-- Minä mään kottii tänä iltana, minä, -- sanoi Matti; hän oli pistänyt
kätensä housuntaskuihin ja näytti miettiväiseltä.
-- Vai niin, menetkö sinä, Matti --
-- Niin, sehän on viisasta se, Matti.
-- No, kiitos vaan, Matti, siitä mitä olet meille tehnyt --
Tähän tapaan me lausuimme kaikki kolme. Olipa erittäin hyvä, että
hän taas lähti! Hän ei ollut ollenkaan peseytynyt ensimäisestä
tulopäivästään saakka.
Hän sylki pitkiä, ruskeita säteitä joka taholle: -- Min' oon meinanna
lähtee, minä mään kottii tänä iltana, -- lausui hän taas ja näytti yhä
miettiväisemmältä.
Me innostimme häntä jälleen.
-- Miten kauvan työ outta tiällä? -- kysyi hän vihdoin pitkän ja syvän
miettimisen jälkeen, samalla kun tupakkamälli vaelsi poskelta toiselle.
-- No, sitä ei ole vielä niin päätetty, Maailman Matti.
-- Vai ei oo -- no hyvästi sitte --
Seurasimme häntä aidalle asti ja näimme hänen kaikella kunnialla
vaeltavan polkuaan. Kas, kun hän tosiaankin läksi!
-- Saattepa nähdä ja kuulla, että hän tulee takaisin, -- sanoi Susanna.
Dorthe ja minä emme ollenkaan uskoneet hänen palaavan.
Nyt saatoimme siis kertoa Jimille, että Matti oli lähtenyt. Oli melkein
sääli Mattia, joka mennä köntysti selkä kyyryssä ja huonossa asussa;
hän muistutti vanhaa, lahonutta puunkantoa, joka on saanut jalat.
Oli polttavan kuumaa, ilma mäen rinteellä väreili lämmöstä; alempana
aidan luona oli hieman puna-apilasta, muutoin Aaste-tuvan ympärillä oli
enimmäkseen voikukkia ja päivänkakkaroita.
Istuimme varjossa metsänrinteellä. Susanna ompeli loppumatonta
koruompelustaan, Dorthe tuijotti taivaan pilviin ja minä loioin
vatsallani katsellen ahomataroita. Puhelimme vaihteen vuoksi Jimistä.
-- Minusta hän on jalo, -- sanoi Dorthe.
-- Jalo! -- tuhahti Susanna; -- mitä sinä sillä tarkoitat?
-- Tarkoitan luonnollisesti, että hän on jalo, -- sanoi Dorthe.
-- Hän lienee hyvin kiltti, -- sanoin minä.
-- Niin, kiltti ja ylevä, -- sanoi Dorthe.
-- Ylevä! -- Susanna ja minä nauroimme.
Silloin Dorthekin nauroi: -- Sanokaa mitä hyvänsä, hän on ylevä.
Joku tuli metsästä. Ihme ja kumma! Siinä oli Jim ja hänen isänsä.
Vanha herra, ilmi elävänä! Me sinkosimme kaikki ylös kuin raketit ja
menimme heitä vastaan.
-- Se oli kauhean hauskaa, -- huusimme kaikki kolme yhteen ääneen.
Vanhus lateli koko joukon sanoja, ja Jim käänsi: -- Minun isä tule
tänne kysy my ladies, tahtoko he asu minu talo -- kaksi huone ylhä --
olla minu vieras.
-- Taivas! -- katselimme toisiimme.
-- Minä kerto isä maakiertäjä, joka potki ovi -- hän ei pidä siitä --
siksi hän kysy -- tahto my ladies asu häne tykö -- minä paljo iloine.
Jim hymyili meille kaikille kolmelle: -- Me pyytä suuri lohi, paljo --
eikö tosi?
-- Mutta Maailman Matti on nyt lähtenyt, -- sanoin minä.
Jim käänsi: -- Well, well, -- sanoi vanhus, -- mutta toinen saattaa
tulla.
-- Me tahdomme kauhean mielellämme asua teidän luonanne, -- sanoi
Dorthe katsoen Jimiin.
-- Tuhannet kiitokset, mutta meidän täytyy ensin kysyä kotoa, -- sanoin
minä.
-- Well, well, -- sanoi vanhus jälleen.
Me istuuduimme mäelle, josta koko laakso aukeni eteemme. Sinä päivänä
oli ylen ihanaa katsella ulos; peninkulmittain näkyi ilmavia sinisiä
tuntureita -- alhaalla laaksossa näimme jokaisen vihreän peltotilkun,
jokaisen vaalean koivun -- ja ilma väreili päivänpaisteessa.
Mutta Jim lepäili molemmat kyynärpäät maassa ja pää kyynärvarsien
nojassa tuijottaen ainoastaan Dortheen. Ja tyttö ei luonut katsettakaan
vihreään, loistavaan laaksoon, vaan ainoastaan Jimin kullanruskeihin
silmiin.
-- Millainen maa teillä onkaan! -- sanoi vanha herra Burns viitaten
kädellään.
