Ritari Klaus.
Inkeri.
Näyttämö: Mökki erämaassa. Ovi Perältä. Vasemmalla ikkuna-aukko, joka
luukulla suljetaan. Etualalla vasemmalla Neitsyt Maarian kuva puisessa
komerossaan. Himmeä lamppu sen HENKILÖT: edessä.
_Ritari Klaus_ seisoo neuvottomana keskilattialla. _Inkeri_ on juuri
tullut sisälle ja pudistelee lunta turkiksistaan.
RITARI KLAUS: Niin, tämä on minun kotini ja tällainen minun elämäni.
Sinä näet, että ikkunalautani on lahonnut ja oven kamanat viistoon
painuneet. Lumi sataa tänne sisälle pyryllä ja vesi jäätyy
juoma-ammeessa pakkasella. En ikinä olisi uskaltanut kutsua tänne,
ellet olisi tullut itsestäsi.
INKERI: Minä rakastan sinua.
RITARI KLAUS: Sinä et voi rakastaa minua. Minulla ei ole muuta omaa
taivaan alla kuin tämä tölli ja nämä vaatteet päälläni, jotka eivät
nekään enää ole uuden uutukaiset. Henkeni pitimiksi viritän joskus
vivun korpeen, mutta erämiehet särkevät sen tavallisesti, sillä he
sanovat minun turmelevan heiltä metsä-onnen. Paras, että käännyt
takaisin tykö valtavanhempaisi.
INKERI: Minä rakastan sinua.
RITARI KLAUS: Se ei käy laatuun, ystäväni. Enhän minä ole mies, jota
sinun sopii rakastaa. Minun ruumiini on yhtä ruma kuin minun sielunikin
eikä ole sitä pahetta maan päällä, jota minä en olisi sakkaan saakka
tyhjentänyt. Minä olen naurattanut naisia useampia kuin minun päässäni
on hiuksia ja murhannut miehiä niin monta, että voisi tehdä
kellotapulin heidän pääkalloistaan. Muistinko mainita, että olen
ryöstänyt leskien ja orpojen osan sekä hukannut taloni ja tavarani
myrkyllisissä, päätä-pyörryttävissä nautinnoissa? Minä olen raunio,
jossa vain sisiliskot luikertavat. Mitä iloa saattaa sinulla olla minun
seurastani?
INKERI: Minä rakastan sinua.
RITARI KLAUS: En tiedä, pitääkö minun itkeä vai nauraa sinulle. Sinä
olet todellakin hyvin merkillinen. Sinä tulet minun luokseni silloin,
kun minulla ei enää ole mitään ja kun itse olen inho ja häpeä
itselleni. Miksi sinä et tullut silloin, kun minä olin rikas ja nuori,
kun minulla oli knaappeja ja palvelijoita ja kun valtakunnan
mahtavimmat ritarit katsoivat kunniakseen istua minun pöydässäni?
Silloin olisin minä ehkä voinut valmistaa sinulle arvosi mukaisen
vastaanoton. Nyt tulet sinä myöhään yöllä, etsit kaukaisen erämaan
töllin ja sanot, että tahdot jäädä siihen yhdessä rikollisen miehen
kanssa, jota kukaan kunniallinen ihminen ei enää tervehdi edes tiellä
tahi kirkkomäellä. Herra on varmaan nähnyt hyväksi ottaa pois sinulta
sinun ymmärryksesi.
INKERI: Etkö kuule, että rakastan sinua?
RITARI KLAUS: Pelätä ja kammota sinun tulee minua, jos tahdot pysyä
uskollisena omalle itsellesi. Oletko ollenkaan ajatellut sen teon
seurauksia, jonka olet noin kevytmielisesti ja uhkarohkeasti
suunnitellut? Ellet sinä vielä ennen yötä palaja nopeasti takaisin
isäsi kartanoon, olet sinä huomenna yhtä koditon ja kurja kuin minäkin
eikä kukaan entisistä ihailijoistasi ole enää sinulle kättä ojentava.
