Jylhä metsäinen kallioseutu. Taustalla vuorenkuve, jonka
keskestä aukko viepi syvälle pajaluolaan, josta alasin,
palkeet y.m. pajakojeita näkyy. Pajan eteen, melkein oven
kohdalle asti, pistäytyy oikealta erillinen kallion kieleke.
Kirkas aamupäivä.
VÄINÖ ja UNTAMO.
VÄINÖ.
Näihin aikoihin lupasi
Seppo Kullervon keralla
Pajatöihin tänne tulla. --
Voimme vartoella kotvan.
UNTAMO.
Levätä tekisi mieli.
Raskas taakka on elämä.
VÄINÖ.
Raskasko -- kevytkö -- paino
Oman on tekosi tuote,
Kuin tuo kalliokin tuossa
Maan poven on paisuttama.
Tuolla taas tasanko nosti
Povestansa pulskan metsän,
Notko heiniä herätti,
Niemi kukkia kohotti --
Itse kantavat ne kaikki
Minkä itse nostattivat.
Niin sinäkin, Unto, kanna.
UNTAMO.
Ylpeä oletkin, Väinö.
VÄINÖ.
Sinähän perin tuhosit
Kalervon väkevän heimon,
Veljesi veren --
UNTAMO.
Parempi
Tuho, kuin ikuinen vaino.
VÄINÖ.
Se vasta kamalin vaino,
Jonka toi oma tekosi:
Sisällesi julman tuskan.
Senhän tunnet. Hartiasi
Murhe on musertanut.
Partasi ja pääsi hapset
Vaiva varsin on valaissut.
Silmäsi pelon tulessa
Haamuja kuvastelevat.
UNTAMO.
Tuot' elä muistuta minulle!
Tuhotyön opetti luonto.
Luonnonvoimatkin väkevät
Toisiansa vainoavat:
Vesi tulta on vihannut,
Tuli metsiä tuhonnut.
Eläin vainovi eläintä. --
Lepinkäinen pieni lintu,
Koukkunokka -- senhän tunnet
Hyönteiskurjan kun tapasi,
Sen nykisti pyörryksihin,
Sitten naulasi nokalla
Tuon itikan kimpuroivan
Kuivan oksapiikin päähän.
Siinä se eleli, kärsi,
Kunnes päivän paistamana
Kyllin kypsyi -- lintu söi sen.
VÄINÖ.
Luonnon tunnottoman töitä
Otatko esikuviksi?
UNTAMO.
Miks en tunnoton olisi?
Kerrankin salolla multa
Ukko iskulla salaman
Pojan kaasi, polven jatkon.
Oliko sydäntä sillä?
Onko hallalla sydäntä,
Viedessänsä vuoden viljan?
VÄINÖ.
Sua surkuttelen, Unto.
Raaka luonto on sinussa
Liittolaisensa tavannut.
Ottaisit opastajaksi
Luonnon lauhkean, ihanan,
Niin sulaisit lempeäksi,
Raakavoimat vaimentaisit.
Maan, vesien, ilman kielet
Paljon kertovat suloista.
UNTAMO.
Lausunko enempi vielä?
Sinä kiittelet käkeä,
Onnenlinnuksi ylistät.
Mut sekin munansa laski
Hennon kertun hautoella,
Käki suuri pienen kertun.
Kerttu hautoi ja hikoili:
Poika puhkesi munasta,
Suuripäinen, suurisuinen,
Kertun lapsia isompi.
-- Kerttu ummet ja pimeät
Lensi, etsien evästä
Sille nuorelle suvulle,
Toi matoja, toukkasia,
Ne kotiväelle kantoi.
Mut ahnas käkösen poika
Toukat söi, matoset ahmi.
Nälistyivät kertun lapset,
Visertivät, vaikeroivat.
Käkipä kuritti niitä,
Emokertun poissa ollen,
Ulos syyteli pesästä --
Tuo sama jumalten lintu,
Jonk' on suussa kaunis kaiku!
Kuoli kerttujen viserrys,
Mut käki yleni, kasvoi,
Salot sen sanoja kertoi. --
Kertun ja käen tarina
On elämä ihmistenkin.
Sinäkö minua moitit,
Ett' olen kaatanut Kalervon?
VÄINÖ.
Kurja veljesten on vaino.
Pelkuri vihollisensa
Tuhoaa iki rujoksi,
Mut ei sankari ylevä. --
Mitä, jos Kullervo olisi
Sen käkösen karsas poika,
Pesässäsi kasvatettu,
Joka on sukusi surma?
UNTAMO.
Sit' ei voi ikinä orja.
VÄINÖ.
Kun sinä vapaana vaivuit
Kätyriksi halvan koston,
Sit' eikö osaisi orja,
Joka koston on perinyt?
UNTAMO.
Minunko tekoni halpa?
