellä, -- ettei
se lähde pappia hakemaan. Ei tätä enää kauan kestä.
-- Mutta jos sinun sielusi vielä halajaa yhteyttä Vapahtajan kanssa,
niin...
-- Kyllähän sitäkin... Mutta vielä enemmän minä noitten lasten tähden.
Kuolinhetkellä sitä tulee mieleen kaikenlaisia. Olisin pyytänyt oikein
pappia pitämään niistä huolta. Mutta kun te tulitte, Aili neiti ja te
hyvä herra, niin ehkä te... Jumala itse se kai teidät lähettikin...!
Hän nosti Ailia kohti polttavan kätensä ja loi häneen kiiltävän katseen.
-- Mutta ehkä te tahtoisitte pappia, yritteli Aili.
-- Enhän minä muusta kuin noista lapsista, kun ne ovat kaikki tulleet
niin pahantapaisia. En minä niitä ole osannut kasvattaa, Jumala sen
minulle anteeksi antakoon!... Mihinkähän joutunevat orporaukat...!
Voihan se sisareni aluksi tulla tänne ja eihän se Villekään niin vanha
ole, ettei akkaa saisi ja tarpeenhan se on emäntä talossa. Kunhan saisi
vaan hyvän, paremman kuin minä, että osaisi kasvattaa lapset...!
Hän viittasi luokseen likinnä seisovia lapsia ja painoi niitä hellästi
vastaansa.
-- Olkaa vain huoleti, sanoi Pekka äänellä, joka jo tyyneydellään
rauhoitti. -- Pitäähän se isättömien isä teidänkin lapsistanne huolta.
Ja niin kauan kuin me Kaarilassa pysymme, pidämme heitä silmällä ja
toimitamme heitä kouluun.
-- Palkitkoon sen teille, herra kulta, hyvä Isä!
-- No niin, sanoi muuan naisista, -- nyt voit rauhassa kuolla!
Ääneti astelivat sisarukset Kaarilaan. Kyenteli lunta, harvaan, kovina
sirpaleina. Ailin mielessä risteilivät tunteet. Hän olisi voinut ääneen
huutaa, niin hänen sydäntänsä vihloi...
-- Itketkö, Aili? kysäsi Pekka äkkiä hiljaa.
-- En, vastasi Aili jyrkästi. -- Mikset ampunut sitä joutsenta, vaikka
pyssysi jo tähtäsi?
Hän tarttui tuohon kysymykseen kuin hukkuva oljenkorteen, sillä hän
pelkäsi Pekan ymmärtäneen hänen mielentilansa. Ja kuitenkin hän
haluamalla halusi jollekin paljastaa ahdistuksensa. Mutta miten hän
itse asiassa olisi sen tehnyt?... Sillä se mikä häntä oikeastaan
kidutti, eihän se ollut vaikutus kuolevasta... jospa se olisikin ollut
sitä...! Se olisi rauhoittanut...
-- Ajatteletko sinä todellakin hattuasi? sanoi Pekka hetken vaiettuaan.
-- Ei, tiedän, ettet sitä voi ajatella.
-- Miksen voisi?
Aili nauroi kuivaa, kovaa naurua.
-- Siksi, että tulemme kuolevan luota.
-- Mutta minähän olen matkalla Helsinkiin...
Hän säpsähti ja katkaisi puheensa, sillä hän oli ollut sanomaisillaan:
"sulhastani tervehtimään"... Oikein hän pelästyi, kun sen huomasi.
-- Sinä näit itse, sanoi Pekka vakavana, -- miten joutsenet lensivät
auringon laskua kohti. Ne olivat niin kauniit, etten voinut laukaista...
Hän lakkasi keskellä lausettaan, ikäänkuin hän olisi hävennyt
avomielisyyttään.
-- Sitäkö sinä ajattelit? pääsi Aililta harvaan. -- Pekka, oletko sinä
veljeni?... Ei, tiedätkö, minä pelkään sinua...!
Hetkisen he katselivat toisiinsa pitkään ja säikähtyneesti, sitten
eivät he enää sanoneet mitään.
