Tuossa tuli vihdoin vanha Burns talon takaa.
Valkoinen liinahattu, lasit vaaleansinisillä silmillä -- enempää en
kiireessä nähnyt.
-- Isäni -- mökin kolme ladies, -- esitteli Jim.
Hän katsoi terävästi meihin, ensin Susannaan, sitten minuun ja sitten
Dortheen. Antoi sitten kättä ja sanoi jotakin harmaaseen partaansa.
Dorthe oli tervehtinyt sanomattoman juhlallisesti ja huolellisesti
ikäänkuin olisi pelännyt, ettei tervehtinyt kyllin kauniisti. Hän
näytti oikein keventyneeltä, kun se oli tehty.
-- Minu isä hyvi iloine nähdä my ladies, -- sanoi Jim.
Hän ei näyttänyt juuri ihastuneelta, mutta kenties hän oli kuitenkin.
-- Istukaa, istukaa, -- sanoi vanha mr. Burns; me istuuduimme jälleen
hyvin juhlallisina kukin tuolillemme.
Hiljaisuus.
-- Well -- well, -- sanoi vanha mies.
Tuossa Butler tuli ovelle kumartaen. Vanha mr. Burns tarjosi Susannalle
käsivartensa. Susanna nousi tummanpunaisena aina tukanrajaan asti, ja
laski valkoisen käsivartensa hänen harmaalleen.
Sitten Jim tarjosi minulle toisen käsivartensa ja Dorthelle toisen, ja
me astuimme huoneeseen.
Ensiksi kapeaan, maalaamattomaan käytävään, sitten suureen,
maalaamattomaan huoneeseen, missä oli katettu pöytä. Asetuimme sen
ääreen.
Butler tarjosi. Me otimme lautasillemme hyvin säästäväisesti kaikki
kolme. Pöydällä oli paljon hopeakalustoa. Minun täytyi ajatella, miten
Jim eusimäisenä päivänä söi meidän luonamme lihapalleroita haljenneelta
lautaselta. Ukko puhui jälleen partaansa.
-- Minu isä kysy, -- sanoi Jim -- asuko my ladies mielellä tuvassa, --
hän hymyili meille.
-- Erinomaisen, -- sanoimme me. Jälleen vanhus solkkasi jotakin.
-- Minu isä kysy, asuko nuoret ladies aina mökeissä täällä päin --
Minä punastuin, sen minä tunsin. Siunaa ja varjele! Kenties tuo vanha
jörri piti sopimattomana, että asuimme yksin tuvassa.
-- En tiedä, -- sanoin minä, -- olemme itse keksineet sen.
-- Miksi? -- kysyi vanha herra jälleen.
-- Siksi ettei meillä ollut rahoja muulla tavalla päästä tuntureille,
-- sanoin minä. Arvelin, että oli hyvä sanoa suoraan.
Jim selitti asian isälleen.
-- Eikö my ladies ole häiritty tuvassa? -- kysyi ukko jälleen.
-- Oh, ei suinkaan, -- sanoimme kaikki yhteen ääneen.
-- Well -- well --
Butler tarjosi jälleen uutta lajia. Taivas -- mitä kaikkea he
söivätkään puoliseksi.
Jim ei ollut ollenkaan samankaltainen kuin Aaste-tuvassa, vaan
juhlallinen ja ylen kohtelias isälleen.
-- Isä kysy tahtoko my ladies lohi, jonka hän itse onki --
Me punastuimme jälleen ja kiitimme.
-- Butler tuo sen teille, -- sanoi vanha herra.
Siunaa ja varjele. Toisiko hieno Butler lohen -- silloin olisi parempi,
että me itse ottaisimme sen mukaamme.
Minä sanoin sen Jimille. Mutta hän pudisti vain päätään sanoen: -- Ei,
ei.
Jos englantilaisista tuntuu samalta kuin meistä tällä puolisella
Svartliessa, niin minun täytyy sanoa, että heillä on murheellista ja
ikävää.
Ainoastaan hienoa ja juhlallista ja paljon hopeaa ja takana vanha
palvelija, joka laskee ruokapalat.
Susanna ja Dorthe vaikenivat kokonaan, vihdoin minäkään en sanonut
mitään. Pelkästä hienoudesta söimme myöskin hyvin vähän -- enkä minä
luule senkään tehneen mitään vaikutusta, että me olimme koristaneet
itsemme niin ihastuttaviksi.
