Näyttämö on nyt miltei pimeä. Ainoastaan vieno valojuova
oikealta valaisee etualan.
ALKIBIADES (vasemmalta): Timandra! — Kummallista. Kuulin nimeäni
mainittavan. (Yrittää oikealle. _Theano_ ilmestyy kynnykselle.
_Alkibiades_ aikoo syöksyä hänen eteensä polvilleen.) Theano! —
(Pysähtyy, pidättää itsensä ja voittaa mielenliikutuksensa. Pitkä
vaitiolo. Sitten aivan tyynesti ja täsmällisesti.) Theano, Menonin
tytär! Ollos sydämellisesti tervetullut Aasiaan.
THEANO: Alkibiades, Kleiniaan poika! Sinä tunnet minut?
ALKIBIADES: Kyllä. Tiedän, kuka olet, en tiedä, mikä tuottaa minulle
tämän aavistamattoman ilon. Mutta arvaan sinun seuranneen ystävääni.
THEANO (lujasti): Sen olen tehnyt. Minä olen miekkatanssijan tyttäreksi
pukeutunut voidakseni läheltä nähdä, miten elää mies ilman isänmaata.
ALKIBIADES: Ja nyt, kun olet nähnyt sen? Mitä nyt aiot?
THEANO: Yön ikuisten tähtien nimessä, jotka tuikkivat tällä hetkellä
yli synnyinkaupunkisi, lausu minulle, Alkibiades, oletko toteuttanut
ne suuret ihanteet, jotka elosi aamunkoitto kerran lupasi Ateenalle?
ALKIBIADES (säpsähtäen): Miksi _sitä_ minulta kysyt?
THEANO: Kysyn sitä siksi sinulta, että voisin vastata opettajallesi
Sokrateelle, kun hän kotiin palattuani tiedustelee, mitä on tullut
hänen etevimmästä oppilaastaan.
(_Alkibiades_ on Sokrateen nimen kuullessaan peittänyt kasvonsa
vaipallaan. Vaitiolo, voittaa jälleen mielenliikutuksensa, katsoo
Theanoon; ivallinen hymy leviää hänen huulilleen.)
ALKIBIADES: Tuon lemmen jumalatarta juhlivan kaupungin nimessä, jonka
tulet tuikkivat yön autioiden tähtien alla: minun nuoruuteni ihanteista
olet sinä, Theano, aina ollut minulle pyhin ja arvokkain.
(_Theano_ horjahtaa kuin salaman satuttamana. Vaitiolo.
_Alkibiades_ on ristinyt käsivartensa ylpeästi rinnalleen.)
THEANO (kooten jälleen voimansa): Kauniisti kasvoit sinä, Alkibiades:
sinun nuoruutesi oli Ateenan päivän-nousu. Missä ovat ne maat ja
valtakunnat, jotka sinä kerran lupasit lahjoittaa hurmautuneelle
Ateenalle?
ALKIBIADES: Kuin kukka ylpeä ylenit sinä, Theano Menonin tytär, ja
sinun ihanuutesi aurinko säteili yli minun nuoren miehuuteni. Miksi et
sinä huolinut minusta?
(Lyhyt vaitiolo.)
THEANO (kuten edellä): Soitellen läksit sinä sotaan, uhmaten rikoit
sinä Nikiaan rauhan ja rakensit riidan Lakedaimonin kanssa, joka on
syössyt meidät niin syvään turmioon. Miksi teit sen, Alkibiades?
ALKIBIADES: Veikaten notkui sinun vartesi Ateenan nuorten parissa,
armottomana rikkoi jokainen askeleesi rauhan rinnassani, Miksi teit sen
minulle, Theano, Menonin tytär?
(Vaitiolo. _Theano_ painaa kädellä sydäntään, jota jokainen
Alkibiadeen sana haavoittaa. _Alkibiades_, kuten edellä, tyynenä,
ivallisena ja itsetietoisena.)
THEANO: Sokrateen opin tahdoit sinä toteuttaa: ei kivessä eikä
kullassa, vaan luussa ja lihassa piti Hellaan hengen ihanuuden meille
ilmestymän. Missä on nyt tuon tuntemattoman jumalan kuva, jonka tahdoit
näyttää hämmästyvälle Ateenalle?
ALKIBIADES: Luuta ja lihaa ovat minun jumalattareni olleet, eivät
valjuja, verettömiä utukuvia. _Sinä_ olet se olennoitu kauneus, jonka
tahdoin esittää Hellaan huikaistuvien kasvojen eteen.
THEANO: Järjen tahdoit sinä tehdä yksin-jumalaksi, elämän-viisauden ja
elämän-kauneuden uskon tahdoit sinä tehdä maan päällä tiettäväksi.
Näetkö niiden nyt ympärilläsi kukoistavan?
