oma Laurisi».
Armi käänsi paperin kokoon ja huokasi syvään.
Vinttikamarissa oli syvä raskas hiljaisuus.
* * * * *
— — — Kuulitko, ikkunalasiin koputettiin, — sanoi Helvi ja hänen
äänensä värisi.
— Se oli kenties joku vilussa värjöttävä pieni linturukka, joka
ihastuneena lampun valoon, lensi lasia vasten — vastasi Armi, mutta
Helmi vetäytyi vavisten hänen luokseen.
— Ei se ollut lintu, — minä kuulen sitä usein iltapimeässä, se on niin
kauheata, on kuin seisoisi _hän_ siellä ulkona pimeässä ja pyrkisi
sisälle lämmittelemään. Minä tahtoisin turvata ja suojata häntä, kuten
ennen, mutta en saa, en voi nyt enää sitä tehdä.
— Helvi raukka — huokasi toinen ja kiersi käsivartensa hänen
ympärilleen.
— Sinä, Armi, joka olet niitä korkeampia asioita ajatellut, sano,
löytyykö mitään lohdutusta enää.
Hetken vai'ettuaan virkkoi toinen vakavasti:
— Helvi, sinun suuri, uskollinen rakkautesi on hänelle, niinkuin oli
lampun valo sille viluiselle varpuselle. Se tulvii sinun sielustasi ja
valaisee sitä tummaa yötä, johon hän on mennyt.
— Niin, Armi, mutta ruutu on välissä, ulkona jäätävä kylmyys.
— Lasi on hauras ja särkyy pian.
— Armi, niinkö sinäkin luulet, — voi kuinka minä odotan sitä aikaa! —
sanoi Helvi ja katsoi ystäväänsä, silmissään hillitty riemu.
Syyttömät.
Vankilakoulun ensimmäinen opettaja kulkee pitkin kapeita, kumajavia
käytäviä, jossa tavantakaa kohtaa tuttaviaan, talon harmaanjuovikas
pukuisia asukkaita. He pysäyttävät hänet kysymyksillään ja
pyynnöillään, eikä hän koskaan henno olla heidän toivomuksiaan
kuuntelematta. — Hän on heihin tottunut, he ovat häntä lähellä,
monivuotisia tuttuja monetkin.
Ja vaikka »länsipään» asukkaat ovat uusia ja vasta muutaman kuukauden
tiilitalossa asuneet, ovat he jo huomanneet, että häntä uskaltaa
asioineen lähestyä.
Nytkin kohtaa hän käytävässä kuullun punakaartilaisen, Vihtori
Virtasen, joka nähdessään opettajan tulevan, pysähtyy odottamaan.
— Mitäs kuuluu Virtaselle? — Onko mitään erikoisempaa tänään
mielessänne?
— Tuomio tuli.
— Vai jo tuli. No mikä nyt sitte oli oikeuden päätös?
— »Mullin tuomio» — henki pois!
— Mutta kuolemantuomioita ei enää panna täytäntöön.
— Kova se on sentään lievennettynäkin, — elinkautinen vankeus.
— Voihan tulla vielä uusia armahduksiakin — sanoi opettaja
lohduttaakseen.
Vanki oli hetken vaiti ja katseli synkästi eteensä.
— On se sentään surkiaa kun sellaiseen kohtaloon pitää ihmisen joutua
ja aivan syyttömästi!
— Olette siis ihan syyttä täällä?
— Ihan!
— Kuten kaikki toisetkin.
— Kaikkiko?
— Melkein kaikki sitä vakuuttavat.
— Eihän toki! On meidän joukossamme paljon roistoja ja rikollisia,
jotka ovat tehneet paljon pahuutta, — mutta minä en ole tehnyt mitään
sellaista, mistä tällaisen rangaistuksen olisin ansainnut.
— Mitenkä ne teitä sitte niin ankarasti tuomitsivat?
— No se kävi sillä tavalla, kun minä nyt opettajalle oikein selitän.
Helsingin valtauksen aikana piilouduin minä ensin asuntooni ja sitte
pakoilin jonkun aikaa missä milloinkin satuin suojan saamaan. Mutta
kun minä toverien joukosta näin hävisin, luulivat he minun jo surmani
saaneen. Sitte tulivat meikäläisille tilinteon päivät. Hädissään
syytivät nyt toverini kaikki pahat tekonsa kuolleen miehen niskoille.
Ryöstöt, murhat, rääkkäykset, kaikki omat tihutyönsä sanoivat he
kuolleen Virtasen tekemiksi.