Miksi rosvosi Kalervo
Kalat verkoistani?
VÄINÖ.
Miksi
Kalastit Kalervon vettä
Luvatta?
UNTAMO.
Kalervo sitten
Kaskimaitani anasti!
VÄINÖ.
Sinäpä Kalervon laihot
Karjallasi syötit.
UNTAMO.
Syötin.
Mut Kalervon kärtsät koirat
Minun karjani repivät.
Poikani meni avuksi,
Niin hänet Kalervo pieksi.
Se jo kiehutti vereni.
Varustin väkeni kaiken
Ankarin sota-asein.
Yön läpi salassa hiivin,
Poltin, ryöstin --
VÄINÖ.
Kaikki tunnen.
Muita ei suvusta jäänyt
Kuin tuo poika.
UNTAMO.
Niinpä luulin,
Mut olen alkanut epäillä,
Eikö lie elossa kosto.
Pojan toin emonsa kanssa
Vangiksi, sodasta säästin,
Hyötyä hänestä toivoin,
Kun lujalta työhön näytti,
Kasvatin --
VÄINÖ.
Vihalla syötit,
Kovin kohtelit tylysti,
Et omana lapsenasi.
Orjaksi otit sukusi,
Koston siemeniä kylvit.
UNTAMO.
Pienestä pitäen poika
Vihoja imi emosta.
Sen osoitti kolmiöisnä,
Kun kapalovyönsä katkoi,
Liekun lehmuspuisen rikkoi,
Nosti nyrkkiä rajusti.
Se vihani vimmastutti.
Äidin surmannut olisin,
Mut väistyi, pakeni, pääsi.
On etsitty, mut ei löytty.
Vesi on väljä, metsät laajat.
Kenties koskehen katosi.
VÄINÖ.
Niinkö luulet?
UNTAMO.
Tai pahinta:
Pakeni sukunsa luokse,
Jot' oli joku sodasta
Hengissä paolle päässyt.
VÄINÖ.
Hengissä paolle, lausut?
UNTAMO.
Se huhu mun korvissani
Kuin metsän humina soipi,
Öin, päivin se silmihini
Aavehaltijat ajavi. --
Vaikk' en siit' enempi tiedä.
VÄINÖ.
Toki on Kullervo elossa,
Hänet säästit.
UNTAMO.
Surman sille
Valmistin moninkin kerroin.
VÄINÖ.
Mut ei kuollut kosto.
UNTAMO.
Kerran
Kuuntelin sivulta, kuinka
Poika vannoi kostavansa
Ison kohlut, maammon mahlat,
Mun sukuni surmaavansa.
Perintövihani silloin
Remahti tulipaloksi,
Kuin salolla kuiva murros
Poudalla kipunan tullen
Räiskinällä roihuavi.
Orjajoukkoani käskin:
Viskatkaa vetehen poika
Syltä kymmentä syvälle! --
Poika ei vetehen kuole.
Heittäkää tulehen herja!
Tulestakin pääsi ruoja.
Annoin hirtehen hinata.
Illalla kun hirtettiin,
Aamulla jo poika puikoin
Piirsi tammehen kuvia:
Siinä miehet, siinä miekat,
Siinä keihäskin sivulla.
Mielessäni silloin syntyi
Aavistus, tukala tuska.
VÄINÖ.
Pelko, lausu. Näit orasta
Katkerasta kylvöstäsi:
Sotakiihkon ja aseita
Sortajan sydäntä varten.
Tuosta aavistit hedelmän
Aikanansa koituvaksi.
UNTAMO.
Sit' elä peloksi moiti. --
Itsekseen.
Tosin yöt unettomina
Sittemmin olen elänyt.
VÄINÖ.
Orjille tekosi uskoit,
Sydämmesi kun vapisi:
Siks ei onnistunut työsi.
Hyvä ettei onnistunut. --
Rohkeamp' olitkin ennen,
Kun oli syyttömät kätesi.
Nyt sinut masenti orja.
UNTAMO.
Masenti? -- sitä en myönnä.
Työn varalle orjan säästin,
Rojutöille halvemmille.
Varoitin: "Hyvästi toimi,
Askartele aimo miesnä,
Niin ma lahjoitan sinulle
Solkivyön somatekoisen.
Vaan jos rynnistät rumasti,
Niin kolaus korvallesi!"
VÄINÖ.
Ei ylevä mieli myösty
Vasemmalle, oikealle,
Ei pakon, ei palkan vuoksi;
Sillä on sisässä käsky,
Jota tarkoin tottelevi.
UNTAMO.
Haastat kuin olisi orja
Vertainen vapaitten miesten.
VÄINÖ.
Ei väkevä luonto sorru
Tylyn kohtalon käsissä:
Se uhemmin uhkuavi,
Karaistuu kamottavaksi,
Kuin sepon pajassa säilä,
Tulta, vettä tunnustellen.