ALKIBIADES: Sinut tein minä sieluni yksinvaltiaaksi, sinun siveän
kauneutesi olen minä kautta kaikkien maan-äärien kuuluttanut. Mutta
minun sydämeni kukat ovat kuihtuneet alla kantapääsi.
THEANO (enää häntä kuulematta): Uusi aika koitti sinun kilvestäsi. Oli
haihtuva kaikki hämärä, salaperäinen ja valon-pelko. Ei ollut oleva
maan päällä tyranneja eikä orjia enää, ainoastaan iloitsevia ihmisiä.
ALKIBIADES: Uudet tähtisikermät paistoivat sinun silmistäsi. Lasten
taruina raukesivat Olympo ja Ida-vuori. Yksilön vapaus kävi läpi
maailman kuin salama.
THEANO: Ei saanut olla mitään korkeampaa. Kuolevaisen kyvyt olivat
mielestäsi niin mittaamattomat, ettei hän tarvinnut mitään ulkopuolelta
itseään. Hänen oma sydämensä oli oleva hänen maailmansa.
ALKIBIADES (aina heikommalla ivalla): Ei ollut mitään sinua ylevämpää.
Ainoastaan papit, kansan taika-usko ja huonot taiteilijat voivat
rajoittaa ihmisten näköpiirin niin, että he eivät kaikki sitä heti
oivaltaneet. Siksi oli ensin niitä vastaan sota julistettava.
THEANO: Tahdoit kumota kaikki temppelit ja jumalankuvat, repiä maahan
kaikki lait ja yhteiskuntalaitokset, jotka yksilön vapautta
rajoittivat. Vasta kun jokainen Ateenan kansalainen olisi oma jumalansa
ja oma temppelinsä, oli kaikuva puhtaana ja häikäisevänä Sokrateen
sana: "Tunne itsesi!"
ALKIBIADES: Ihmisen itsensä tahdoin minä etsiä heistä, elävinä ja
lämpöisinä tuli hänen viivojensa läikähtää niinkuin meidän ympärillämme
meri ja ilma. Sinussa näin minä sellaisen taideteoksen.
THEANO: Niinkuin juopunut jumala kuljit sinä. Kansan riemu kohisi kuin
koski sinun jäljissäsi. Onneton, — erehtynyt kansa! Ei se tiennyt
seuraavansa omaa hautasaattoaan.
ALKIBIADES: Kukitetuissa vaunuissa kuljin minä. Nuoret naiset vetivät
minua. Kuitenkin puuttui puoli minun kunniaani, kun sinä puutuit
minulta.
THEANO: Portto istui sinun vierelläsi. Irstailijat virittivät sinulle
hymnejään. — Sinun lähtöjuhlasi se oli. Seuraavana aamuna huomattiin
kaikki Hermeen kuvapatsaat kautta kaupungin rikotuiksi.
ALKIBIADES (synkistyen): Heti kun muut alkoivat sitä tehdä, lakkasin
minä. Minusta tuntui, että ainoastaan minulla oli oikeus siihen, ei
muilla. Sillä ainoastaan minä olin nähnyt sen, mikä oli kaikkia
kuvapatsaita korkeampi.
THEANO: He tekivät vaan, mitä sinä opetit heille.
ALKIBIADES: Siinäpä se. Miksi he eivät voineet tehdä jotakin, mitä minä
_en_ ollut heille opettanut?
THEANO: Miksi siis ollenkaan vetosit heihin? Miksi et siis yksin
ylennyt, miksi et tehnyt itsestäsi sitä ihmis-ihannetta, jonka kuulutit
maailmalle?
ALKIBIADES: _Täytyihän_ minun puhua, _täytyihän_ minun antaa joku muoto
myllertäville ajatuksilleni. Mutta heti kun he alkoivat matkia minua,
suutuin ja häpesin minä.
THEANO: Silloin oli teko jo tehty. Ja sinä sait vastata siitä.
ALKIBIADES (kuin itsekseen): He turmelivat hyvän aatteen. Se on ollut
minun suuri elämänsuruni.
(Vaitiolo. Ivallinen sävy _Alkibiadeen_ äänestä on kadonnut
kokonaan. Samoin on _Theano_ hetkeksi unohtanut pateettisen
puhetapansa. Molemmat seisovat hiljaisina ja katsovat maahan.
Vaistomaisesti ovat he samalla toisiaan lähestyneet.)
THEANO (hiljaa): Ja niin tuli sinusta maanpakolainen.
ALKIBIADES: Ja sinusta Pallas Athenen papitar, Theano.
(Vaitiolo.)
THEANO: Niin menit sinä vihollistesi puolelle ja kannoit nurjaa kilpeä
isänmaatasi vastaan. (Lempeästi nuhdellen.) Kuinka saatoit sinä sen
tehdä, Alkibiades?
