Joukolan suuri savupirtti. Perällä ovi. Oikealla avotakka,
vasemmalla pitkä pöytä sekä kasinkivet, joilla SINIKKA jauhaa.
NUORI JOUKO ja KIRRI varustelevat aseitaan. TAINA kehrää
värttinällä, AINO pesee astioita.
KIRRI.
Jos jotakin unohtaisit,
Voisin syrjästä sysätä
Suuhusi sukevan mutkan,
Johon Väinö vierähtäisi
Kuin ovela Hiiden hirvi.
NUORI JOUKO.
Tulla voit todistajaksi,
Vaan et neuvonantajaksi:
On älyä itselläni
Vaikka Väinönkin varalta.
KIRRI.
Sanoin vaan sitä sanaksi;
"Jos" sanoin ja jos on jos.
SINIKKA (syrjässä).
Sen tuhannen venkaleita!
"Jos on jos!" Mut jospa hiisi
Toisi teille surmaa viisi.
Orja tässä kiertää, jauhaa,
Saapi tuskin öisin rauhaa.
Syöjätär jos oisin, söisin
Teistä lihan luista öisin!
NUORI JOUKO.
Orja ryökälekö siellä! --
Kirri, myrkytitkö nuolet?
KIRRI.
Tein sen.
NUORI JOUKO.
Jos aseissa Kouki
Vastahamme rynnistäisi --
KIRRI.
Nuolen saisi, siihen jäisi.
Sivaltaisin sitte miekan,
Pään pahalta pirstoaisin.
SINIKKA (syrjässä).
Mut jos luutuisi kätesi,
Menettäisit itse pääsi!
NUORI JOUKO.
Jousi matkahan ja miekka,
Se on tietty, miehen merkit.
Mut paras ase on loitsu,
Jota kuulevat jumalat,
Vapisevat luonnon voimat.
SINIKKA.
Piimäparran viisautta!
Kavahda, kavala Jouko,
Ei sinua Väinö väisty.
Sun manaa hän maan omaksi,
Jottet nouse nostamatta
Kotias kohentamaan!
Muut säikähtyvät.
NUORI JOUKO (tarttuen orjaan).
Sinut, sen kirottu orja,
Lyön liivaksi, maan mäsäksi,
Jollet suutasi tukitse!
Orja valittaa.
KIRRI.
Kurista katala riepu!
AINO.
Ei sovi sinulle, veikko,
Käydä orjahan käsiksi.
KIRRI (syrjässä).
Se on tyttö -- aina armas!
NUORI JOUKO.
Olet, sisko, oikeassa.
Henkipattosen pelastit.
On sotia suurempia
Käydä nuoren Joukahaisen --
Ei orjan opettaminen.
TAINA.
On salossa saartamista
Pelloksi ja niittymaaksi,
Kirvehen ja kuokan työtä.
On susia, karhujakin,
Ne kukista kankahilta,
Että ei katoa karja
Eikä lapset laitumilta.
Niissä voimasi osoita
Kuin väkevä Suvannon urho --
Se on sankarin tekoa!
NUORI JOUKO.
Säästä jo, emo, sanasi
Väkevästä vääntäjästä!
Etkö aavista tuhoa?
Päivän matkan pääss' on Väinö
Peltoinensa, niittyinensä:
Kalat on katoamassa,
Otukset vähenemässä
Kaskitulten tuprutessa.
Vieläkö minun pitäisi
Riistametsät maahan lyödä?
Minunko ajaa orava
Oksalta iloitsemasta,
Rikkoa repojen rauha,
Kontion kotielämä,
Pyyt ja metsot pyörrytellä,
Puut tuhaksi polttamalla?
Niin itse Tapion valta
Kukistuisi kunniatta
Isien iki saloilta.
VANHA JOUKO on edellisen puhuessa kalakontti selässä astunut
sisään ja ripustanut kontin viilekkeistä ovenpieleen seinän
koukkuun; istuu pitkän pintapöydän päähän.
VANHA JOUKO.
En kehoita kaskimaaksi
Saloja kukistamaan.
Kalanpyynti, metsänkäynti,
Ne minulle mieluisimmat,
Niillä ne eli isätkin,
Etköpä sinäi eläne. --
Mut elä sopua sorra
Väinön ja itsesi välillä.
Suloinen on rauhan riista,
Makea sovinnon malja.
Niist' on nouseva kotisi,
Vaan ei vainon pyörtehestä.
NUORI JOUKO.