Ase, jonk' olet takonut,
Voi sinusta hengen viedä.
UNTAMO.
Sinäkö, Suvannon urho,
Julistat Kalervon koston!
VÄINÖ.
Väärät ja tylyt tekosi
Ne sulle sytytti koston,
Niissä on sotien synty.
UNTAMO.
Eikö jo Kalervon poika
Kylliksi tuhoja tehnyt
Untamon suvun suruksi?
Lapseni ihanan annoin
Orjan katsoa katalan,
Niin lapselta silmät puhkoi,
Kätkyen tulella poltti. --
Eikö se sydäntä särryt? --
Tuumaelin, mietiskelin: --
Kirvehen pojalle annoin,
Käskin kasken kaadantaan.
Hän ihastui, irvisteli,
Iloitsi ja ylvästeli,
Näki kuutena kuvansa.
Niin meni salolle -- kaatoi
Metsän parsikon paraita,
Mut ei kunnon kaskipuuta.
Lopuksi kirosi maata,
Ettei antaisi satoa.
Tuumaelin, mietiskelin,
Mihin tuon pojan panisin.
Laitoin aitojen panohon:
Siinäkin susi kumosi
Korpikuuset seipäiksi,
Kokkahongat aidaksiksi,
Aidan aukottoman laittoi.
Tuumaelin, mietiskelin.
Jotakin yritin vielä:
Tuon epäsikiön laitoin
Ruista puimahan -- utala
Ruumeniksi pui rukihit,
Korret tuoksutti tomuiksi.
Kysynpä sinulta, Väinö:
Eikö jo surua tässä?
VÄINÖ.
Niin pahasta päästäksesi,
Kullervon sepolle annoit.
UNTAMO.
Möin polusta: muutamista
Rautakappalten ramuista.
Sepon suopean opissa
Tuon tuhopukarin toivoin
Kadottavan kostokiihkon.
Mut epäilin. Siksi tänne
Sinut kutsuin kuulijaksi,
Näkijäksi, neuvojaksi.
VÄINÖ.
Paljonpa minulta vaadit.
Jo tulevat tuolta! Tässä
Syrjässä tähystäkäämme,
Kuinka käy pojalle työssä,
Onnistuuko. Työssä luonto
Ilmaiseksen onko villi.
Väinö ja Untamo vetäytyvät kallion kielekkeen suojaan;
jälkimmäinen edellisen taakse. ILMARI ja KULLERVO
saapuvat paikalle, menevät pajaan.
UNTAMO.
Jos tulisi tuima hetki,
Niin sinä esille astu.
Voisit vastata paremmin.
VÄINÖ.
Nyt sepon sanoja kuule!
ILMARI.
Hiiltä ahjohon aseta!
Kullervo nostaa ahjoon hiiliä.
Liiaksi! -- vähennä hieman! --
Hieman! -- hieman! --
Vähentää itse.
-- Ei enempi.
Niin. Nyt iskekäämme tulta.
Sytyttää tuluksilla hiilet.
Lietso hieman! -- Hiljoin, hiljoin! --
Väisty, niin panen alulle!
Painelee paletta hiljoin, että tuli ahjossa liekehtii.
Rauta ahjohon aseta! --
Aatran kynnen siitä laitan. --
Näin sävysti, malttavasti.
Käytöllistä jos haluat
Hyötyä elämästäsi,
Niin sanoista kuin teoista
Liioitukset pois karista.
Kukon sulka, hyypän harja
On koruja, ei etuja.
Sotaratsu, juhlajuhta
Eivät aatralle sovellu,
Eikä mies huvin eläjä
Työn vakavan täyttäjäksi.
KULLERVO.
Sotaratsu kun olisin,
Polkisin pohattavallat
Alle halpojen helyjen!
ILMARI.
Ota, painelehan tuosta.
Nokea tässä, ei helyjä.
Runo on seppä kultakopra,
Muut on miehet multakoprat,
Muut sepät sysikäsiä,
Mutta hyödyksi enemmän. --
Maltin työtä! Ei rajusti! --
Opi, Kullervo, minusta,
Olen seppiä sukuisin!
Mun isoni -- Ilmarinen
Kuin minä -- takeli taivon
Luonnon suuressa pajassa. --
Niin on kerrottu hänestä. --
Min' olen takonut sammon,
Onnen jauhajan jaloimman.
KULLERVO.
Niist' en jauhoista murua
Viel' ole maistanut ikinä.
ILMARI.
Jokainen takoa voipi
Yhteisonnesta omansa.
KULLERVO.
Orja onnensa takoisi!
ILMARI.
Sinust' on tuleva seppo,
Mies etevä näillä mailla:
Kun parasta luonnostasi
Kaivelet kuvattavaksi,
Kun halulla halpautta
Eroittelet itsestäsi
Kuonaksi katoavaksi.