ALKIBIADES (harvakseen): Minä en voinut enkä tahtonut tulla takaisin
voitettuna. — (Pää pystympänä.) Valloitetuin laivoin, huilujen soidessa
palasin minä maanpaostani, eikä ollut yhtään ihmistä Ateenassa, joka ei
olisi silloin pitänyt minua puolijumalana. Sinä yksin hylkäsit minut. —
Kuinka saatoit sinä sen tehdä, Theano?
THEANO: Minä en enää luottanut sinuun. Ja pian osoitti kokemukseni,
että olit epäluotettava. Miksi menit sinä pappien puolelle, joita ennen
olit pilkannut, ja johdit juhlasaaton Eleusiihin? Etkö hyljännyt itse
silloin pyhän järjen uskonnon, jolle olit vihkinyt elämäsi?
ALKIBIADES: Sen tein minä sinun tähtesi, Theano.
THEANO: Minun?
ALKIBIADES: Niin. Tiesin, että sinusta oli tullut papitar. Tahdoin
sovittaa entiset rikokseni.
THEANO (surullisena): Huonosti sovitit sinä nuoruutesi erehdykset.
Siksi luopui hyvä onnesi sinusta ja sinä olit itse pian pakotettu sodan
johdosta luopumaan.
ALKIBIADES: Vapaaehtoisesti tein minä sen. Minä en tahtonut palvella
alipäällikkönä maata, jossa tiesin ylin olevani.
THEANO: Oletko nyt työhösi tyytyväinen?
ALKIBIADES (jäykästi): Olen. Toivon, että he nyt tietävät, kuka oli
Alkibiades.
(Vaitiolo. _Alkibiades_ on jälleen oikaissut itsensä ja katsoo
kylmänä, uhmailevana ympärilleen. _Theano_ murhemielisenä väistyy
hänestä.)
THEANO: Minä sanon sen sinulle: hän oli mies, joka piti Ateenaa
astinlautanaan, jumalia pilkkanaan, ihmisiä leikkikaluinaan ja maailmaa
vain suurena maljana, joka hänellä yksin oli oikeus juoda pohjaan.
Oletko tuon maljan nyt tyhjentänyt?
ALKIBIADES: Sakkaan saakka. — (Katkerasti.) Mutta koska taidat niin
hyvin sorvaella minusta muistosanat, pyydän, että pidät minulle myös
synnyinkaupunkini hautapuheen. Luullakseni ei liene liian varhaista
sitä esittää.
THEANO: Ei. Sen suuruuden aika on mennyt, sen ihanteet rauenneet,
kukaan ei siellä usko enää eikä mikään asia ole enää pyhä sille.
Todellakin, Alkibiades: maljan tyhjiin voit sinä juoda, mutta sitä
täyttää ... et milloinkaan!
ALKIBIADES (ylpeästi): _Minä_ olin Ateenan kunnia. Miksi ei se minua
korkealla kannattanut?
THEANO: Isien hartioilta kohosit sinä. Mitä olet sinä jättävä jälkeesi
heidän perinnöstään?
ALKIBIADES: Jätän heille tarinan Alkibiadeesta.
THEANO: En luule, että he tulevat siihen tyytymään. — Sinuun saakka oli
kaikki yhtämittaista nousemista. Sinusta lähtien taas...
ALKIBIADES (harvakseen): Katsotko sinäkin minua jo kuolleeksi mieheksi,
Theano?
THEANO: Kuolleista herääväksi katsoisin sinua mielelläni. Mutta sitä
ennen on sinun uudestasynnyttävä.
ALKIBIADES: Synnytä silloin Ateenan kansa uudestaan! Miksi vaadit minua
kieltämään oman olemukseni?
THEANO (hiljaa): Tahdon johtaa sinut olemuksesi jaloimpaan.
ALKIBIADES: Miksi et johtanut minua siihen, silloin kun nuori olin?
Tulet toivottamaan minulle hyvää huomenta keski-yöllä.
THEANO: Kaikki paheet tahrasivat sinun nuoruuttasi.
ALKIBIADES (leimahtavin silmin): Olin uusi aika. Uudet aatteet
heiluivat pääni päällä kuin kypärtöyhtö.
THEANO: Ilveilijän lakki oli sinulla. Kuka on kuullut uuden ajan
alkavan juomapöydästä?
ALKIBIADES: Minun tahtoni oli kaiken kansan tahto. Voiton jumalatar
seisoi kuin kilpi minun kupeellani.
THEANO: Rakkauden jumalatar oli kuvattu sinun kilvessäsi. Ainoastaan
himoon uskoi Alkibiades.
ALKIBIADES (leikillisesti): Ylenkatsotko rakkauden jumalatarta? Kovin
on kostava sinulle Aphrodite.
THEANO: Palvelen viisauden jumalatarta. Pallas Athene on minua
suojeleva.
ALKIBIADES: Kuka on suojaava minut sinun silmiltäsi? Sinun sulosi
poroksi polttavat minut.
THEANO: Lakkaa jo pilkastasi, Alkibiades! Minua herjaamalla et ylennä
itseäsi.