Vihdoin ateria päättyi. Me kiitimme ruuasta, mutta vanha herra oli
aivan jäykkä eikä sanonut mitään. Ja ulos me siirryimme samalla
tavalla: Susanna ja ukko edellä, Dorthe ja minä ja Jim jäljessä.
Onneksi vanhus meni matkoihinsa lepäämään.
Äkkiä Jim tuli jälleen kaltaisekseen, käski Butlerin tuoda kaksi
lepotuolia lisää, ja sitten hän saattoi meidät tuoleihimme, asettaen
vaipan kunkin ylle. Ajatelkaapa, vaippa kesälämpimässä!
No niin, siinä me lepäsimme.
Jim lepäsi neljännessä tuolissa ja kujeili tapansa mukaan.
-- Onko teidän isänne mielestä kummallista, että me asumme tuvassa
yksin?
-- Ei paljo kummalli -- ei ollenkaan paljo kummalli --
-- Niin, mutta vähän --
-- Ei, ei -- hän ei vaan siihen tottunut --
Susanna oli paljoa paremmalla tuulella, senjälkeen kun vanha herra
Burns oli vienyt hänet pöytään.
Hetkisen kuluttua vanha hiilihanko seisoi jälleen edessämme.
-- Minu isä kysy tahtoko my ladies kalasta --
-- Ah, hirveän hauskaa, -- me hyökkäsimme vaipoistamme kaikki kolme.
Millainen iltapäivä! Me koetimme kukin onkivapa kädessä pitää
tasapainoa kosken roiskeen kostuttamilla kivillä, heitimme siimaa ja
vedimme jälleen.
Jim auttoi meitä kaikkia, hyppi kuin orava virran kivillä -- molskahti
veteen, hyppäsi ylös jälleen -- me nauroimme kaikelle --
Susanna oli asettunut paraalle kivelle: hän heitti ongensiimaansa hyvin
arvokkaasti.
Keskellä pahinta koskea, jossa virta valkeana vaahtosi, seisoi vanha
Burns onkivapa kädessään, liikkumatonna kuin muistopatsas.
Sinä päivänä minä ensi kerran kiinnitin huomioni siihen, että Jim
oli aina siellä missä Dorthekin. Koreanpunaisessa hameessaan seisoi
ruskea- ja samettisilmäinen tyttö hyvin pienellä kivellä. Mutta ettekö
luule, että Jim mahtui samalle kivelle -- kuulin melkoista alempana,
halki virran pauhun, Dorthen kevyen, hauskan naurun.
Butler tuli rantaan ruokaa ja viiniä korissa. Oh -- ajatelkaapa,
hänellä oli samppanjaa!
Vanha mr. Burns oli saanut lohen ja tuli hieman hauskemmaksi. Jim
nauroi.
-- Minu isä sano, my ladies saa kukin lohi koti --
Kolme isoa lohta Aaste-tuvassa! Aivan mahdotonta -- mutta tuhannet
kiitokset yhdestä!
Jim kilisti samppanjassa: -- Kiitos suuri, että minä saa tulla
Aaste-tupa --
Ja vanha mr. Burns kilisti: -- Terve tulemaan takaisin kalastamaan!
Ajatelkaapa! Hän melkein hymyili Dorthelle.
Se oli ainoastaan pienen pieni hymy, joka tuskin oli hymy ollenkaan,
mutta se oli kuitenkin hänen silmissään.
-- Well, well, -- sanoi hän. Mutta mitä hän tarkoitti well'illään,
siitä minulla ei ole aavistustakaan.
Sitten vaistoni sanoi minulle, että meidän piti kiittää -- ja lähteä.
Jim ei pannut vastaan. Annoimme vanhalle herralle kättä ja kiitimme
-- Dorthe otti jäähyväiset yhtä kauniisti ja juurtajaksain kuin
hän tervehtikin -- muuan poika kantoi lohta jälkeemme, se ei siis
kuitenkaan ollut Butler.
Jim saattoi meitä, ja sitten me läksimme metsäpolkua.
Jimin, paha kyllä, täytyi kääntyä takaisin meidän ollessamme
puolivälissä; hänen näet tuli kello puoli kahdeksan mennä kotiin
syömään isän kanssa päivällistä. Vielä pitkän matkan päästä hän
hoilotti ja huusi metsäpolulta: -- Minä tule huomena hyvi varhain.