Oli lämmin päivä. Tavanmukaista kevätsiivousta oli jo jonkun aikaa
kestänyt Kaarilassa. Kuukausien koskematon järjestys oli rikottu
huoneissa, tavaroita oli kannettu ulos, ikkunoita raastettu auki
talviliitteistään, lakeja, lattioita sitaistu nuorilla lehvillä,
kellareja, vinttejä väännetty nurin ja kauas oli pauke kuulunut
kartanolta, kun talvitomuja piiskattiin huonekaluista.
Maijan tuloon piti kaiken olla valmiina. Emma rouva valmisteli rengin
kanssa kukkalavoja puutarhassa, Pekka oli vienyt piiat navettapihaa
luomaan, Aili raastoi pois huoneestaan toista sisäikkunaa, joka
mahdollisten kylmien varalta oli jätetty ottamatta. Eero, joka aamulla
oli ollut tervaamassa venettä rengin kanssa, soitti torvea salissa.
-- Etkö, Aili, tulisi minua säestämään? kuului vihdoin hänen äänensä.
-- Voisit sinä mieluummin tulla minua auttamaan! vastasi Aili.
-- Älä toki Eero raukkaa taas vaivaa, huudahti Emma rouva puutarhasta.
-- Koko aamupäivän hän on ollut työssä.
-- Niinhän me muutkin olemme. Kyllä hän nyt saa jaksaa, väitti Aili
armottomasti.
Eero nousi ikkunalle ja otti Aililta hohtimet.
-- Saan ilmoittaa, etten ensi kertaa ole tällaisessa työssä. Monet
monituiset kerrat olen iltamia ja kuvaelmia varten naulannut kulisseja,
monta monituista kertaa ripustanut seinille arpajaisvoittoja.
-- No niin, siinä äiti kuulee!
-- Mutta en minä nyt täällä Kaarilassa tahtoisi sinua rasittaa...!
Kun ikkuna oli saatu irti ja avattu, hyppäsi Eero, notkeana kuin apina,
siitä puutarhaan.
-- Tule perässä! sanoi hän Ailille ja hymyili häntä vastaan ruskeilla
silmillään.
Korkeus ei ollut aivan pieni. Mutta Aili nousi empimättä ikkunalaudalle
ja varustautui hyppäämään. Liian myöhään huomasi Eero sanojensa
varomattomuuden, turhaan koetti hän tyttöä kieltää. Hän hyppäsi --
jollei Eero olisi saanut häntä kiinni, olisi hän pudonnut suin päin
maahan.
-- Sattuiko? kysyi hän hätäisesti. -- Sano, sano Aili kulta!
Hän painoi häntä likemmä itseään, käsivarsillaan häntä tukien. Hetken
ajan hän hervotonna lepäsi hänen sylissään, kasvot kalpeina, silmät
ummessa.
-- Ei sattunut, kuiskasi hän vihdoin, loi serkkuunsa pitkän katseen
ja riuhtaisihe irti. -- Kuule, alkoi hän sitten kiireesti, värin
vähitellen palatessa kasvoille, -- emmekö yhdessä menisi lakaisemaan
tuota kulmaa puutarhassa, joka vielä on lakaisematta?
-- Olkoon menneeksi!
-- Hae sinä tallista harava, minä tuon tuvasta luudan.
Eero rupesi viheltämään masurkkaa, heitti taapäin päätään, niinkuin
hänen tapansa oli, tarttui Ailin vasempaan käteen ja oikaisi hänen
käsivartensa suoraksi omaansa vastaan. Hän veti hänet mukaansa.
Silmillään seuraten Eeron askeleita tanssi Aili hänen perässään.
Rakennuksen kulmaa kiertäessä hämääntyi heiltä tahti. He alkoivat
uudestaan ja tanssivat reippaasti siihen asti missä talliin ja tupaan
vievät tiet erosivat. Siinä päästi Eero Ailin käden sellaisella
vauhdilla että tyttö vielä hyvän matkaa jatkoi samaan tahtiin. Sitten
hän seisahtui ja jäi tuijottamaan Eeron jälkeen, painaen käsiään
rinnalle.
-- Mitä, mitä on tämä tunne? sanoi hän hiljaa itsekseen.
Sellaisena ei kukaan saanut häntä nähdä, hänen täytyi paeta. Hän tiesi
poskensa olevan palossa ja otsallaan olevan ikäänkuin kirjoituksen. Hän
vilkaisi ympärilleen: pihassa ei ollut ketään. Hän hyppäsi kiviaidalle,
pääsi sen toiselle puolelle ja riensi polkua alas rantaan. Valkovuokot
olivat kukassa, lahti lepäsi rasvatyynenä, tuore tervanhaju leijaili
ilmassa. Hän astui veden partaalle, johon syvä, sininen taivas
kuvastui, horjahti taapäin ja lankesi kivelle istumaan.
-- Mikä, mikä on tämä tunne? Eero, Eero... onko tämä rakkautta?
Hän ei itkenyt, mutta sydän sykki valtavasti ja silmä tuijotti veden
kalvoa. Hänen rintansa oli ylenpalttisen täynnä.