ALKIBIADES: Miksi muistutat minulle nuoruuteni ihanteita? Silloin olet
sinä aina niistä ensimmäinen.
THEANO (tuskallisesti): Alkibiades! Sinä _tiedät_, että minä en ole
_voinut_ rakastaa sinua!
ALKIBIADES: Niinpä en minäkään ole voinut suuria tekojani suorittaa.
THEANO: Pelasta isänmaasi, vapahda Ateena! Silloin olen minä ehkä sinua
rakastava.
ALKIBIADES: Rakasta minua, ole minun omani, Theano! Silloin olen minä
_ehkä_ pelastava sinun isänmaasi.
THEANO (epätoivoissaan): Alkibiades! Sinä et usko minuun?
ALKIBIADES: Theano, Menonin tytär! Etpä sinäkään usko minuun!
THEANO: Voi Ateenan kaupunkia! Todellakin kadotettu olet sinä, jos
sinun parhaat poikasi hylkäävät sinut.
ALKIBIADES: Voi minun sydämeni kaupunkia! Todellakin kadotettu olen
minä, koska Ateenan tyttäret hylkäävät minut.
(_Theano_ vaikenee taistellen turhaan _Alkibiadeen_ ivaa ja omaa
mielenliikutustaan vastaan. _Thrasybulos_ tulee nopeasti perältä.)
THRASYBULOS: Kaikki on valmista. — (Huomaa nyt vasta Alkibiadeen. Hiljaa
Theanolle:) Suostuuko hän?
THEANO (itkien): Minä en tiedä. Kenen luokse olet tuonut minut? Vie
minut pian kauas hänen läheisyydestään tai pelkään, että omakin paras
osani pakenee minusta! (Painautuu kiinni häneen.)
THRASYBULOS: Alkibiades! Mitä olet sanonut hänelle?
ALKIBIADES: Näethän, että naisesi voi pahoin. Hoida häntä, Thrasybulos!
(_Thrasybulos_ yrittää johdattaa hänet oikealle.)
THEANO: Ei, ei sinne! Pimeään yöhön tahdon minä mennä. Istun mieluummin
oven ulkopuolella kuin vietän enää hetkeäkään _hänen_ kattonsa alla.
(Hoippuu ulos. _Alkibiades_ on mennyt pilari-aukolle ja tuijottaa
synkkänä eteensä. Pitkä vaitiolo. _Thrasybulos_ lähestyy häntä.)
THRASYBULOS: Mitä nyt mietit?
ALKIBIADES: Odotan, mitä tulossa on.
THRASYBULOS (varovasti): Sinä uskot _heidän_ vielä palajavan?
ALKIBIADES: Persialaisten? Sitä en tiedä. Mutta heidän lähettämiensä
murhaajien? Olen varma siitä.
THRASYBULOS: Sinä luulet, että he uskaltaisivat todellakin...?
ALKIBIADES (olkapäitään nykäyttäen): Mitä he pelkäisivät?
THRASYBULOS: Pallas Athenen vihaa, kaikkien kunniallisten ihmisten
tuomiota.
ALKIBIADES: Pallas Athene on Spartan portto ja kunnialliset ihmiset
käyvät päivä päivältä harvinaisemmiksi. — (Kirkas tähti putoaa kautta
pimeän avaruuden.) Näitkö? Tähti lensi.
THRASYBULOS: Muistitko toivoa mitään?
ALKIBIADES: En. — (Hitaasti.) Mutta mieleeni muistuu eräs toinen yö,
jolloin mielentilani oli jotenkin samallainen kuin nyt. Silloinkin
putosi kirkas tähti taivaalta enkä minä silloinkaan osannut toivoa
mitään.
THRASYBULOS: Kerro se minulle!
ALKIBIADES: Oli yö. Laivastomme oli laskenut ankkurinsa Syrakusan
edustalle. Kaikki oli valmiina taisteloon. Koko Sikelia vapisi meidän
edessämme. Minä käyskelin yksin yössä laivankannella. Rannaton meri
minun ympärilläni seisoi hiljaa niinkuin oma sydämeni ja tuhannet
tähdet paistoivat sen syvyydestä niinkuin suuret ajatukset. Se oli
minun elämäni onnellisin hetki.
THRASYBULOS (liikutettuna): Ystäväni!
ALKIBIADES: Mutta tiedätkö, miksi minä olin onnellinen?
THRASYBULOS: Sinä tunsit seisovasi elämäntehtäväsi edessä.
ALKIBIADES: Niin. — (Hampaittensa välistä.) Aamunkoitossa läheni
taivaanrannalta laiva, joka toi tiedon, että olin maanpakolainen.
THRASYBULOS: Se oli onneton erehdys. Turmiollisempaa taakkaa ei ole
ikinä kantanut ateenalainen emäpuu.