Oi isoni, oi emoni!
Ei nyt verta vuodatella.
Väinön laulut, Väinön maine,
Ne minua ahdistavat,
Jott' on pääni pälkähässä --
Laulan öilläkin unissa.
VANHA JOUKO.
Väinön laulut -- Väinön maine!
TAINA.
Vedä et vertoja hänelle! --
Olet lapsi laulajaksi
Suuren laulajan keralla.
NUORI JOUKO.
Heikko on emoni usko.
AINO (harkiten itsekseen).
Veljenikö laulajaksi! --
Väinön kanssa voittosille? --
Iloksiko vai suruksi? --
Suruksi koko suvulle.
KIRRI.
Miksi, Aino, noin epäilet?
Miksi aavistat pahoja?
Etkö voisi nyt iloita
Tuumistamme urhokkaista?
AINO.
Suon teille suvisen ilman,
Vaan ei myrskyt vallassani.
Tuolla on ihana ranta,
Tyyni, kaunis lummepauni. --
Siell' olen istunut kivellä. --
Mutta mies sota-oritta
Viepi vettä sotkemaan: --
Vesi on samea, synkkä,
Siihen ei kuvastu kukka,
Lehto eikä päivän silmä --
Miksi ei vesi iloitse?
NUORI JOUKO.
Aika on veden iloita,
Kun on orhi uitettuna.
Aika naisten naureskella,
Kun on voitettuna Väinö.
AINO (jatkaa).
Taikka tuolla on ulappa,
Tyyni, kirkas; alli uipi
Siellä joutsenen keralla.
Soutelen minäkin siellä,
Vieno tyttö venhosessa,
Ihanuutta ihmettelen:
Taivas yllä, taivas alla,
Kummallakin kultakehrä,
Välillä ihana ilma,
Rannat kaikki rauhalliset,
Puu ei nuoku, leht' ei liiku,
Linnut vaan visertelevät;
Mieleni mesiherana
Lauluksi solahtelevi,
Rannan kaikua tavaten. --
Mutta äkkiä idästä
Ratkeaa raju vihuri,
Pilven tönkän työnnältävi
Päälle järven rauhallisen: --
Nyt sohina, nyt tohina
Yllä, alla ankarasti;
Ves'sihinä, ves'sähinä,
Aaltojen vihainen virta.
Minä lapsi tyynen lammen
Kalpeana kaarittelen
Kotirannan ruohikkoon --
Jollen vierähdä vetehen.
Miks'ei päivä maille pääse?
Miksi en ilosta laula?
NUORI JOUKO.
Aika on auringon näkyä,
Kun on myrsky mailta mennyt.
Aika tyttöjen iloita,
Vihollisen voitettua.
KIRRI.
Luota, Aino, veljyeesi!
Kuuletpa hänessä miehen,
Jok' on suustansa sulava
Eikä taidossa takellu.
TAINA (tarttuen Nuorta Joukoa käteen).
Sanon, kuule poikueni:
Jätä hurja kilpakiihko,
Sammuta vihainen mieli.
Kestä et Väinön viisautta,
Käypi kuin kevätlumelle:
Päivän kanssa taistellessa
Masentui se maan rakohon.
Talven puolesta sinäkin,
Kuin Puhurin julma poika
Taistelet kevättä vasten,
Viisautta, viljelystä,
Suvituulen mieltä vasten.
NUORI JOUKO.
Sepä on mies kovin ylevä,
Se Suvannon suurisuinen:
Naisen mieli on matala,
Senkin tyyten tyhjenteli
Viekkahilla virsillään.
AINO.
Jouko, veljyeni!
NUORI JOUKO.
Poistu,
Sisko! Sin' et tunne tuota,
Minkä loi kevät minuhun,
Mustan kiihkon.
AINO.
Sit' en tunne.
Tunnen vaan oman tilani.
Ajattelehan orasta,
Hangen alla uinuvata.
Se kevättä vartoi, vartoi,
Toivoi putkelle puheta,
Kukkiakin päivän alla,
Nauttia kevät-iloja.
Niin tulikin keito kevät,
Päivin paistoi, öin pakasti,
Söi orahan onnen toivon,
Ilon kuihdutti kukalta.
Niin uneksin, niin odotin,
Niin olen pettynyt minäkin.
NUORI JOUKO.
Heitä jo lapsien tarinat!
AINO (jatkaa).
Ajattele aurinkoa,
Joka aamua odotti,
Päästäksensä päilymään
Maan vesille, viertomaille,
Maan saloille, sammalille,
Eläimille, ihmisille.