Minä rakastan! selveni hänelle vihdoin ja hänen kyyneleensä alkoivat
hiljalleen valua alas poskea. Hetket olivat iäisyyden hetkiä, hän ei
tietänyt miten kauan hän oli istunut siinä veden partaalla, valaen
vettä polttavalle otsalleen, kun hänen mieleensä vihdoin juolahti, että
Eerohan häntä odottaa. Hän nousi, kuivasi kasvonsa ja alkoi astua taloa
kohti. Mutta hänen mielessään riemuitsi ja raikui. Ei tarvinnut enää
kaivata ja ikävöidä olemattomia. Ajatuksilla on määränsä, tunteilla
maalinsa: hän rakastaa!
-- Missä sinä olet ollut? kohtasi häntä portilla Eeron kysymys.
-- Olinko sitten niin kauan?
-- Olit! En minä yksin viitsinyt lakaista puutarhassa, lähetin sinne
Leena-muorin. Mutta missä sinä oikeastaan kävit?
-- Rannassa. Pisti päähäni käydä siellä. Juoksin niin kovasti.
-- Sen kyllä näen. Joko vene kuivaa?
-- Vene... niin, kyllä kai se kuivaa, ilma kun on niin kaunis.
Sileälle tielle päästyä tarttui Eero hänen käteensä ja alkoi häntä
tanssittaa.
-- Pää pystyyn ja katso minua silmiin! Niinkuin ennenkin.
Mutta Aili ei voinut niinkuin ennen. Kyyneleet tulivat silmiin.
-- Päästä minut, pyysi hän. -- Auringon valo häikäisee.
-- Neiti suvaitsee tänään olla huonolla tuulella!
Pääkaupunkilaisella kumarruksella päästi Eero hänen kätensä ja katsoi
häneen pitkään. Aili kääntyi ja alkoi haravoida lehtiä kasaan.
Ikäänkuin oljen korteen tarttuen katkaisi hän vihdoin kiusallisen
hiljaisuuden sanoilla:
-- Kerro Eero jotakin Helsingistä.
-- Helsinki ei tähän aikaan esiinny ensinkään edukseen, siellä alkaa
olla tyhjää: ylioppilaat poissa, koulut kiinni, muuttoaika.
Taas seurasi hiljaisuus. Onneksi tulla pyyhälti samassa pensaista
koira, läähättäen ja kieli pitkällään. Aili hyväili sitä tavallista
hellemmin. Eero seisoi haravoiden tuomen alla, jonka oksat miltei
koskettivat hänen päätään:
-- Hän ei minua ymmärrä, hän ei minua rakasta! selveni Ailille äkkiä.
-- -- --
Aurinkoisena valkeni seuraava päivä. Kaikki oli järjestyksessä:
kaksiosaiset ovet avatut, joten saattoi nähdä talon koko huonerivin,
maljakoissa kukkasia, ruokasalissa vihreällä koristettu kahvipöytä ja
ikkunoista virtasi raikas veto, löyhytellen vasta pestyjä uutimia ja
koristuksia pöydillä ja sohvilla, jotka ainoastaan juhlatilaisuuksissa
otettiin esiin. Juhlatilaisuuksiksi katsottiin aina niitä päiviä,
jolloin joku "lapsista" palasi kotiin, viivyttyään pitemmän aikaa
poissa.
Jo kello yhdentoista aikaan alettiin odottaa. Joka kerta kun Jalo avasi
suutaan haukkumaan, ilmestyi joku piioista kyökin portaille. Aili oli
ensi kerran heittänyt surupukunsa ja pukeutunut sinertävään. Hänellä
oli kaulassa leveä kellertävä pitsi ja vyötäisiä ympäröi nahkavyö.
Hän ei iloitse Maijan tulosta, ajatteli Pekka nähdessään hänen totiset
kasvonsa. Mutta Eero ei voinut riistää silmiään hänestä: vaaleat
hiukset kähertyivät niin sorjasti niskassa, poski oli kalpeudessaankin
niin tuore, piirteet niin puhtaat. Kun hänet aina oli nähnyt mustissa,
vaikutti hän vaaleassa puvussa suorastaan hurmaavana.
Maijaa vain ei kuulunut. Kahvijano valtasi jo odottavat ja ensimmäinen
kuppi juotiin. Emma rouvan alkaessa käydä levottomaksi, tuli piika
vihdoin ilmoittamaan, että "nyt siellä joku tulee Kiutun mäkeä alas,
mutta on niin lystinmäinen". Jalo, joka unohtaen virkansa, istui
ruokasalissa ahnastelemassa, törmäsi haukkuen pihalle, herrasväkensä
seuraamana. Kummallinen kuorma oli todellakin tulossa: ajaja kyllä
istui takana ja hattupää nainen edessä, niinkuin odottaa sopi, mutta
sitäpaitsi oli etupuolella rattaita ihmeellinen korkea esine, jonka
pinnat oudosti säteilivät auringon valossa.
-- Mikä kumma tuo on? Ei ainakaan meidän Maija...
-- Mutta hevonen on meidän Tuima.
-- Ja Maija se kuitenkin on tuo hattupää...
-- Hänellähän on polkupyörä rattaillaan, keksi vihdoin Eero.
-- Maija se on, hän jo heiluttaa nenäliinaansa.