ALKIBIADES (värisevällä äänellä): He eivät tienneet silloin, mitä he
tekivät. — Minä olin nuori, koko maailma lepäsi avoinna minun edessäni.
Minä en aluksi ymmärtänyt... Mutta _kun_ minä myös aloin ymmärtää, kun
minä huomasin, _kenen_ kanssa minä olin tekemisissä ja _mitä_ kansaa
minä olin lähtenyt johdattamaan, silloin nauroin minä pitkään ja
kaikuvasti, niin että se soi kuin hautakuoro minun korvissani. Sillä
minä nauroin ensi kerran ylenkatseesta...! (Purskahtaa kamalaan
nauruun, joka muuttuu kuin vähittäiseksi itkun-nyyhkytykseksi.)
THRASYBULOS: Kuinka saatoit sinä nauraa niin?
ALKIBIADES: Thrasybulos! On hirveätä ylenkatsoa kokonaista maata,
kokonaista kansakuntaa. Se on kuin siirtäisi itsensä kaiken
olevaisuuden ulkopuolelle... Kaikki ääriviivat häviävät, kaikki esineet
muuttuvat kummituksen-tapaisiksi, kaikki suhteet ovat suuria ja pieniä,
sen mukaan kuin katsot niitä. Sinulla ei ole mitään mittapuuta enää...
Jalka ei tapaa maata missään, silmä harhailee etsien leposijaa kautta
avaruuden, tukka nousee pystyyn sanomattomasta tuskasta ja
kauhistuksesta...! (Peittää kasvonsa vaipallaan.)
THRASYBULOS: Ystäväni: etkö sinä koskaan voi unohtaa?
ALKIBIADES: Minä _olen_ unohtanut sen. — Ehkä ei minulla myöskään ollut
oikeutta vaatia, että he olisivat sokeasti minuun luottaneet. —
(Riehahtaen.) Mutta että he minut toisen kerran hylkäsivät, se ei ollut
enää pelkkää lyhytnäköisyyttä heidän puoleltaan, se oli
pahansuopaisuutta, se oli konnamaisuutta. Sillä silloin tiesivät he jo,
mitä he tekivät, heidän _piti_ tietää, kuka minä olin, mitä minä voin
ja mitä he voivat minun avullani.
THRASYBULOS: Ystäväni, sinä tiedät, että kansanvaltainen hallitusmuoto
ei salli ketään päätä pitempää.
ALKIBIADES: Ateenan kansa _on_ roskaväkeä! Ja kansanvaltainen
hallitusmuoto on roskaväkeä varten.
THRASYBULOS (hiljaisesti): Tyrannit hallitsevat Ateenaa.
ALKIBIADES: Tyrannit eivät ole minua maanpakoon ajaneet.
THRASYBULOS: Typerä kansa sen teki.
ALKIBIADES (kiivaasti): Niinpä kärsiköön typeryydestään!
THRASYBULOS: Se on jo kyllin kärsinyt.
ALKIBIADES: Ei vielä kyllin: _minä_ olen kärsinyt enemmän.
THRASYBULOS (hiljaa nuhdellen): Ystäväni: sinun tulee muistaa, että
Ateena kaikissa tapauksissa on sinun synnyinkaupunkisi!
ALKIBIADES: Onko Ateena muistanut, että minä olen Alkibiades?
THRASYBULOS: Luulin surun sinut suuremmaksi tekevän.
ALKIBIADES (ylpeästi): Kuka tietää, ehkä onkin se tehnyt minut _niin_
suureksi, etten mahdu enää Ateenan muurien sisälle. — Mutta
lopettakaamme tämä! Näethän, että puhumalla valtioasioista vain
katkeroitamme viimeisiä tuokioita, jotka vielä voimme uhrata
ystävyydellemme.
THRASYBULOS: Veljeni! Sotatoverini! Jospa voisit olla minun ystävieni
ystävä!
ALKIBIADES (terävästi): Voisitko sinä olla minun vihamiesteni vihamies?
THRASYBULOS: Tunnen ainoastaan yhden vihamiehen: Lakedaimon.
ALKIBIADES: Tunnen ainoastaan yhden ystävän: Thrasybulos. Miksi vaadit
minut useampiin uskomaan?
THRASYBULOS: Siksi että sinulla _on_ useampia!
ALKIBIADES (harvakseen): Yksi ystävä on jo paljon. Köyhä mies ei voi
useampia itselleen kustantaa.
THRASYBULOS: Köyhän katkeruus puhuu nyt sanoistasi.
ALKIBIADES: Mutta myöskin köyhän ylpeys: _minulla ei ole enää mitään
muille annettavaa_.
THRASYBULOS (herkästi): Käynkö sinulle ... niin kalliiksi?
ALKIBIADES: Kuka tietää. Etpä vielä tarpeeksi tunne köyhyyttäni.
THRASYBULOS: Etkö siis laske älyäsi ja valtioviisauttasi miksikään?