Luonto on sepon tekijä,
Mut ei synny valmihina,
Ei inehmo eikä rauta:
Työ ainetta huolittavi,
Työ pojasta luopi urhon,
Järjestetty rauhan työ.
KULLERVO (kiihkoisesti).
Urhon, lausuit, seppo! Päästä
Irti mun iso sisuni,
Vapauta vankka tarmo,
Niin minussa näätkin miehen
Kalervoista kaunihimman!
Sukeaapa tästä suurta,
Kun luonnon kuvata annat.
ILMARI.
Sulan malmin muotistansa
Päästänkö pajan paloksi?
Tuon tulenko ahjostansa
Irti laskisin salolle,
Hurjalle hävitystyölle? --
Sin' olet kesytön orja,
Orjan leima on sinussa,
Untamon kotona pantu.
Vapaudessa vaaran toisit.
KULLERVO (tuskallisesti).
Minussa on orjan leima,
Untamon kirojen uurto!
Uhkamielisesti.
Mut minussa myös elävi
Kalervon kamala tahto,
Sortajata syyttäväinen.
Eikö tallattu minussa
Sydämmen jokaista tulta,
Jota luontoni palona
Pyhästi totella tahdoin?
Eikö riistetty minulta
Emoni -- koko sukuni?
Siksi kuohun ja kiroan.
Sorto loi pyhän pahaksi,
Pahankin pyhitti sorto
Sisimmässä sielussani.
Nyt minussa lemmen hehku
Vihana lekottelevi.
Nyt jalotekojen tahto
Kostona kohahtelevi. --
Kun tuo liekkini sisäinen
Pakon alta paukahtavi,
Silloin se rajupalona
Satakin urosta syöpi,
Kuin Ukon tulinen kalpa,
Pilvien pakosta päässyt,
Hillitönnä huimehtien
Honkia hajoittelee.
ILMARI.
No, no, poika, viihdy, viihdy,
Kiihko ohjaton asetu!
Toivon luontosi paremman
Voittavan himosi vallan.
Asetu levolliseksi
Ja paletta paina hiljoin,
Tyynesti, ei kaikin tarmoin.
Ahjossa on aatran kynsi,
Jonka Väinämö tilasi,
Ei ole miekka hurmemieli.
Ei rajusti, ei rajusti!
Hurjako oletkin, orja?
Heitä! heitä! -- Maasta nosta
Väkipalja! Käy käsiksi!
Nostaa tulisen raudan ahjosta alasimelle.
Nyt takele taitavasti!
Maltin työ on rauhan työtä. --
Vetelemme vuorotellen.
Takovat; sen kestäessä Kullervo kiihtyvästi
iskettelee yhä hurjemmin.
Ei rajusti, ei rajusti!
Järjetön oletkin, orja.
Heitä, heitä! -- ei enempi!
Väisty tuosta tuonnemmaksi!
Nyt on rauta rappiolla,
Alasin alas sujunut,
Koko työ pahoin pilattu.
Mikä turmelikin miehen?
Kullervo syrjässä tuijottaa nolona.
KULLERVO.
Miestä myöten työ aseta.
Kullervon ei kunto mahdu
Sepon seinien sisälle.
ILMARI.
Takoa osasit ennen
Puukkojakin, miekkojakin:
Kun olit opissa ollut
Pajassani puolen vuotta,
Niin jo suuren säilän laitoit. --
Tuot' ei oltu ennen kuultu. --
Siihen kirjasit kuvia:
Sotajoukon jousinensa,
Urhon orhinsa selässä.
Miksi nyt et aatran kynttä,
Maan kamaran kaivajata,
Voinut taidolla takoa?
KULLERVO.
Mieleni on miekan teillä,
Vaan ei aatrojen ajossa.
Pellot ei isoni pellot,
Ahot ei omat ahoni.
Mutta miekka on omani,
Syntynyt sydämmestäni,
Kuin vihainen polttiainen
Katkerasta maaperästä.
Myöntäisit minulle miekan,
Niin sillä tekisin suurta:
Kyntäisin verisen pellon
Kalervon kadottajalle.
Siit' iloita Unto voisi
Tuonen tyttöjen keralla.
UNTAMO (Väinölle syrjässä).
Entinen sisu pahalla
Hurja vimmattu vihassa.
VÄINÖ.
Sopiva sotijaloksi,
Vaan ei rauhan raatajaksi. --
Näyttäytyy Untamon kera pajan edustalla.
Terve, seppo veljyeni!
ILMARI (katellen).
Terve, urhot, tultuanne!
Tässä tarvitsen apua:
Tuossa mies on mieltä vailla
Eikä viisastu opista.
KULLERVO.
Tuolla Untamo takana!
Vapise epatto siellä!
Oman työsi tässä näätkin
Kuin parren putoamassa
Rakentajan ruhjonnaksi.