Hitaasti likeni kuorma. Nuoret riensivät vastaan, Emma rouva jäi
jäljellepäin. Kenenkähän polkupyörän hän tänne tuokaan? mietti
hän itsekseen. Sitten alkoi kyyneleitä valua hänen poskilleen ja
malttamattomasti odotti hän saavansa sulkea syliinsä tyttärensä. Maija
ei aivan heti päässyt alas rattailta, puupuitteisiin pantu polkupyörä
oli kiinnitetty hänen eteensä, joten hän sen takana istui kuin
karsinassa.
-- Voi voi, olette varmaankin kauan odottaneet! Läksimme kyllä heti
junan tultua, mutta tämän pyörän tähden piti ajaa niin hitaasti. Kaduin
jo etten sitä jättänyt asemalle.
-- Paras oli, virkkoi Pekka ystävällisesti hymyillen, -- että toit
tuotavasi tänne. Kukapahan ne jälkeenpäin noutaisi asemalta.
-- Maamiehellä on kiire käsissä! lisäsi Eero.
Vihdoin pääsi Maija karsinastaan. Hän riensi suoraa päätä äitinsä luo
ja sulki hänet syliinsä. Sitten tervehti hän muita.
-- Pikku tyttöseni, Maija kultani, oletko nyt kotona, äidin luona!
Mutta kuinka sinä olet kasvanut ja näytät terveeltä!
-- Niin olenkin ollut harvinaisen terve koko kevään, vaikka useimmat
tovereista olivat niin hermostuneet, että rukouksessa pyörtyivät ja
tunnilla usein purskahtivat itkuun.
Maija oli päätä pitempi äitiään. Hänen ja Pekan ulkomuodossa oli paljon
yhtäläisyyttä: sama vaalea tukka, vaikka Maijalla hiukan laheampi,
sama helakka ihonväri, samat siniset silmät. Veljessä vallitsi oikea
suomalainen tyyneys, kun sitävastoin sisar näytti olevan altis mitä
erilaisimmille mielijohteille. Hän oli vankka ja roteva, suuret,
luisevat kädet, vartalo vielä kehittymätön. Niinkuin usein nopeasti
kasvaneet, käveli hänkin huolimattomasti, hartiat hiukan kumarassa.
Liikkeet olivat kulmikkaat, äänessä ja käytöksessä jotakin poikamaista.
Hän otti pitkiä askeleitaan sillä tavalla, että miltei luuli hänen
olevan kompastumaisillaan hameisiinsa, jotka alkoivat käydä pitkiksi.
Kun hänet näki Ailin rinnalla, pisti hän erikoisesti silmiin: Aili oli
niin solakka ja kevyt, kaikki hänessä niin siroa tekoa.
-- Mutta lapseni, virkkoi äkkiä Emma rouva ja pysähtyi keskelle pihaa,
tavoitellen hattua tyttärensä päästä, -- olet leikannut hiuksesi! Voi,
voi!
-- Niin, niin, minua ei saa torua! Niistä oli niin paljon vaivaa ja
olivathan ne niin huonot...! Kasvaahan minulle uudet paremmat sijaan...!
-- No niin. Ehkä se oli hyvä.
Enempää ei Emma rouva sanonut. Eero tyytyi siihen, että hän purskahti
nauruun ja Pekka sanoi tyynesti:
-- Se on hirveän rumaa kun naisilla on lyhyt tukka.
Tultiin sisään. Maija juoksi huoneesta huoneeseen, kaikkialla oli niin
tuttua, niin kaunista! Hän tervehti piikoja kyökissä, tarkasteli oliko
kaikki paikoillaan, kaipasi Mirriä, joka ei ollut saapuvilla ja jäi
vihdoin kahvipöytään istumaan Emma rouvan viereen, joka ilokyynelin
tuontuostakin laski kätensä hänen lyhyeksi leikatuille hiuksilleen ja
kehoitti häntä syömään ja juomaan.
-- Mutta enhän vielä ole sanonut terveisiä kaikilta, jotka lähettivät!
jatkoi Maija. -- Ensinnäkin tietysti tädiltä ja sedältä ja pojilta.
Setä erittäin käski sanoa, että hän syksyllä odottaa Ailia Helsinkiin.
Ja täti lähetti äidille tuliaisiksi leninkikankaan ja Pekalle
kravatin... Ja Eerolle minulla on terveisiä niin monelta tytöltä, etten
tiedäkään...!
-- No annas kuulla!...
-- Ensinnäkin tuli neiti Blom toissa iltana vastaani kadulla ja käski
sanomaan, että olisi fiksua jos kirjoittaisit hänelle, sillä hänen
on ollut sinua ikävä... Ja Elli Tuokko toi aamulla kukkia, jotka
käski antaa sinulle -- ne ovat eväitteni joukossa... Voi äiti, kiitos
voileivistä, ne maistuivat niin hävyttömän hyviltä, että olin kieleni
niellä...!
-- Vai eväittesi joukossa! Sepä on hävytöntä! Helsingin runollisin ja
kaunein tyttö lähettää minulle kukkia ja sinä panet ne -- eväspussiisi.