ALKIBIADES (synkästi): Sen annoin minä jo muinoin Ateenalle: Ateena ei
käyttänyt sitä.
THRASYBULOS: Entä sotapäällikkö-taitoasi?
ALKIBIADES: Sen ovat jo kaikki Hellaan heimot kuluksi käyttäneet.
THRASYBULOS (sydämellisesti): Siispä on sinun kerran annettava itsesi,
Alkibiades!
ALKIBIADES: Mitä on ihminen itse muuta kuin mitä hän on tehnyt ja
toimittanut?
THRASYBULOS: Se, mitä hän on _ollut_. Anna se meille!
ALKIBIADES: Sinulle annan sen, mitä _olen_. Muuta en voi antaa
muillekaan.
(Vaitiolo.)
THRASYBULOS: Ystäväni, sinä et puhuisi niin sydämettömästi, jos olisit
tällä hetkellä Ateenassa. — Kritias riehuu kuin hullu. Hän ja hänen
kymmenmiehistönsä näyttävät asettaneen päämääräkseen kotikaupunkimme
perinpohjaisen hävittämisen.
ALKIBIADES: Minä tiedän.
THRASYBULOS (hillityllä tuskalla): Verta vuotaa virtoina, ihmisiä
raastetaan kuolemaan itse alttarien äärestä. Ei koko Ateenan
olemassa-olon aikana ole siellä surmattu niin monta kansalaista kuin
nyt muutamassa kuukaudessa.
ALKIBIADES: Minä tiedän.
THRASYBULOS: Voi, Alkibiades, sinä tuskin tuntisit enää Ateenaa! —
(Värisevällä äänellä.) Siitä saakka kuin Lysander kaupunkimme valloitti
ja asetti Akropoliille spartalaisen vartioväen, ei ateenalainen sydän
ole voinut sykähtää muuta kuin tuskasta ja ahdistuksesta. Meidän
laivamme ovat poltetut, meidän pitkät muurimme revityt, meidän talomme
ja temppelimme häväistyt...
ALKIBIADES: Minä tiedän.
THRASYBULOS: Ystäväni, totisesti sanon minä sinulle: ei ole suurempaa
onnettomuutta millekään kansakunnalle kuin kotimainen tyrannius, joka
tottelee vieraan valloittajan määräyksiä. — Ja juuri se on meillä nyt
Ateenassa.
(Vaitiolo.)
ALKIBIADES (välinpitämättömästi): Mikä siis on sinun suunnitelmasi?
THRASYBULOS: Näin olemme me asian ajatelleet: meitä on kourallinen
salaliittolaisia. Me valloitamme jonkun linnan Attikan maaseudulta,
esim. Dekeleian.
ALKIBIADES (tarkkaavaisena): Sitten?
THRASYBULOS: Joukkomme kasvaa karkureista ja maanpakolaisista. Me
teemme partioretkiä ja häiritsemme viljanvientiä kaupunkiin.
ALKIBIADES: He lähettävät sotajoukon teitä vastaan?
THRASYBULOS: Me lyömme sen ja seisomme Ateenan muurien edustalla.
ALKIBIADES: Joukkonne on liian pieni piiritykseen.
THRASYBULOS: Meillä on liittolaisia kaupungissa.
ALKIBIADES: Vielä pienempi väkirynnäkköön!
THRASYBULOS: Pimeä yö peittää meidät.
ALKIBIADES (jännitettynä): Portit? Vartiat?
THRASYBULOS: Portit avataan, vartiat vaiennetaan.
ALKIBIADES: Kaupungissa on spartalainen sotaväki.
THRASYBULOS: Kaikki nukkuvat. Me hiivimme kaduille ja kujille.
ALKIBIADES: Huuto kajahtaa?
THRASYBULOS: Väkipuukot välkähtävät!
ALKIBIADES: Tyrannit?
THRASYBULOS: Surmataan!
ALKIBIADES: Akropolis?
THRASYBULOS: Valloitetaan!
ALKIBIADES: Ateena?
THRASYBULOS (riemuiten): On meidän! — Mitä sanot suunnitelmastani?
(_Alkibiades_ on tehnyt kysymyksensä salamannopeudella ja
henkeä-pidättävällä jännityksellä. Seisoo nyt pää pystyssä
ja silmä säteilevänä kuin näkisi hän kaiken jo tapahtuneena
edessään. Vanhan sotapäällikön vaistot ovat hänessä heränneet.
_Thrasybulos_ katsoo häneen innostuneena. Vaitiolo.)
ALKIBIADES: Tuo ei ole ollenkaan typerästi ajateltu.
THRASYBULOS: Hyvä, että tuumani miellyttää sinua. Pidän sitä
onnellisena enteenä vastauksellesi.
ALKIBIADES (miettien): Se on päinvastoin niinkin viisaasti ajateltu,
etten ymmärrä ollenkaan, mitä minulle enää jäisi sen suhteen tekemistä.