Loitolla pysykin kurja
Vainomiestä vartomassa. --
Tahtoisin tapiohongan
Pitkän, jolla piirustaisin
Tuonne taivahan laelle,
Ukon ylhäisen etehen
Maallisen olon matalan,
Orjuutemme, kurjuutemme:
Sitä kun näkisi Ukko,
Kummastuisi, kauhistuisi,
Avuksi alas tulisi,
Miekalla tuliterällä
Veljen tappajan tapaisi,
Jyrinällä jyskyvällä
Lopettaisi veljen sorron,
Orjan päästäisi vapaaksi.
ILMARI.
Tuon pojan povesta kuulet,
Untamo, Kalervon äänen.
UNTAMO.
Katalampi kaksin kerroin! --
On sinulla rautaraksit:
Kahlehilla kallioon
Kytke tuo Manalan hurtta!
ILMARI.
Ei sovi se luonnolleni.
Sortaisinko sorrettua.
Väinö, neuvotko paremmin,
Mille töille tuon panisin?
VÄINÖ.
Poika jos vapaa olisi,
Kaunihisti kasvatettu,
Töille urhojen sopisi:
Kutsuisin Kalevan heimot
Joukossa sotajalalle
Vasten Pohjolan väkeä,
Kullervo kera tulisi,
Paras parvessa olisi.
Niin yhdessä, yksin mielin,
Sanan voimalla jalolla
Suomen sammon voittaisimme,
Maan ihanan onnen tuojan.
Jos rajusti raaka voima
Vastahamme rynnistäisi
Susinensa, karhuinensa,
Haukkoinensa, halloinensa,
Verisin, vihaisin mielin
Eikä sammuisi sanasta --
Silloin tuo Kalervon poika,
Kevät-ouruna, Ukon myrskynä
Pimeän, vihaisen vallan
Kuuksi, päiväksi kumoisi.
KULLERVO (jonka innostus Väinön kuvatessa on kasvanut).
Kalpa, kalpa, kalpa mulle!
VÄINÖ.
Mut ei orjasta apua
Vapauden vainiolla.
KULLERVO (erikseen, tuskallisesti).
Orjan leima on minussa!
UNTAMO.
Ukko varjele asetta
Tuon kamalan kantamasta!
Kahlehet hänelle, seppo!
ILMARI.
En sotia suosi, Väinö.
VÄINÖ.
Vaikk' olet miekkojen takoja.
ILMARI.
Äsken toin emännän tuolta
Sariolan sammon luota,
Nytkö alkaisin sotia,
Vasten vaimoni sukua?
Varjele vakainen luoja
Maailma veren janosta!
Rauhan mies oletkin, veikko,
Rauhan neuvoja levitä:
Vain kesytyskeino neuvo
Tuon pojan parantajaksi.
VÄINÖ.
Neuvo on sinussa, veikko,
Luonnossasi. Keinon tunnet
Siis paraiten: lempeyttä
Luonnolle rajulle käytä.
Sade lämmin, päivä hellä
Pehmittää kivenkin voivat.
Jos itse kovalta tunnut,
Anna valta vaimollesi.
Naisen on sana sulempi.
Hän ehkä paremmin voipi
Orjan tunnolle osata.
ILMARI.
Vaimolleni -- siin' ajatus,
Jota tuumia tulisi!
Orren alle astukaamme,
Niin näistä jutella voimme.
Kullervon jätämme tänne. --
Kotva miekkoja korista,
Niitä kun enin ylistät.
Lähtevät. Untamo vilkaisee pelokkaasti taakseen.
KULLERVO (yksin).
Taaksensa katala katsoi!
Jospa tuosta tuiman raudan
Syöksisin sydämmehesi!
Nuo mitä tahtovat minusta?
Aikovatko pehmitellä
Tyynyksi teräsmurua,
Tehdä villaksi kiveä.
Oman hautomansa haukan
Äkkikeinoilla kyhätä
Pääskyseksikö pyhäksi?
Siihen heillä ei sydäntä.
Kylm' on köyhälle pohatta.
Miekka mulle on sukua.
Tempaa pajan seinältä miekan.
Terve, oi teräs, ihana!
Sinusta toverin toivon
Oivallisen, uskollisen.
Muut minulle yrmikööt,
Sin' olet urhon tuima turva
Pulmassa pahimmassakin. --
Mutta miekkakin on vieras!
Sepon säilä, työ omani!
Mitä on omaista mulla?
Hikihelmet, kyynelkaste,
Ison veitsi -- ne omia.
Jätänkö nämä isännät,
Kalevalan valtamiehet?
Teräskultani korea,
Tule kanssani kululle!
Lähdenpä omille teille,
Karkuteille -- -- --
ANJA tulee hyräellen.
Sepon sisko tuolta käypi,
Anja tyttönen ihana!