-- Vai olisiko minun pitänyt istua ja pidellä niitä käsissäni neljän
penikulman aikana. Muutoinkin minua paleli. Aamulla oli aika kylmä,
tiedä se ja ole tyytyväinen, etten kukkiasi heittänyt hiiteen.
-- Paleliko sinua, lapseni?
-- No ei paljon... Ja päästäkseni Eeron terveisistä mainitsen vielä
että yksi hentuistasi, jonka nimeä en edes muista, lähetti pienen
käärön...
-- Jota ehkä olet säilyttänyt -- kenkäsi varressa? lisäsi Eero.
-- Ja se inhoittava neiti Sohvi Mantere käski sanoa, että jotkut häät
olivat olleet, sanoi sinun kyllä siitä jo ymmärtävän...
-- Hyvä on, ymmärrän kyllä! Pääsivätkö pojat luokalta?
-- Pääsivät. Jussi sentään ehdoilla luonnontieteessä.
-- No entä sinä itse? kysäisi Pekka.
-- Tietysti. Ei toki viimeiselle luokalle jäädäkään. Todistukseni onkin
täällä.
Hän juoksi sitä noutamaan. Omituisen hellä piirre kasvoillaan seurasi
Emma rouva hänen liikkeitään. Se on sentään oma tytär, ajatteli Aili
itsekseen. Hänelle, Ailille ei kukaan antanut sellaisia katseita. Eero
oli hänestä tällä hetkellä kauempana kuin koskaan ennen; ainoa joka
häntä myötätuntoisuudella näytti seuraavan, oli Pekka. Hän katsahti
häneen tuontuostakin ikäänkuin anteeksi pyytäen. Aili pakotti hymyn
huulilleen. Hänen poskensa hehkuivat.
-- Ja johtajatar -- tapansa mukaan --, sanoi Maija, -- lähetti äidille
terveisiä.
Juhlallisella uteliaisuudella otti Emma rouva todistuksen tyttärensä
kädestä. Sitten hän ojensi sen Ailille. Eero kurkisti siihen hänen
olkansa takaa.
-- Eero ei saa katsoa! huusi Maija.
-- Miksei? nauroi Eero ja vilkaisi tyttöön ruskeilla silmillään.
-- Ei! Et saa! Koetapas!
-- Maija lapseni! rauhoitti äiti. -- Eihän tuo nyt niin huono ole,
ettet sitä voisi näyttää.
-- Niin, mutta hän taas alkaa kiusotella...!
Sekä Pekka että Eero seisoivat Ailin tuolin takana lukemassa Helena
Maria Wahlfeltin päästötodistusta. Siinä oli enimmäkseen kahdeksia,
voimistelussa kymmenen, kaunokirjoituksessa, käsitöissä ja laskennossa
kuusi.
-- Vai tällä sitä sitten aiotaan -- ylioppilaaksi! virkkoi Eero
hymyillen, käsissään murennellen piparkakkua.
-- Eero! pääsi Aililta nuhdellen.
Mutta Maija oli tullut tulipunaiseksi. Hän karkasi istuimeltaan,
hypähti Eeron eteen, riisti todistuksen hänen kädestään, tarttui hänen
tukkaansa ja tukisti.
-- Selkääsi tarvitsisit! sanoi hän. -- Äiti, minä en kärsi tuota Eeroa.
Laita itses täältä Kaarilasta tiehesi.
Tämä riiteleminen oli niin hullunkurista, että Aili ja Emma rouva
purskahtivat nauruun. Eero oli painanut silmänsä umpeen ikäänkuin
henkeään uhkaavaa iskua odottaakseen.
-- Onko minun päässäni enää ainoatakaan hiuskarvaa? vaikeroi hän.
-- Olisit, Maija, voinut hankkia arvosanasi laskennossa vähän
paremmaksi, huomautti Pekka.
-- Kiitä onneasi, ettei siinä ole viitosta! sanoi loukkaantuneena
Maija. -- Kuukausitodistuksessa minulla oli seitsemän, mutta sitten
se Pirre (hän tarkoitti laskennonopettajaansa) antoi niin vaikeita
koelaskuja, ettei niitä kukaan ymmärtänyt. Olga Söderholmkaan, joka
meidän luokalla oli primus, ei saanut kymmentä... Te ahdistatte minua
tänään kaikki. Luuletteko, että on hauska tulla kotiin, kun...
Loukkaantuneena läksi Maija saliin ja luotuaan nuhtelevan katseen
Pekkaan ja Eeroon, seurasi häntä Emma rouva. Mutta pahin ei vielä ollut
tullut.
-- Kenen se polkupyörä on? kysyi Pekka.
Maija livahti tiehensä antamatta vastausta ja Pekalta unohtui kysymys
uudistamatta, hän kun jännityksellä seurasi Helsingistä tulleiden
sadetakkien ja hattujen koettamista. Se tapahtui salissa, suuren peilin
edessä. Ailin sadetakki oli vaalean harmaa ja hattu leveäröytäinen,
valkeasta oljesta, koristettu mustilla samettinauhoilla ja valkealla
höyhentöyhdöllä. Se puki häntä niin, että hän punastui nähdessään oman
kuvansa. Nyt saattoi hän vetää vertoja mille tytölle tahansa. Mutta
Emma rouva vaikeroi:
-- Voi hyvät ystävät, minulle, vanhalle ihmiselle nyt tällaisia
koristuksia! Voi näitä hihoja!