Kun Aili seuraavana päivänä läheni Seppälää, kuuli hän raitilla
veisattavan ja näki ihmisjonon hiljaa liikkuvan riihtä kohti...
Kuollutta siinä kannettiin.
Vainajan vuode oli tuotu pihaan, vaatteita oli levitetty aidalle.
Suuremmat lapset itkivät, pienemmät joivat kahvia tuvassa.
-- Hyvä on, lapseni, sanoi Emma rouva, Ailin tultua kotiin, --
että joksikin aikaa pääset pois täältä. Kaikki tämä on sinua niin
tärisyttänyt. Kunhan et sairastuisi!
-- En, en minä, kunhan vain tietäisin, etteivät ne lapset mitään
kärsi... Me kun Pekan kanssa lupasimme, että pidämme niistä huolta.
-- Mutta vainajan sisarhan tulee niitä hoitamaan...!
-- En tiedä, olen sittenkin niin levoton!
Päivä päivältä hänen levottomuutensa kasvoi. "Mitä sinä menet,
maalaistyttö, sinne missä ei sinua kukaan kaipaa, pois täältä, missä
sinua rakastetaan?" kuuli hän äänen ikäänkuin ulkopuoleltaan. "Eero
kaipaa!" huusi hän vastaan ja riensi lukemaan Eeron kirjettä. "Saanko
siis todellakin taas nähdä sinun puhtaat, jalot kasvosi, silittää
hiuksiasi, sulkea sinut syliini!... Riennä aika, riennä! Lainaa
linnulta siivet ja kanna syliini morsiameni, ihana Ailini...!" Eivätkö
ne sanat sisällä rakkautta, eivätkö kaipausta! Voiko enempää pyytää?
Ja hän hymyili ja levitti käsivartensa kuvaa vastaan, jolla oli nuo
rakkaat verhotut silmät. "Eero, oma armaani, minä tulen! Me tanssimme
yhdessä, me ajelemme yhdessä!" Mutta samassa näki hän edessään kuolevan
vaimon ja lapset, jotka pysyttelivät nurkassa... Hän näki koko Kaarilan
metsän, jota tuuli taivutteli. Se lauloi hänen korvaansa surumielistä
säveltä... Hän näki auringon laskevan ja joutsenparven rientävän
etelää kohti. Pekka korotti pyssynsä valkeaa lintua ampuakseen, mutta
se oli niin kaunis ettei hän voinut!... Aili heittäytyi permannolle
ja itki. Tunteet raatelivat häntä, hänen mieltään repieli... Mitä hän
tahtoi, miksi hän kärsi, mikä hänen oli?... Hänhän menisi arpajaisiin,
jotka pidettäisiin kansansivistyksen hyväksi syrjäisillä seuduilla,
juuri sellaisten seutujen kuin Kaarila... Entä... kuka tiesi jos
tuloista jaettaisiin jotakin hänenkin kotiseudulleen, ehkä Kaarilan
kansakoulusta tulisi mahdollisuus...! Hän sävähti äkkiä ylös lattialta
ja pyyhki kasvonsa. Tuossa viime ajatuksessa oli suuri lohdutus.
Kun hän päivää ennen lähtöään hämärissä läksi kävelemään, oli hän
jossakin määrin rauhoittunut. Seppälän emäntä oli saatettu hautaan ja
hänen sisarensa oli saapunut taloutta hoitamaan. Aili oli iltapäivällä
järjestänyt vaatteensa ja tavaransa, ajatukset olivat olleet tässä
työssä. Ilmassa tuntui raikas talvinen tuoksu, lunta oli tullut niin
runsaasti että ajettiin reellä ja järvi oli mennyt jäähän. Tienhaarasta
pujahti äkkiä esiin nainen. Hänen yllään oli maalaisräätälin malliin
tehty sadetakki ja päässä paksu kukillinen villahuivi.
-- Olka, huudahti Aili, -- iltaa! Vihdoin sinut näkee! Nyt käännytään
Kaarilaan kahville!