Hänet ryöstäisinkö? -- sitten
Salolle keralla saalis!
Muut minulta kaikki ryösti,
Minä muilta kaikki ryöstän. --
Terve, Anja!
ANJA.
Terve, terve!
KULLERVO.
Mistä matka?
ANJA (valittaen).
Pyykin luota.
Pesut rannalle levitin,
Niin rävähti rinnastani
Emolta peritty solki,
Isoni oma tekemä --
Palin pois putosi siitä.
Missä seppo veljyeni?
KULLERVO.
Etkö solkea minulle
Uskaltaisi --?
ANJA.
Rikkoisitpa
Sen piloille -- sit' en soisi.
Pyhä on rakasten muisto.
KULLERVO.
Niin, pyhä rakasten muisto. --
En riko, somaksi laitan,
Solen kiillotan, silitän.
Sinäkin minua aina
Kohtelet kuin vertojasi,
Et kuin ylpeä kälysi:
Halveksien, ynseästi. --
Hän ei aavista minussa
Muuta kuin matalan orjan! --
Monesti sinua säälin,
Pyykit kun peset hänelle,
Ruokit, hoitelet eläimet,
Illoin valvot viimeiseksi,
Kehrävartta keikutellen,
Taas ensiksi aamuin nouset,
Et sulosanoja kuule,
Aina tok' iloisna laulat.
ANJA.
Miks' en voisikin iloita?
Nuor' olen, verevä, raitis
Kuin kevät, kuin aamukaste.
Minkä teenkin, teen vapaasti,
Kun rakastan veljeäni,
Aimo miestä -- eikö totta?
KULLERVO.
Niin veljesi. Mut kälysi
Sulle on tyly emäntä.
Hän on polvea pohatan,
Sinä työjalon sukua.
Hän on käskijä sinulle,
Sinä tottelet kuin orja.
ANJA.
Miksi tuota muistuttelet?
Työ on tervetten elämä.
KULLERVO.
Annahan minulle solki,
Niin sen laitan!
ANJA.
Mut osaatko?
KULLERVO.
Sulle kyllä.
ANJA.
Arvasinkin --
Olethan takonut miekan!
KULLERVO.
Tuossa se suloinen säilä.
Tätä tahdotko ihailla?
Tällä tahtoisin sinua
Pulapäivin puolustella.
ANJA.
Terä kirjattu somaksi -- --
Miksi noin rajusti riehut,
Sit' ilmassa välkytellen?
KULLERVO.
Täm' on ukkosen tulena
Kalervon pojan kädessä.
ANJA.
Niin pelottavalta näytät!
Sinuss' on kamala kumma:
Toisin kotvin kuohahtelet,
Puhkut kuin vihainen Vuoksi,
Jok' on koskeksi kohonnut
Jylhän korven keskustassa,
Kallioitten ahdingossa,
Ilman auringon valoa --
Miks' ei mielesi valoisna
Loiskahtele, riemahtele?
KULLERVO.
Tuotako kysyt minulta! --
Päivänä pojalle paista,
Niin minut ilolle nostat.
Minäp' en sinuna täällä
Viihtyisi, en vaikka hiisi. --
Kuulehan, minull' on keino!
Eikö mielesi tekisi
Haltijaks' oman talosi?
ANJA.
Omanko taloni, lausut?
KULLERVO.
Käy keralla, lähtekäämme,
Niin sulle käsillä näillä
Valloitan komean konnun
Tapion sini salossa,
Rannalla kalaisen järven.
ANJA.
Kerallas'! -- salossa konnun!
Mulle valloittaisit? -- niinkö?
Kullervo, oletko houru?
KULLERVO.
Tällä miekalla jalolla
Minä Untamon kukistan,
Maat, mannut omistan itse.
ANJA.
Suurt' on Untamo sukua,
Omaisesi, heimoasi,
Urhoja Kalevan kansan --
Hävittäisitkö hänetkin?
Säästä maa veriteoista.
KULLERVO.
Kaikki vierast' on minulle.
Miss' ovat minun etuni,
Oikeuteni, osani?
Se omani, minkä ryöstän.
En omista itseäni,
Jollen ryöstäy vapaaksi
Painosta pohattavallan. --
Sinä jos olet omani,
Lapit valloitan sinulle,
Pohjat ja Kalevalatkin.
Mut alanpa kostotyöllä:
Ensin Untamon kukistan.
Sinut vien emännäkseni,
Rinnallani -- tässä miekka!
ANJA.
Oi mitä uneksit, orja.
Ei sinua seppo päästä.
KULLERVO.
Tuon minulle muistutatko?
Niin, -- minuss' on orjan leima.
Sitäkö sinäkin kammot,
Orjan kättä ja sydäntä?
Tyttö, kammotko minua? --
Kauhistut! -- olenko julma?
Tule, Anja, niin syleilen!