Sukusi on sinut kiroava, kansa on kauhistuva naista, joka minunmoiseeni
metsänpetoon on liittänyt kohtalonsa. Kaikki vallasväen ovet
sulkeutuvat sinulta paukahtaen, sinun on mahdoton enää koskaan
matkustaa Turkuun tahi Tukholmaan, puhumattakaan meidän omasta
pitäjästämme, jossa sinä yksinkertaisesti olet tuomittu ihmisten
ilmoilta häviämään. Nainen voi kestää paljon, minä tiedän sen, mutta ei
sitä surun ja häpeän kuormaa, joka painaisi sinua minun vierelläni.
Siksi ole nyt järkevä ja...
INKERI suutelee häntä.
RITARI KLAUS: Sinä todellakin hämmästytät minua. Sinä suutelet minua
niinkuin minä olisin nuori hovipoika tahi tulisilmäinen luutunlyöjä
enkä vanha, harmaahapsinen mies, jonka hartiat jo ovat elämän
taistelussa ennen aikojaan kumartuneet. Näen, että tahdot syöstä itsesi
suoraan perikatoon. Minä ymmärrän, että nainen voi tehdä senkin
rakastajansa takia, mutta enhän minä ole sinun rakastajasi. Minä olen
vain yksi sinun hyljätyistä kosijoistasi, jota sinä nyt lähestyt
säälistä hänen suuressa onnettomuudessaan. Se tuottaa kunniaa sinun
hyvälle sydämellesi ja minun oma sydämeni on siitä syvästi liikutettu,
mutta minä olen todellakin arvoton sinun armolahjaasi vastaan ottamaan.
INKERI suutelee häntä.
RITARI KLAUS: Sinun suudelmasi koskee kipeästi minuun. Oli aika,
jolloin se olisi sulanut kuin sokeri minun huulillani. Nyt pistää se
minua kuin peitsenkärki takaraivooni saakka. Sinä teet todellakin hyvin
väärin myöskin minua kohtaan, kun et tahdo totella sanojani. Mikä julma
ilo saattaa sinulle olla siitä, että herätät haamuja haudoistaan ja
lietsot minuun vain tuskaa ja kärsimystä? Mitä tahdot minusta? Miksi
tulet minun luokseni? Miksi et sinä sano mitään, vaan tuijotat minuun
tuolla katseella, joka rikkoo yksinäisen korpi-yön rauhan povessani?
INKERI: Miksi puhut aina koko ajan vain itsestäsi? Miksi et sinä puhu
minusta ollenkaan?
RITARI KLAUS: Minä puhun sinusta, silloin kun minä puhun itsestäni.
Taikka oikeammin, minä puhun siitä hyvästä työstä, jonka aiot tehdä
minulle, mutta joka juuri tulisi olemaan pahatyö sinulle itsellesi.
Huomaan, että aiot jälleen suudella minua. Minä kiellän sinua sitä
tekemästä, sillä minä en tahdo tuntea itseäni entistä kurjemmaksi. Minä
olen onneton, minä olen rikollinen, minä olen raadollinen ja köyhä, se
on totta, mutta niin köyhä minä en vielä ole, että tahtoisin elää
niistä muruista, jotka rikasten pöydältä putoavat. Myöskin minulla on
vielä jälellä pisara ylpeyttä. Myöskään minä en salli vielä itseäni
herjattavan oman orteni alla. Ja sinun rakkautesi on herja minulle, se
on leivänpala, jonka heität minulle, mutta jota minä en ole pyytänyt
sinulta ja jota minä en aio vastaan ottaa sinulta, niin totta kuin minä
koskaan olen viatonta verta vuodattanut. Mene! Mene! Minä en tahdo enää
milloinkaan nähdä sinua.
INKERI: Sinä olet sittenkin Ritari Klaus! Juuri tuollaisena tahdoin
minä nähdä sinut.
RITARI KLAUS: Miksi et mene? Mitä salailet sinä vaippasi laskoksissa?
Onko se joku uusi armolahja minulle, jonka aiot ojentaa minulle
suudelmasi asemasta? Hah hah! Ei ole rajoja naisen hyvyydellä. Miksi et
vedä esille sitä? Kenties on se kukkaro? Kenties kirjaeltu vyö minulle?