-- Se on uusinta muotia! vakuutti Maija.
-- Miksi nyt sitten vanhanaikaista ottaisi, koska kerran uutta ostaa!
lohdutti Eero. -- Kyllä täti siihen tottuu!
Pekka nousi tuoliltaan, haki takkinsa rintasaumasta pari nuppineulaa ja
pisti niillä kiinni pussihihoja niin että poimut katosivat.
-- Noin sen olla pitäisi!
-- Niin poikani, ehkä Aili, kun tässä nyt tulee aikaa, ottaa ja leikkaa
nämä hihat pienemmiksi.
Eero nauroi täyttä kurkkua ja teki parastaan vakuuttaakseen, että ne
olivat erinomaisen kauniit. Sitten tuli uusi kysymys: mitä tämä kaikki
maksaa? Siihenkään ei Maijalta saatu vastausta: täti oli ostanut kaikki
ja täti oli siitä kirjoittanut. Huolestuksen rypyt alkoivat nousta
Emma rouvan otsalle: hän aavisti pahaa, kun Maija noin salaperäisesti
vastaili. Sata markkaa oli Helsinkiin lähetetty ja siitä piti vielä
riittää Maijalle matkarahoiksikin. Kunhan eivät nämä tavarat olisi
maksaneet niin paljon, että sinne taas oli jääty velkaa!
Huonommin kuin Emma rouva saattoi aavistaakaan, olivat asiat. Se
selveni hänen kälynsä kirjeestä, jonka Maija ulos lähtiessään hänelle
jätti. Paitsi että sadetakeista ja hatuista oli jäänyt osa maksamatta,
oli Maijan tutkintohameeseenkin pitänyt ottaa velkaa. Sitten oli Maija
ostanut polkupyörän... Polkupyörän? Maija polkupyörän! Emma rouva
luki sanat moneen kertaan, hän ei ollut silmiään uskoa. Oliko lapsi
tullut hulluksi!... Muuan tovereista, joka läksi ulkomaille, oli sitä
hänelle kaupannut polkuhinnasta, 250 markasta, vaikka se oli miltei
uusi ja erinomaisen hyvä. Kenenkään tietämättä oli Maija tämän tehnyt.
Hän oli siitä saanut paljon toria. "Älkää siis enää häntä soimatko.
Luulen sitäpaitsi, että siitä on ollut paljon hyötyä, sillä alkukesästä
oli hän kalpea ja hermostunut, mutta sitten kun hän alkoi ajaa
polkupyörällä, on hän tullut aivan toisen näköiseksi. Pyörä on otettu
velaksi, mutta sitä ei tarvitse maksaa ennenkuin vuoden lopulla. Tyttö
raukka on niin peloissaan. Älkää nyt häntä toruko!" Niin loppui kirje.
Neuvottomana pudotti Emma rouva sen helmaansa ja jäi tuijottamaan
eteensä. Sitten läksi hän etsimään Pekkaa, varovaisesti ilmoittaakseen
hänelle asian.
Sillaikaa asteli Maija Eeron ja Ailin kanssa puutarhassa, jutellen
Helsingin uutisia. Syksyllisiä arpajaisia jo valmisteltiin. Ompeluseura
oli ollut koolla Wahlfeltilla. Ohjelmaakin oli ajateltu. Joku rouvista
oli ehdottanut Kalevala-kuvaelmia: "sinipiikain laulu", "ilmatarten ja
luonnotarten tanssi", "Pohjolan neito" y.m. Ja siihen oli Lyydi-täti
sanonut: "minulla on ehdolla niin mainio Pohjolan neito! Se on mieheni
veljentytär Aili Wahlfelt. Hänen pitää siksi tulla tänne."
Aili tunsi ikäänkuin huumaavan viinin virtaavan suoniinsa: hän olisi
hänkin nuori, hän huvittelisi niinkuin muut, hän tanssisi Eeron kanssa!
-- Onkin päätetty, sanoi Eero, -- että Aili syksyllä tulee Helsinkiin.
-- Niin, opeta nyt vain minulle masurkkaa!
Ailin jäsenet värähtelivät.
Eero tarttui hänen käteensä ja he alkoivat tanssia hiekkarannalla.
Maija lauloi ja yritteli kädet vyötäisillä hänkin tanssia. Hiestyttyään
läksivät he juoksujalan pihaan. Mutta nähdessään polkupyörän kuistilla
totistui Maija.
-- Voi, voi, mitähän minä nyt saankaan? huokasi hän itku kurkussa.
-- No kuinka niin?
-- Tuo on minun! Olen sen ostanut omin päini, keneltäkään kysymättä
lupaa... Mutta kiusaus oli niin suuri! Sain sen polkuhinnasta... Ette
aavista miten taistelin vastaan! Kävelin päiväkausia kuin kissa kuuman
puuron ympärillä. Ja aina kun näin tyttöjen polkupyörillään tulevan
kouluun, oli minulla oikein tuska. Ja kun näin heidän maneesissa
harjoittelevan, niin ihan olin kuin kipeä! En enää voinut vastustaa.