-- Kiitoksia vaan... Taloonhan minä oikeastaan olinkin tulossa, mutta
kun tapasin teidät tässä niin...
-- Se sopii erinomaisesti, niin minä saan seuraa kotiin... Sinua ei
olekaan pitkiin aikoihin näkynyt. Kerrottavan vain olen kuullut, että
se Niemelän Olka niin on laihtunut ja kalvennut!
Tyttö hieraisi kylmästä punertavia käsiään ja äkkiä vetäen huivin
silmilleen, virkkoi hän miltei ärtyneesti:
-- Mitähän niitten puheista!
-- No niin, sanoi Aili. -- Parastahan oli, että sinä purit koko kaupat,
kosket häntä rakastanut. Naimisiin ei pidä mennä muuta kuin rakkaudesta.
Hänen ääneensä tuli hellä sointu ja itsekseen hymyillen asteli hän
hetkisen ajan. Hän ajatteli Eeroa, Eeron kauniita silmiä, hänen
lämmintä hymyään.
-- Niin, virkkoi samassa Olka hänen vieressään, -- jos saa sen, jota
rakastaa.
Hänen äänessään oli jotakin, joka paikalla herätti Ailin ajatuksista.
Hän ikäänkuin säpsähti, hän ei tietänyt miksi.
-- Kuinka niin, Olka kulta? Mitä sinä tarkoitat?
Olka ei vastannut, vaikka Aili pari kertaa uudisti kysymyksensä. Lumi
jalkain alla narisi. Metsä humisi hiljaa. Äkkiä Olka seisahtui.
-- Tulee jo pimeä, sanoi hän. -- Ehkä minä tässä saan neidille sanoa
asiani, niin ehdin kotiin lypsynajaksi...
-- Niinkuin et sinä ennen olisi löytänyt kotiin pimeällä, puheli Aili
leikillisesti, -- ja niinkuin ei Niemelässä olisi muita lypsäjiä...
-- Kiitoksia vaan... Kyllä minä nyt... Ja pianhan se minun asiani onkin
sanottu. Enhän minä muuta kuin sitä, että äiti ja minä ja kaikki meidän
väkemme lähetämme terveisiä oikein paljon sinne Helsinkiin, Maija
neidille ja tohtorille ja tohtorinnalle... ja kaikille...
Viime sanat lausui hän ikäänkuin haparoiden, joidenkin muiden sanojen
asemasta, joita hän alussa oli tarkoittanut.
-- Kiitoksia vaan, kyllä niitä menee, sanoi Aili.
Äkkiä välähti hänen päähänsä ajatus. Silmänräpäyksessä muistui hänen
mieleensä pari piirrettä Olkan silmissä, kun he joskus olivat puhelleet
Eerosta. Ja kerran, kun Aili oli lausunut hänelle terveiset, jotka Eero
kirjeessään oli lähettänyt, kuinka Olka omituisesti oli punastunut!
Aili ei silloin ollut sitä ajatellut, mutta nyt hän äkkiä teki
johtopäätöksiä.
-- No entä maisterille, enkö hänelle saa viedäkään? kysäisi hän.
-- Maisterille! pääsi Olkalta hätäisesti, -- kyllä tietystikin paljon
terveisiä... Jos hän vielä muistaa meitä metsäkyläläisiä...
-- Kuinka ei muistaisi! sanoi Aili.
Mutta samassa ojensi Olka hänelle päättäväisesti kätensä ja alkoi
poistua kiirein askelin.
Aili jäi sanattomana tuijottamaan hänen jälkeensä. Oliko Eero,
se viehättävä Eero, pannut pyörälle Olkankin pään? Aili tunsi
vaistomaisesti, että niin oli. Olka, hänen lapsuutensa leikkitoveri,
Olka, josta hän aina niin paljon oli pitänyt!
Ristiriitaisten tunteiden valtaamana saapui hän kotiin. Ruokasalin
uunissa oli tulta, Jalo tuijotti liekkiin ja Mirri makasi uunilla.