Tuota toivoi ja odotti.
Mut oli ylennyt maasta
Inha usva taivahalle.
Se pimitti päivän silmän,
Aurinko sumuhun nukkui. --
Niin on mieleni minunkin,
Unelmani usvan alla.
NUORI JOUKO.
Pelkosi on joutavata,
Turinata tuhman linnun.
Ei sovi tuot' urhon kuulla,
Vesi ei olvesta vetele.
AINO (jatkaa).
Ajattele kevätpääsky,
Tullut tänne muilta mailta,
Kuvannut vihantanurmen,
Lehtiä ja kukkasia,
Tuulta lemmen lämpimätä,
Pesän pehmoisen tekoa.
Mitä on tavannut täällä? --
Karkean lumivihurin,
Tuulen tuiman ja purevan.
Minäkin, poloinen pääsky,
Kevättäni kaipaelen --
Sinä valmistat vihurin.
KIRRI (heltyneenä).
Haastat silmäni vesille. --
Jouko, heitämmekö retken?
Rakennammeko sopua
Väinön ja Joukolan välille?
NUORI JOUKO (ärtyneenä).
Senkö on kevät sinussa
Herättänyt heikon mielen,
Jotta naisien narina
Sammutti sotahalusi?
Jää kotihin kurja, raukka,
Piile kannon juuren alle,
Tonki siellä mäyrän kanssa,
Multakärsä Kirri, tonki!
Lähden yksin.
KIRRI (raivostuen).
Solvaisetko?
Julma Jouko, solvaisetko?
Tahdotko tapella ensin?
Nyrkillä tai tapparalla?
Nostaa kätensä, vasen nyrkissä, oikea tapparassa.
NUORI JOUKO.
Vaikkapa tuliterällä.
Sinikka nauraa kamalasti, mutta säpsähtää omaa
nauruansa. Taina ja Aino välittävät riidan.
TAINA.
Taatto auta tappeluista!
KIRRI (hillittyneenä).
Jos ei siskoas olisi,
Näyttäisin mihinkä pystyn.
VANHA JOUKO (vakaisesti).
Kuulkatte, pojat, tarina! --
Riitelivät sorsanpojat
Kotirannan kaislikossa.
Niin tuli topakka kyttä,
Rantoja se hiipi, hiipi.
Mut sit' ei näe sorsanpojat,
Riidellä rapistellessa.
Kyttä jousensa viritti,
Sihtas, tähtäs -- laukaisi: --
Siihen sorsanpojat sortui.
Sopikatte, sorsanpojat!
KIRRI (Nuorelle Joukolle).
Kättä anna, veikko!
NUORI JOUKO.
Tässä.
KIRRI (vetäen Joukon syrjään).
Tietäisit mitä minussa
Herätti kytevä kevät:
Kaksi kiihkoista halua
Talven kaiken hautunutta
Niinkuin koski kohvan alla:
Raju rakkaus on toinen,
Taudin kuumeisen tapainen;
Toisen on nimi musta mieli,
Rakkauden synkkä varjo.
Ne nyt reutovat minussa,
Johtavat joka tekoa.
Milloin hellyn niinkuin tässä,
Aino kun satutti sanoilla.
Taikka kolkkona epäilen,
Toivotonna, vaikka lemmin --
Silloin kiihdyn katkeraksi,
Satelen vihasanoja
Niinkuin suolan järkäleitä,
Joita haavoihin hajotan
Suosimatta, säälimättä,
Vaikk' olis vamma vaivaisella,
Sitäkin kirvellyttäisin.
NUORI JOUKO.
Se minunkin mieleheni.
Säälisitkö, heltyisitkö,
Et ikinä naista saisi --
Saisit naurun, pitkän pilkan.
Sen sylihin suostuu nainen,
Ketä on pelätä pakko.
Kuka on ankara ja kumma,
Sen etehen antauvi
Hän kuin laakso vuoren alle,
Nöyrin, notkahtavin mielin.
KIRRI.
Oletpa kokenut koira,
Kun tunnet otuksen oikut.
NUORI JOUKO.
Tunnen vieläkin enemmän:
Kun tulet todistajaksi
Voimistani, voitostani,
Kun kukistan Väinämöisen,
Niin voit urhona palata
Keralla parahan urhon,
Olet yksi kummemmista,
Voitat tyttöjä tukulta,
Väistät rinnaltasi Väinön,
Mustan mielesi valostat.