Tule kotkan kumppaliksi.
Ei sinulta saalis puutu,
Sulle tuon veriset voitot.
Tule!
ANJA.
Sin' olet kamala!
En veritekoja suosi.
KULLERVO.
Näytän, ett' olen uroita,
Vertainen vapaitten miesten. --
Annathan kätesi! --
ANJA.
Enkä!
Ilmarin sisarko sulle!
Orjalle osattomalle!
ILLI tulee.
Ei ikinä! -- Tuolla Illi!
KULLERVO.
Urkitko, kateinen Illi?
ILLI.
Häiritsenkö? -- pois menenkin. --
Muuten vain sanoa aioin,
Ett' on siellä Kauko urho,
Anja neittä hän kyseli.
ANJA (levottomasti).
Minua! -- kyseli Kauko?
ILLI.
Riennän -- ilmoitan hänelle.
Lähtee ilkeästi taakseen silmäten. KULLERVO tarttuu Anjaan.
ANJA (huutaen).
Jää avuksi, Illi, Illi!
KULLERVO.
Itse valloitan osani.
Vetää Anjan syliinsä.
Tänne!
ANJA (huutaa).
Joutukaa avuksi!
KULLERVO.
Ylvästellen halveksitko,
Niin sinut väkisin ryöstän.
Näin kotka omansa otti
Heilutellen, keikutellen.
Nyt olet sylikanani.
Kannanko sun kuusen alle,
Kukistan pyhäisen piian? --
Reutoelet -- ei avita.
VÄINÖ, ILMARI, KAUKO, UNTAMO, ILVO ja TUIRO tulevat.
KAUKO (vetää miekkansa rynnäten Kullervoa kohti.)
Seis orja! -- vapaaksi tyttö!
Sisähäsi miekan syöksen.
Väinö ja Ilmari pidättävät hänet.
UNTAMO.
Tapa, Kauko, se kirottu!
KULLERVO (Anjan päästäen).
Pääsetkin -- mene!
ANJA.
Koruni
Tänne, hirviö!
KULLERVO.
Seh, tuossa!
ANJA (solkea katsoen).
Voi emoni, voi isoni!
Tuo peto koruni rikkoi,
Perinnön pyhän muserti.
ILVO (Anjalle).
Sit' elä, natoni, itke.
Tätä turman työtä muistan!
KAUKO.
Sen hänelle vielä kostan.
ANJA.
Elä muistele, kälyni,
Elä hälle, Kauko, kosta.
KULLERVO.
Tässä käyttekö käsiksi?
Tällä miesten päitä pirston,
Kuin koruja kultaisia.
Tässä kalpa!
KAUKO (tarttuu miekkaan).
Taatto auta!
Tuon elukan ylpeyttä
En voi kärsiä enempi --
Tänne pääsi!
VÄINÖ (välittäen).
Talttukaatte!
Kullervolle.
Hillitse raju sisusi.
Sulle Ilmarin talossa
Paremp' on tulossa aika.
KULLERVO.
Teiltä orja ei odota
Kohtalonsa korjausta.
Osoittaen kalpaa.
Tällä kohtani kohennan!
ILVO.
Tuon rivon sanoja kuule!
UNTAMO.
Orja armoin ei parane,
Vaan pikemmin hirmuin, surmin.
VÄINÖ.
Suohon hirmu! Lempeyttä!
ANJA.
Lempeytt' osoita, seppo!
KAUKO.
Anja, käy keralla, haastan
Sulle mielihauteheni.
Syrjäytyy Anjan keralla.
ILMARI.
Kiihko hillitön ei punni
Sanojansa kultavaaoin,
Tuumin ei mito tekoja.
Hurjan hetken unhotamme.
Kullervolle.
Parannusta varron. Vasta
Et pajani töihin pääse.
Täst'edes emännän mieltä
Kuule, tottele ja nouda
Hänen käskyjänsä.
KULLERVO.
Tuonko?
ILVO.
Tämän tässä. Uusi päivä
Uutta työtä tuo sinulle.
Multa uuden käskyn kuulet,
KULLERVO (erikseen).
Minut vaimon vallan alle
Kaukana vapaus silloin!
Syrjäytyy pajan sisään.
VÄINÖ (Ilvolle).
Jos nyt, Ilvo, oivaltanet
Oikein valtasi tajuta,
Käsität sukusi voiman:
Sydämmen siveän lämmön,
Tahdon kestävän keralla --
Niin väkevän luonnon vimman
Voit hyvinkin taltutella
Tuon villin pojan povessa: --
Kehnon kasvatuksen kuotta
Puhdista hänestä, riisu
Pois perityn raihnan räähkä!