Lamppukin valaisi paikatun kupunsa takaa niinkuin tavallisesti,
mutta saksalaisia kuvalehtiä ja äidin silmälaseja ei ollut pöydällä.
Sensijaan oli kaikkialla koppia ja matkalaukkuja. Äiti oli valmistanut
suuret määrät leipää lähetettäväksi Helsinkiin.
Aili ei koko yönä saanut unta silmiinsä. Ajatukset risteilivät sinne
tänne. Olka sukelsi tuontuostakin hänen silmiensä eteen. Milloin tapasi
hän itsensä itkien pyytämässä häneltä anteeksi, milloin vakuuttamassa,
että hän piti velvollisuutenaan vapaaehtoisesti luopua Eerosta... Kello
kolmelta hän nousi. Silloin paloi salissa jo kynttilä ja pöydällä
olivat hänen lakkinsa ja takkinsa matkajärjestyksessä.
Miten monta monituista kertaa hän oli tuntenut sitä mielialaa, joka
kuului tällaisiin varhaisiin aamuihin, kun joku Kaarilasta matkusti
junalle! Vilu jäsenissä oli hän noussut keskeltä makeinta untaan ja
muiden juodessa kahvia tehnyt voileipiä matkaevääksi, taistellen voin
kanssa, joka juuri tuotuna kellarikylmästä ei tahtonut levitä leivälle,
joka taas tavallisesti oli aivan tuoretta... Miten kummalliselta
tuntuikaan _itse_ olla sinä, joka aikoi matkalle...!
Aili itki kuumat kyyneleet Mirrin turkkiin, odottaessaan äitiä
maitokamarista. Samassa tuli Pekkakin. Hän laski sadanmarkan rahan
Ailin eteen ja kysyi:
-- Riittääköhän tämä? Jos nyt puute tulisi niin kirjoita, minä koetan
sitten saada irti enemmän.
-- Kuinka ei riittäisi! Tällä sinä jo olisit saanut paljon
heinänsiemeniä...
Aili hymyili kyyneltensä seasta ja otti esiin kukkaronsa.
-- Odota Pulu, minä annan sinulle paremman kukkaron! Tuohan on niin
vanha ja ruma.
-- Älä sitä soimaa, se on uskollisesti palvellut minua koko elämäni
ajan.
Pekka asetti itse rahat uuteen, suureen kukkaroonsa ja Ailin juodessa
kahvia köytti Emma rouva kiinni koppia ja varoitti häntä astumasta
pois muilla asemilla kuin Riihimäellä ja liikkumasta mihinkään junan
kulkiessa. Kun hän onnellisesti oli saanut ylleen kaikki turkit,
lähdettiin portaille, josta lyhdyn valo lankesi odottavalle reelle
ja lumelle. Emma rouva tarkasti rekeä ja alkoi järjestää peittoja ja
mättää pois heiniä.
-- Te ette koskaan opi panemaan rekeä kuntoon, torui hän rengille. --
Kuka tuollaisella heinäkasalla saattaisi istua! No nyt!
Aili nousi rekeen. Siinä hän vielä moneen kertaan suuteli äitiä ja
Pekkaa. Vihdoin renki läjähytti ohjasperiä, aisakello alkoi soida ja
naristen läksi reki liikkeelle. Pekka seurasi kannaksilla.
-- Jumalan haltuun! kuului vielä Emma rouvan ääni.
Huurteinen metsä siinsi hämäränä. Lumisina lepäsivät maat. Taivaalla
ei näkynyt ainoaa tähteä, ei valon sädettä. Pekka piti kättään Ailin
olkapäällä.
-- Pääsitte lähtemään hyvään aikaan, sanoi hän rengille. -- Ei ole
mitään kiirettä. Hyvästi, Pulu, lisäsi hän hetken vaiettuaan.
-- Pekka, rakas veljeni, hyvästi! Tule vielä niin että sinut näen!
Pekka kiepahti istumaan reen laidalle. Hänen karvalakkinsa ja viiksensä
olivat huurteessa. Huivien sisästä kohtasivat häntä Ailin kyyneleiset
silmät.