THRASYBULOS: Mitäkö? Sinulle?
ALKIBIADES: Niin. Asia on valmis. — (Miettien.) Taikka oikeastaan ei
aivan valmis. Sitä ennen on Lakedaimon lannistettava.
THRASYBULOS: Niinpä lannistamme me Lakedaimonin!
ALKIBIADES: Sen takana seisoo Persian jättiläisvalta.
THRASYBULOS: Niinpä on meidän kostomme kohtaava myös Persiaa!
ALKIBIADES (päätään pudistaen): Siitä on tuleva sota, jonka vertaista
ei vielä ole käyty tämän taivaankannen alla.
THRASYBULOS: Siitä on tuleva _pyhä_ sota... Mies on jättävä vaimonsa,
vaimo värttinänsä. Koko kansa nousee, kun kutsuu sotaan Alkibiades.
ALKIBIADES (kuten edellä): Ystäväni: minä en voi johdattaa enää mitään
pyhää sotaa.
THRASYBULOS: Sinä et voi?
ALKIBIADES: En, sillä minulta puuttuu siihen usko.
THRASYBULOS: Sinä et usko enää Ateenan tulevaisuuteen?
ALKIBIADES (kolkosti): Meidän kansamme _ei_ mielestäni ole enää
pelastettavissa.
THRASYBULOS: Siis vajosi päivä, katosi Ateenan kunnia!
ALKIBIADES: Ei niin, ystäväni...
THRASYBULOS: Sinä et voi?
ALKIBIADES: En. — Tavallista sotaa voisin minä kenties vielä johdattaa,
missä äly ja asetaito asiat ratkaisevat. Mutta pyhää sotaa? En
milloinkaan.
THRASYBULOS (kokonaan poissa suunniltaan): Niin ole kirottu päivä, jona
synnyin, ja kirottu jokainen hetki elämästäni, jolloin Ateenan
pelastamista ajattelin! Miksi elämme enää? Alkibiades "ei voi"! Miksi
me syömme enää, miksi me nukumme enää, miksi joka aamu silmämme
aukaisemme kohti jumalien kimmeltävää sineä? Alkibiades "ei voi"!
ALKIBIADES: Thrasybulos!
THRASYBULOS (käyden hänen käteensä): Noilla kahdella sanalla, ystävä,
olet sinä hävittänyt kaikki, mikä meille vielä oli jäänyt, mitä Sparta
ei ollut voinut meiltä ryöstää ja jota Persia kaikella voimallaan niin
kauan on turhaan tavoitellut: meidän sivistyksemme, meidän suuret
muistomme, meidän jumaliemme pyhät paikat.
ALKIBIADES: _Minä ... en ... voi_.
THRASYBULOS: Turha enää temppeleitä rakentaa, turha kuvapatsaita
pystyttää: Alkibiades "ei voi"! Turha leimuta vapaudelle, turha Diken
käskyjä noudattaa. On turhaa elämä, sen jälkeen kuin on kadonnut
kaikki, mikä meidät vielä on barbaareista erottanut!
(Peittää kasvonsa vaipallaan. Vaitiolo. _Alkibiades_ lähestyy
hiljaa häntä ja laskee kätensä hänen olalleen.)
ALKIBIADES: Ystäväni: _sinä_ olet sen sodan oikea johdattaja.
THRASYBULOS (kyynelsilmin): _Miksi_ et sinä voi.
ALKIBIADES: Minä olen heittänyt liian paljon mereen, minä olen
polttanut liian paljon laivoja takanani.
THRASYBULOS: Sitä paremmin pitäisi sinun voida yhtyä meihin.
ALKIBIADES: Ei. — Näetkö Thrasybulos: kullakin ihmisellä on rajansa,
minkä yli hän ei voi käydä, missä hänelle loppuu maailmanranta ja meri
autio ja ikuinen vain hänen korvissaan kohisee. — _Minä olen nyt tullut
sellaiselle rajalle_.
(_Thrasybulos_ katsoo häneen, Peittää jälleen kasvonsa vaipallaan.
Vaitiolo. _Theano_ tulee perältä.)
THEANO: Anteeksi, että häiritsen teitä, mutta minä niin pelkään tuolla
ulkona. Ihmisiä liikkuu teillä ja teidenhaaroissa, soihdut välkkyvät
yön pimeydessä. Huudetaan milloin "Alkibiades!", milloin "Prinssi
Smerdis!" Minä luulen, että he tulevat tännepäin.
THRASYBULOS: Pois! Meidän on paettava! Varmaan heillä ei ole mitään
hyvää mielessään. — Alkibiades, vielä viimeisen kerran...
ALKIBIADES: Hyvästi! Minä en tahdo paeta enää. Minä tahdon nyt seisoa
paikallani.
THRASYBULOS: Ystäväni! — Kuitenkin odotamme me sinua metsän rajassa.