Semmoisella tunteella kuin sanotaan naisten rakastuvan, ajattelin minä
pyörääni. Vein sen huoneeseeni, kiilloitin sitä ja ensi työni aamulla
oli nousta sitä katselemaan... Voi äiti, älä suutu!
Sekä Emma rouva että Pekka olivat saapuneet paikalle. Maijaa kohtasi
kokonainen nuhdetulva. Ailin piti lähteä kyökkiin, joten ei hän kuullut
sitä kuin etäältä. Hän oli sitäpaitsi kokonaan omissa ajatuksissaan.
Astuessaan salin läpi, otti hän uuden hattunsa, asetti sen päähänsä
ja katsahti peiliin. Sitten hän laski hatun takaisin tuolille ja tuli
masurkka-askelin ruokasaliin, jonne paistinhaju tunki kyökistä. Hän oli
niin onnellinen, niin kiitollinen. Onnentunteensa valtaamana hän äkkiä
kääntyi takaisin portaille, missä Maija itkien otti vastaan läksytystä,
lankesi äidin kaulaan ja lausui:
-- Kiitos, rakas äiti!
-- Mistä lapseni? kysyi Emma rouva hämmästyneenä.
-- Hatusta, takista, kaikesta...!
Pekka seisoi riidanalaisen polkupyörän edessä, jonka ruuveja Eero
koetteli, ja katsoi siihen kuin mihinkäkin pahantekijään. Hän kääntyi
hämillään pois, kun Aili tuli häntäkin suutelemaan. Tyttö palasi
ruokasaliin. Ensi kertaa eläessään tunsi hän hurmaavan huolettoman
elämänilon liikkuvan mielessään. Kaikki epäilys oli kadonnut, tuntui
siltä, että hän on niin kaunis, että Eeronkin täytyy häneen rakastua.
Kyökissä oli väki vielä ruualla. Kaikki pöydällä oli tavallisessa
järjestyksessä: reikäleipiä läjässä, kalakuppi, jonka laitoihin suola
oli kuivanut ikäänkuin kuonaksi, ja höyryävä perunavati. Vanha Leena
liuotteli leipäpalasiaan vedessä, Jalo kalvoi luuta nurkassa. Aili
kurkisti paistipataan, katsoi että jälkiruoka uunissa kypsyi, pani
voita lautaselle, leikkasi lohta, jota oli lähetetty Helsingistä, ja
järjesti ruokapöydän. Ohi astuessaan yhtyi hän tuontuostakin renkien
keskusteluun. Se koski tämänpäiväistä matkaa asemalta ja Maija neidin
polkupyörää.
-- Neiti, siellä on kerjäläisukko rappusilla, ilmoitti vihdoin piika
Iita.
Kerjäläinen istui sauvaansa nojaten eikä liikahtanut paikalta, kun Aili
häntä puhutteli. Risainen takki oli kiinni puukapulalla, jonka ympäri
oli kiedottu lankaa. Likaista paitaa piteli parsinneula. Paljaat jalat
olivat pistetyt tuohikopposiin. Käsi oli pelkkää luuta ja nahkaa,
kellertävän sinisinä erottautuivat siinä suonet. Ailin mieleen painui
heti ensi näkemältä jokainen yksityiskohta hänessä. Kuurona ei hän
Ailia huomannut, ennenkuin hän kosketti hänen olkapäätään.
-- Jaa mistäkö kaukaa minä olen? Tuolta olen toisesta pitäjästä. Jaa
vaivaisapuako? Onhan sitä vähän, mutta lisää on hankittava maailmalta.
Olen tässä kaiket talvet potenut hinkua ja hengenahdistusta. Kun
korjaisi Jumala pois...!
Ääni, käheänä ja matalana kuin maanalainen ulina, katkesi häneltä
yskään. Kasvot vääntyivät ryppyjä täyteen ja värittömälle otsalle nousi
rasittunutta punaa. Vanuneet harmaat hiukset heilahtivat. Aili toimitti
hänelle ruokaa ja auttoi hänet alas portailta. Hitaasti vanhus astui
tupaan päin, kaksin käsin kantaen keittovatia ja varjellen lientä
läikähtämästä laitain yli.
-- Menkää vähän syrjään! kuului äkkiä Maijan ääni.
Kirpeä kellonsoitto houkutteli samassa sekä rengit että piiat
portaille, mutta se, jota soitto varoittaen tarkoitti, ei huomannut
mitään: rauhallisesti hän yhä asteli keskellä tietä, varjellen
keittovatiaan, lakkirisa kainalossa, tuulen heilutellessa harmaata
tukkaa. Juuri kun Maijan piti kääntää ja pyyhkäistä hänen ohitsensa,
kääntyi hänkin juuri samaan suuntaan. Harmistuneena, kyynelten puna
vielä poskilla, piti tytön hypätä alas pyörältä.
Sanattomana katseli Aili tätä kohtausta. Hän tunsi ikäänkuin pistoksen
rinnassaan. Poissa oli äskeinen mieliala. Ilottomana tuli hän sisään,
mielessään kaikki Kaarilan köyhät, sairaat ja onnettomat, joita hänen
piti tehdä onnellisiksi sensijaan, että hän koetteli uusia hattuja ja
ajatteli huvimatkoja Helsinkiin.