Ensi kerran elämässäni minä ajattelin, että tämä maa oli myöskin minun
-- ja se oli Susannan -- ja se oli Dorthen -- jotakin liikahteli aivan
sananmukaisesti rinnassani -- tämä ihana maa oli meidän. Miten ylpeä
minä olinkaan Norjasta -- rakastaisin sitä kuolemaan asti --
Mr. Burns ja Jim olivat menneet. Vanha, jäykkä herra seisoi
liikkumatonna ja sanoi ilmettäkään muuttamatta: -- Te tulette milloin
tahdotte ja olette niin kauan kuin haluatte --
Ja heidän mennessään pois Jim kääntyi monta kertaa taakseen ja heilutti
kädellään ennenkuin metsä peitti heidät molemmat.
Siinä me seisoimme katsellen toisiamme.
-- Miten kauhean ystävällistä, -- huudahti Dorthe.
-- Niin, siitä tulee elämys, -- sanoi Susanna.
-- Minulla puolestani ei ole halua asua Svartliessa.
-- Oletko hullu, miksi ei? -- kysyin minä.
-- Ajatelkaapa vaan, kuinka vapaat me olemme täällä -- ja ajatelkaa,
että Butler olisi syödessämme aina seisomassa tuolimme takana -- ja
täällä me saatamme istua kynnyskivellä aamuauringossa ja kaataa kahvia
teevadille ja puhaltaa sitä -- ja me saatamme kulkea paljain jaloin --
ja harjata hampaamme ulkona seinävierellä -- luuletteko, että saatamme
tehdä niin Svartliessa?
-- Siellä tuntisi itsensä niin aristokraattiseksi, -- sanoi Susanna, --
ja se olisi niin miellyttävää --
-- Minun mielestäni ei olisi ollenkaan hauskaa loikoa tuolissa vaippa
yllään tahi syödä perunoita hopeavadista, -- sanoin minä; -- sitäpaitsi
ei Jim ollut siellä ollenkaan samanlainen kuin hän on täällä, se teidän
on myönnettävä.
-- Niin, mutta toisenlaista on, kun on siellä joka päivä, -- sanoi
Susanna.
-- Niin, -- sanoi Dorthe säteilevin silmin.
-- Minä nyt en luule ollenkaan, että isä ja äiti pitäisivät siitä; joka
tapauksessa täytyy meidän kirjoittaa ja kysyä --
-- Hui, hai, -- sanoi Susanna, -- sen me ymmärrämme paraiten -- sillä
mehän tunnemme mr. Burnsin ja Jimin, mutta he eivät tunne.
-- Nythän meistä kukaan ei enää pelkää olla täällä yksin, -- sanoin
minä.
Ei, se oli totta. Me sovimme, että ajattelemme asiaa pari päivää.
Huomennahan Jim tulisi jälleen, ja silloin saisimme puhua yksin hänen
kanssaan.
En voinut sovittautua siihen, että meidän pitäisi muuttaa viehättävästä
Aaste-tuvasta. En saanut unta pelkästään siltä ajatukselta. Varhain
seuraavana aamuna minä kavahdin pystyyn ja avasin oven suoraan
voimakasta aamuaurinkoa vasten, toisten loikoessa vielä vuoteellaan.
-- Saatammeko kenties tehdä täten Svartliessa! -- huudahdin minä.
Jäin seisomaan kuin salaman iskemä. Ulkona kynnyskivellä istui Maailman
Matti päivänpaisteessa, keskenkasvuinen tyttö rinnallaan.
-- Kiitoksii viimesestä, -- sanoi Matti ja ojensi kyhmyisen kätensä; --
myö on istuttu tässä hiljoo kuin on osattu -- tämä tytöntynkä ja minä,
jottei havvautettas teitä liijan aikasee --
-- Maailman Matti on tullut takaisin, -- sanoin minä toisille, kääntyen
tupaan.
-- Minä meinasin, jotta mitenkähän työ tuletta tiällä toimee yksinännö,
-- sanoi Matti, -- ja sentähen minä otin tämän tytöntyngän mukkaa ja
tulin uuvestaa teijän luokse --
-- Mikä tyttö se on?
-- Ka se on Mar' -- se minun lapsen' laps -- se assuu minun luonan' --
se ol' yksinää se raukka, ja sitten minä otin sen mukkaan' --
-- Mihin te nyt menette?
-- Minä jiän tänne, minä autan teitä -- ja tuo Mar' -- niin se on hyvä
sehhii, hyvä pesemää --
Yöpuvussamme me kaikki seisoimme ovella katsellen vieraitamme.
-- Tällä tavalla saamme pian täysihoitolan, -- sanoi Susanna.
Matin Mari oli laiha, hento, kolmentoistavuotias tyttönen, kasvot ja
kaula aivan ruskeiksi paahtuneet, mutta otsalla olivat hiukset päivän
valkaisemat.
-- Oliko sinulla, Matti, jo eilen lähtiessäsi mieli tulla takaisin? --
sanoin minä.
-- Kyllähän minä meinasin -- minä ajattelin sitä tytön tynkee, joka oil
yksinää, ymmärräthän --
Heidän puheestaan päättäen he molemmat asuivat samassa tuvassa; Marin
äiti oli kuollut viime vuonna.
-- Luulimme, ettet sinä enää tule takaisin luoksemme, Matti --
-- No oisinkos minä teitä jättänä -- samahan se on missä minn'oon
kesäpäivät, kun tuo tyttö on mukana -- -- minä mään pohjosee päin
pyytämää kaloja ja pienii taimenii teille puol'päiväseks.
Niin, olihan hyvä saada taimenia.
Pikku Mari istui siinä ruskeaksi päivettyneenä, nyhti heinätukkoja ja
vain tuijotti eteensä.