Tule, Theano! Tahdon saattaa sinut ensin varmaan turvapaikkaan.
(Menevät. _Alkibiades_ katsoo vielä hetken heidän jälkeensä,
muistaa jotakin ja menee nopein askelin oikealle.)
ALKIBIADES: Timandra! — (Palajaa takaisin.) Timandra! — Merkillistä!
Mihin hän lienee mennyt? — (_Timandra_ tulee perältä vaippa
hartioillaan, verinen tikari kädessään.) Timandra! Missä olet ollut? —
(_Timandra_ on pysähtynyt liikkumattomana perälle.) Sinä et vastaa?
Oletko ollut kaupungissa?
TIMANDRA: Olen ollut sen luona, jolle lahjoitit minut.
ALKIBIADES: Kuinka? Sinä tiedät siis? — No niin, minä puhuin sinusta
prinssi Smerdiille.
TIMANDRA (leikkien tikarilla): Miksi et puhunut minulle mitään?
ALKIBIADES: Minä aioin puhua siitä sinulle, mutta minä en ehtinyt
äsken. — Niin, Timandra, minun täytyy todellakin pois, pitkälle
matkalle, enkä tiedä, milloin tulen takaisin sieltä.
TIMANDRA: Minä tiedän: Ateenaan.
ALKIBIADES: No niin, olkoon menneeksi: Ateenaan! Meidän täytyy siis nyt
erota toisistamme!
TIMANDRA (hymyilee, leikkii tikarilla): Isänmaa kutsuu sinua?
ALKIBIADES: Niin.
TIMANDRA: Ja tuo nainen?
ALKIBIADES: Kuka? Ah, Theano, Menonin tytär! — (Vakavasti.) Minä en
rakasta häntä.
TIMANDRA (huolettomasti): Minä lahjoitan sinut hänelle. Ottakoon hän
sinut!
ALKIBIADES: Mitä tarkoitat?
TIMANDRA (katsoo häneen): Myöskään minä en rakastanut prinssi
Smerdistä.
ALKIBIADES: Etkö? Minä vakuutan sinulle: Prinssi Smerdis tulee
kohtelemaan sinua kuin kuningatarta. — Oletko ollut hänen luonaan?
Oletko puhutellut häntä?
TIMANDRA (lempeästi): Tällä tikarilla näet hänen verensä.
ALKIBIADES: Kuinka? Sinä olisit...?
TIMANDRA (päätään nyykäyttäen): Niin. Minä surmasin hänet.
ALKIBIADES: Timandra! Mitä olet tehnyt? — (Hiljaa.) Miksi sen teit? Hän
rakasti kuitenkin sinua.
TIMANDRA: Myöskin sinä vannoit kerran rakastavasi.
ALKIBIADES: _Siksi_ sinä olet täällä siis? — Sinä olet tullut minutkin
surmaamaan?
TIMANDRA (leikkii tikarilla): Ehkä.
THRASYBULOS (ulkona): He tulevat!
ALKIBIADES: Timandra, sinä kuulet. Nyt voin sanoa sinulle kaikki. Sinun
ei todellakaan ole tarvis nähdä sitä vaivaa. Minun murhaajani ovat jo
oven edessä.
TIMANDRA: Minä tiesin heidän tulevan. Mutta minä tahdoin ehtiä heidän
edelleen.
ALKIBIADES: Tiedä siis myöskin, että minä en matkusta Ateenaan!
TIMANDRA (kuten edellä): Et. Siitä olen minä pitävä huolen.
ALKIBIADES: Mitä aiot siis?
TIMANDRA (hurjasti): Alkibiades! — (Heittää vaipan hartioiltaan,
esiintyy nyt tanssijatarpuvussa, puoli-alastomana ja hapset hajallaan.)
Etkö näe, että rakastan sinua? Onhan tänään Astarten juhla!
ALKIBIADES: Astarten juhla on jo ohitse. Päivä nousee.
(Näyttämö on edellisen aikana valjennut, juhlatulet lakanneet
loimuamasta kaupungissa. Aamuruskon ensimmäiset säteet tunkevat
huoneeseen.)
TIMANDRA: Ja aamunkullassa kuolee Alkibiades!
(Yrittää syöstä tikarin hänen selkäänsä. _Alkibiades_ käännähtää
nopeasti.)
ALKIBIADES: Mitä tahdot?
TIMANDRA (helisevään nauruun purskahtaen): Tanssia tahdon minä
sinulle! — Katso! (Tanssii.)
ALKIBIADES: Timandra! Sinä olet järjiltäsi.
TIMANDRA: Sinut tahdon minä tanssia järjiltäsi! — "Kaikki Aasian jumalat
ovat tulesta syntyneet!" — "Siksi on heitä palveltava myöskin tulella!"
— Ah! (Pistää tikarin poveensa, vaipuu maahan.)