Niin kävi aina. Heti kun elämä alkoi hänelle hymyillä, kun hänen
nuoruutensa otti oikeutensa, tuli, ikäänkuin tuulen tuomana joku pieni
ulkonainen seikka, jota ei kukaan muu huomannut, mutta joka hänet
pudotti taivaastaan. Kivenä riippui raskasmielisyys hänen siivissään ja
painoi häntä maailman huoliin. Eikö hänelle sitten todellakaan ollut
olemassa onnea, iloa, nuoruutta? Oliko hän tuomittu kaiken aikansa
suremaan muiden huolia, itkemään siksi etteivät kaikki iloinneet?
-- -- --
-- Minä en maksa pyöriäsi, oli Pekka sanonut sisarelleen. -- Saat itse
pitää niistä huolta!
Mutta eräänä iltana tavattiin hän itse Eeron johdolla harjoittelemassa
samaisella Maijan pyörällä. Ja senjälkeen eivät hänen uhkauksensa
enää pystyneet sisareen: hän torjui ne ilkkuen luotaan. Koska kerran
Pekka käytti pyörää, saisi hän sen myöskin maksaa! Muutaman päivän
perästä läksi Pekka jo polkupyörällä parin virstan päässä olevalle
suolle työmiesten luo. Eero koetti opettaa samaa taitoa Ailille,
mutta hänen näytti olevan mahdoton sitä oppia. Pekka sensijaan käytti
pyörää niin ahkerasti, että Maijaa jo alkoi harmittaa, vaikkei hän
uskaltanut siitä mitään sanoa. Kaikessa hiljaisuudessa hän sentään
äidille valitti asiaa. Ja äiti lohdutteli sillä, että kyllä Pekka
pian väsyy ja kyllästyy ja silloin joutuu pyörä taas alkuperäiselle
omistajattarelleen. Mutta Pekkapa ei väsynyt. Maijan piti keksiä uusi
keino päästäkseen nauttimaan lempiesineestään: hän läksi liikkeelle
aamulla aikaiseen ennenkuin Pekka ehti, ja läksi silloin niin kauas,
ettei palannut ennenkuin päivällisille. Yksin ei sentään ollut niin
hauskaa, hän alkoi pyytää Eeroa seurakseen. Ja oltuaan yhden kerran,
läksi Eero useamminkin. Maijalla oli soma polkupyöräpuku ja kun hän
Eeron rinnalla lasketti alas mäkeä ja Aili jäi sulkemaan porttia
heidän jälkeensä, ei hän voinut olla heitä kadehtimatta. He viipyivät
tuntikausia poissa, tapahtuipa, että heitä turhaan odotettiin koko
päivän.
Silloin oli talossa hiljaista. Aili istui käsitöineen puutarhassa.
Välistä koetti hän lukea. Mutta katse kääntyi vaistomaisesti maantielle
päin tähystelemään, eivätkö he jo tulisi. Ajatukset eivät pysyneet
koossa. Kun ei heitä helteisestä päivästä huolimatta kuulunut
päivällisellekään, kävi Aili levottomaksi. Hän kuvitteli, miten he
nyt lepäävät jollakin nurmikolla metsässä, pyörät ovat asetetut puuta
vastaan... Tuntui siltä, että hän vihaa Eeroa. Mitä hän olikin tullut
tänne Kaarilaan hänen rauhaansa häiritsemään? Ennen oli kyllä ikävä
ja kaipaus kalvoi, mutta ei toki tuntunut tuskaa, se oli tullut Eeron
mukana. Kunhan se hänen kanssaan poistuisikin! Heti juhannuksen jälkeen
hän lähtisi...
Ja Maija! Hän oli saanut kaikkea: tietoja, koulutovereita, ystäviä...
Mutta hän ei antanut Ailin pitää edes ainoaansa: nyt oli hän ryöstänyt
häneltä Eeronkin!
Illalla palasivat polkupyöräilijät, hiestyneinä ja mitä parhaimmalla
tuulella.
-- Aili kulta! meidän on niin nälkä! huusi Eero jo portilla.
Ja ruokapöydässä he sitten kilvan kertoivat seikkailuistaan. He olivat
käyneet kirkonkylässä asti ja saattaneet kaikki ihmiset hämmästyksiin:
Maija oli ensimmäinen nainen pitäjässä, joka ajoi polkupyörällä.
-- Tietysti Rantalan vanhatpiiat pitivät sitä hyvin sopimattomana ja
epänaisellisena. Henrietta mamsseli ihan punastui, kun näki minut
housuissa ja lyhyessä hameessa...!
-- Mutta se olikin liian pitkä matka, sanoi Emma rouva, jota
kirkonkyläläisten puheet alkoivat huolestuttaa. -- Niin pitkää matkaa
ei Maija enää saa tehdä. Se ei sitäpaitsi voi olla terveellistä.
-- Mitä minä muusta, huomautti Pekka, -- mutta tiesithän sinä että minä
aioin polkupyörällä mennä suolle...!
-- Tunnusta nyt samalla muutkin syntisi! kehoitti Eero.