Sen jos voit, niin hän on terve,
On ylevä sankarluonne. --
Niin perustat vaimon vallan,
Lempeän ja rauhallisen,
Urosten ohella uuden
Vallan, hellän ja vapaan,
Ettei orjan kahle paina
Eikä ontuen edisty
Täst'edes Kalevan kansa,
Vaan vakailla askelilla,
Kun nainen osansa tuopi
Työn yhteisen vainiolle.
Siksi vallitse varoen,
Tuo poika kesytä! Muista:
Työväessä voimakkaassa
On Kalevan kantajoukko.
ILMARI (puristaen Väinön kättä).
Ylistän sinua, veikko,
Neuvosta hyvän sydämmen,
Vaikk' epäilen keinoasi. --
Tuo kun orja ei olisi.
ILVO.
Väinö, viisas ja ylevä!
Lentohon minua neuvot,
Vaikk' et siivillä varusta.
Käsket: laula leivosena!
Vaikk' et laulun ääntä anna.
Toivoa, suloa soitat,
Kirkkautta, korkeutta --
Mut todellisuus, elämä,
Hyöty -- unhottuvat aivan.
Leivon laulust' ei eletä,
Ei kaunis ajatus ruoki,
Työtä tarvitsen väeltä!
Mut orjan masennan ensin,
Sitten armoa ojennan
Hänelle, hivutetulle,
Kurjana kujertavalle.
Tuo orja kovin on korska.
Jos rikos ja julki ryöstö
Armon voittaisi äkisti,
Vaivoitta, parantumatta,
Niin peritty järjestyskin,
Esimerkin löyhän vuoksi,
Särkyisi sepon talossa,
Eikä orjan raaka mieli
Onnesta iloita voisi,
Ansiotta voitetusta.
Siis kuri hänelle ensin,
Ankara kivistelevä,
Kuin tauti jumalten tuoma.
ILMARI (nuhtelevasti).
Vaimoni!
UNTAMO (Ilvolle).
Osattu isku.
Orjan ymmärsit hyvästi.
VÄINÖ.
Nuor' olet, ihana Ilvo,
Tarkoin harkitse tekosi!
Ei luonnossa kahta kasva
Samanluontoista, näköistä;
Kuinka kaikille sopisi
Samat ohjat, yksi vitsa?
Luonnetta vähittäin tutki,
Sen johdolla keksi keinot,
Joilla tuon pojan parannat.
Muista, ett' ylevä armo
Herättävi rakkauden,
Rakkaus paremman tahdon.
UNTAMO.
Liiaks' orjan vuoksi vaadit.
Harva meistä on vapaista
Niin hyvästi hoivaeltu.
ILVO.
Ei ole aika vaaliella
Orjan oikkuja monia.
Työtä vaadin orjaltani,
Käskyntyötä kuuliaista.
Tässä miehest' on kysymys,
Ei pojasta lapsekkaasta.
Kullervolle.
Huomenna salolle suorit,
Menet karjan kaitsijaksi.
Itse tutkin elkiäsi,
Jälkiäsi kuulostelen.
KULLERVO.
Tuon tylynkö vaimon valta
Vääntäisi minut kuin vitsan
Sarvikarjan kytkyeksi.
Raataja rahanalainen
Raavastenko vertaiseksi!
ILMARI.
Samalle salolle Tuiro
Tuopi miehiä palolle,
Kuokkijoiksi, kannon vääntäjöiksi.
Itse jään takomatöille.
Sinullekin, sisko kulta,
Soman solkesi rakennan
Ehommaksi entistänsä.
ANJA (syrjässä).
Ain' olet hyvä minulle,
Veljyeni! -- Suojelethan
Tuota Kullervo poloista,
Hän on sairas, luulen.
ILMARI.
Tyttö!
Sinut Kullervo häväistä
Tahtoi -- häntä puolustatko?
Muista, ett' olet luvattu
Kauko urholle omaksi!
VÄINÖ.
Jää hyvästi, seppo! -- Ilvo! --
Anjakin! -- Me kylvelemme
Sen lemmessä, tuon vihassa,
Mut aika hedelmän tuopi,
Sen suloisen, tuon vihavan.
Urhot, aina muistakaatte,
Ettei yltyisi himonne
Yhteisonnen sortajaksi.
KULLERVO (erikseen).
Mikä on minun osani
Yhteisonnesta? --
UNTAMO (Ilvolle, jättäen hyvästi).
Kurita
Tuo rietas Kalervon poika,
Ettei sen käsi kohoa
Kalevalan kaatajaksi.
KAUKO (jättäen hyvästi).
Anja, suojelen sinua
Miekallani, hengelläni!
Kaikki poistuvat. Anjakin, silmäten alakuloisesti
Kullervoa, seuraa veljeään.
KULLERVO (yksin, katkerasti).
Tämäkö minun osani?
Vieläkö alemma luisun? --
Silloin nuo vihaiset vallat,
Vaikka pilven päälaelta,
Maahan raappasen rajusti.