Eikö totta?
KIRRI.
Totta lausut.
Väinön, juuri Väinön soisin
Manan eukolle vävyksi. --
Kanssas lähden.
NUORI JOUKO.
Kelpo Kirri.
Lähtekämme!
VANHA JOUKO.
Kuule, poika!
Minuss' ei kevät herätä,
Ei haluja, ei himoja.
Herätti toki kipuja,
Tuskia unettomia
Ilmoja ennustamaan;
Muistoja herätti monta
Nuoria varoittamaan:
Menet kerskaten sotahan,
Silmäpuolena palajat.
NUORI JOUKO (halveksien).
Höpiset, isäni vanha!
Keskustelee Kirrin kanssa.
SINIKKA (syrjässä)
Kevät! -- näytithän minulle,
Kuinka kahlehensa luonto
Katkoi, pursuten, poristen
Vapahasti, vallatonna. --
Miksi et minua, kevät,
Päästä orjan pälkähästä?
Ikävän herätit hurjan,
Tuskan toivottoman, kurjan.
Epätoivoisesti.
Orja raukan on elämä
Kuin polulla ruohon silmän,
Poljettuna, sorrettuna.
NUORI JOUKO (äkisti).
Niinkuin nuoli päätös lensi.
Hyväst', äiti!
TAINA.
Poikueni!
Kuulehan keväimen kieltä
Äitisi sydämen kautta!
Syvältä kuin talven alta
Toiveheni tulvehtivat:
Soisin vuotavan metenä
Lasteni perintömaitten,
Kukkivina, marjavina,
Viljoina vihottavina --
Itse unena unhottuisin.
Kuulisinko suut sulina
Rakkautta rallattavan,
Kuuluttavan kunniata
Lasteni kotipihoilla --
Itse kuin kaste katoaisin.
Joukoseni, poikueni!
Riistäisitkö nyt minulta
Toivoni toteumasta?
Äitisi suruilta säästä!
Jos menetkin Väinön maille,
Tee sopu, rakenna rauha.
Päätä se lujalla mielin!
NUORI JOUKO.
Oi, emoni, kantajani!
Tunne mieleni tukala,
Niin et vaadi vaikeinta.
Maan sydäntä routa särki,
Minun mieltäni pakotti
Kaiken talvea ajatus,
Outo, katkera ja kolkko.
Kevätlämmin hautoi roudan,
Vapautti luonnonvoimat,
Riihottomat, vallattomat
Tulvina tuhoamaan, --
Kirren alta kyyn herätti.
Niin minunkin mielessäni
Keväthelle, tuuli, kaste
Herätti himojen tulvan,
Hävityshaluisen parven,
Villimmän kuin metsän karja
Janoisena, nälkäisenä --
Herätti käteisen kyynkin:
Sen sihinä, sen sohina
On vereni vellotellut,
Etten voi levätä ennen
Kuin olen laulanut Väinön
Suin sytehen, päin savehen,
Parrasta Puhurin suohon.
VANHA JOUKO.
Kateus syö miehen mielen,
Että ei tuhoa tunne.
Luonto on luettavasi,
Elämä opittavasi.
Työtä tehden tyynin mielin
Viisastut iän keralla.
Työ, sovinto -- --
NUORI JOUKO (halveksien).
Tuota kuulen!
Tyyntä tuopi kerran hauta.
Viisautt' on itselläni,
On himoja kiihkoisia.
TAINA.
Sitä jo pelkäsin sinusta,
Kun olit piennä piimäsuuna:
Perho kun kukilla pelmi,
Silvoit sen ohuet siivet;
Rastahan pojat sokeat
Viskoit virtahan pesästä,
Et suonut emon iloita.
Nähtyäs iloisen lapsen,
Sitä viskelit vihalla,
Iloitsit kun näit sen itkun. --
Tuota jo varoitin silloin.
VANHA JOUKO (Tainalle).
Annahan pojan kokea,
Päästä lentohon lepakko.
Kylän ansat on opiksi.
Päästä, sanon.
TAINA (Joukolle).
Mennös, mennös!
AINO.
Jouko, Jouko!
KIRRI.
Rientäkämme!
NUORI JOUKO (ylpeästi).
Hyvä on isoni tieto,
Emoni sitäi parempi,
Oma tietoni ylinnä!
Jouko ja Kirri lähtevät.
SINIKKA.
Vastahasi, julma Jouko,
Surmaksi susimeteli!