-- Mitkä muut synnit? närkästyi Maija. -- Itse voit ruveta
tunnustamaan, mutta en minä.
-- No no, lapseni! rauhoitti Emma rouva.
-- Olet varmaankin käskenyt vieraita? arveli Aili.
-- En minä heitä käskenyt: he lupasivat itse tulla!
-- Käskitpä sinä, sanoi Eero.
-- No, käykö minun sanominen "älkää tulko" kun ihmiset kysyvät saavatko
tulla? Ei. Minä vastaan: tulkaa vaan!
-- No kutka lupasivat tulla?
-- No ne kaikki: pappilaiset ja postineiti ja tohtori ja...
-- En olisi uskonut, kuiskasi Eero Ailille, -- että tämä pikku neiti
niin arvokkaasti osaisi esiintyä. Hän ei herroille enää niiannutkaan,
vaan...
-- Suu kiinni! huusi Maija tulipunaisena. -- Eero, sinä lurjus...
-- Lapseni, lapseni! Mitä sanoja sinä käytät! Pahemminhan sinä reuhaat
kuin tallirengit. Etkö sinä niiannut? Et vanhoillekaan herroille?
-- Tuo Eero...! Jaa minä hänet kuristaisin! Kaikkiin hänen pitääkin
pistää nokkansa.
Maija heitti täyden lautasellisen viiliä kesken ja karkasi saliin.
-- Koska he nyt sitten tulevat?
-- Juhannus-iltanahan he lupasivat.
-- No, onhan tässä nyt vielä muutamia päiviä siihen, sanoi Emma rouva
rauhoittuneena. -- Leipoa täytyy kuitenkin.
-- Ja vasikka tapettaisiin kuitenkin, lisäsi Pekka, joka iloitsi siitä
että Aili saisi olla nuorten seurassa.
-- Tohtori kovasti kyseli Ailia, kertoi Eero. -- Näytti olevan
huolissaan terveydestäsi, sanoi sinun liian paljon istuvan. Minä häntä
koetin rauhoittaa sillä, että kyllä olen sinun kanssasi kävellyt ja
tanssinut masurkkaa...
Nyt oli Ailin vuoro punastua.
-- Sepä erinomaisen rakastettavaa!
-- Niin, jatkoi Maija, joka samassa oli palannut viililautasensa
ääreen, -- ja minulta hän kysyi kuinka kauan Eero oli ollut meillä ja
miten Kaarila häntä miellyttää ja ovatko he Ailin kanssa jo vanhatkin
tutut. Ja minä vastasin, että Eero tavattomasti pitää Kaarilasta
ja Ailista, että he jo ovat vanhat tutut, olleet jo vuosikausia
kirjevaihdossa...
-- Sepä oli valhe. En eläissäni ole Eerolle kirjoittanut riviäkään.
-- Mitä siitä sitten! Oli niin hauska nähdä, kuinka hän siihen
happamasti hymyili... Olethan sitäpaitsi kerran kirjoittanut... Kas,
tohtori on Ailiin korviin saakka rakastunut, se on päivänselvää.
-- Mutta valitettavasti ei Aili häneen, sanoi Aili.
-- Hän nyt rakastuu kaikkiin naisiin eroituksetta, selitti Emma rouva
vastenmielisesti.
-- Maija, kysyi Eero, -- niiasitko sinä hänelle?
-- Kaikkia tässä vielä!... Jollet sinä nyt... niin minä heitän päällesi
koko tämän lautasellisen. Se ei ole pelkkä uhkaus, vaan minä sen vielä
teen...
Illalla kaipasi Pekka Ailia laulamaan ja Eero läksi häntä etsimään.
Turhaan huuteli hän häntä rantakiviltä. Kiertäessään takaisin
puutarhan läpi näki hän hänet vihdoin seisomassa tuomen alla, josta
kukat varisivat. Hän katseli järvelle. Aurinko laski. Hohde punaili
veden kalvoa ja metsää. Kuullessaan Eeron askeleet hän kääntyi ja jäi
liikkumattomaksi. He katselivat toisiaan sanattomina.
-- Aili, sanoi Eero vihdoin, -- miksi olet vetäytynyt luotani, miksi
olet minulle kylmennyt.
-- _Minäkö_ olen kylmennyt? kysyi Aili hiljaa.
-- Kaipaan sinun puhettasi, sinun luottamustasi... Ajattele, että
viikon päästä lähden.
-- Niin, mutta se ei tule käskystä. Sitäpaitsihan huusit minua
laulamaan. Kuulin kyllä äänesi rannalta. Mennään.
Surumielinen ilme kasvoillaan istuutui Aili soittokoneen ääreen. Hän ei
kauan valikoinut, vaan alkoi heti laulaa:
Taivas on sininen ja valkoinen
ja tähtösiä täynnä.
Niin on nuori sydämenikin
ajatuksia täynnä.
Enkä mä muille ilmoita
mun sydänsurujani,
synkkä metsä, kirkas taivas
ne tuntee mun huoliani.
Hyvää yötä toivottaessa tavattiin Maija portailta, nukkuneena
polkupyöränsä ääreen. Rääsy, jolla hän oli sitä pyyhkinyt oli pudonnut
hänen kädestään, hänen päänsä nojasi pilariin.