— Olisiko sillä lailla saattanut käydä?
— Ihan varmaan!
Opettaja miettii.
Virtasen katse kiinnittyy vankiin, joka vartijansa saattamana kulkee
pitkin poikkikäytävää. Hän alentaa ääntään ja osoittaa osatoveriaan:
— Tuokin tuolla, — suuri konna!
— Tunnetteko hänet?
— Tunnen toki tuon Ropposen, — pahantekijän, syyti sekin suuret
syntinsä minun niskoilleni.
— No olipas, kun toisen niskoille...
— Sellainen se on, tuo Ropponen.
* * * * *
Vähän myöhemmin astui opettaja Ropposen selliin.
— Kah, opettaja, — olipa oikein hyvä kun tulitte, olen niin odottanut!
— Alkaako aika tuntua pitkälle?
— Pitkä on, ei tahdo päivästä loppua tulla.
— Sanovat ne muut, että tähänkin sentään tottuu, — lohdutteli toinen.
— Kun vaan saisi jotakin tekemistä millä aikaa tappaa. — Sitä minä
ajattelin, että jos opettaja olisi toimittanut minulle maalausvehkeet,
koska minusta nyt tuli talon vakinainen asukas.
— Joko olette saanut tuomionne?
— Johan sitä tuli minun osakseni, kun kuoleman tuomioita kaksittain
antoivat.
— Voitte olla huoletta, ei niistä panna täytäntöön jos korkeintaan
yksi, — naurahti opettaja.
— Tuskinpa sitäkään — onhan se armahdus..
— Niinpä kyllä, ei kukaan nyt enää henkeään menetä. — Istumista vaan
tuli.
— Tuli sitä.
— Ropponen istui hetken vaiti ja näytti harmistuneelta, sitte puhkesi
hän kiihkeästi puhumaan.
— Eihän se muuten niin harmittaisi, mutta kun ihan _syyttömästi!_
— Tekin siis syyttömästi!
— Tekin, sanotte, onko siis muitakin mielestään syyttömiä.
— Melkein kaikki, vain harvat tunnustavat mitään tehneensä.
— On sitä tehty yhtä jos toistakin, mutta _minä_ en ole mitään
rikosta tehnyt. Vahtipalvelusta vaan suoritin ja olinhan minä joskus
jossakin mukana, jossa pahojakin tekivät, mutta sen minä vakuutan,
että en sormeni päälläkään kehenkään koskenut, — mutta kun syylliset
joutuivat kiinni... Minuahan luultiinkin ensin kuolleeksi kun en heti
näyttäytynyt, niin silloin sälyttivät toverini omat syynsä minun
päälleni.
— Tunnetteko Virtasta, jonka kanssa äsken käytävässä puhelin. Näin,
että huomasitte meidät ohikulkiessanne.
Tunnen minä Virtasen, sen kelmin, tietääkös opettaja, että siinä vasta
on mies, jolla on raskas syntitaakka, se poika ei häikäillyt käydessään
käsiksi toisen omaan, ahnas on rahalle ja perso väkeville, tekee mitä
tahansa, omaatuntoa, näettekös, ei ole miehellä ollenkaan. Se vasta on
oikea kelju, tuo Virtanen!
— Tiedättekö, että, hän äsken tuolla käytävässä kertoi itselleen
käyneen juuri samoin, kuin teillekin on käynyt.
— Älkää, opettaja hyvä, ikinä uskoko sen miehen valeita, vai kehtaa
vielä puolustautua ja tekeytyä syyttömäksi, sen hävyttömyydellä ei
olekaan mitään rajoja, oikeudessakin koetti se työntää omia konnan
töitään minun niskoilleni — hirttää sen pitäisi, koko roiston, — vai
sekin mielestään kärsii täällä _syyttömästi_.
Pataljoonan päällikkö.
Samaisen »länsipään» asukkaita oli myös pataljoonan päällikkö, johon
kerran pyysin saada tutustua.
— Mielenkiintoinen mies, — virkkoi oppaani — paljon on hänestä
tässä kaupungissa kapinan aikana puhuttu ja oli siitä muistaakseni
»Työmiehessä» kirjoituksiakin. Jotkut punaset täällä vieläkin väittävät
hänen myyneen Valkosille yhden rintamaosan, kuten heille oli sanottu ja
itsepintaisesti he yhäkin pitävät kiinni siitä uskostaan, että ilman
petosta ei heitä olisi voitu kukistaa, siksi muutamat tovereista vielä
tänäkin päivänä karsain katselevat pataljoonan päällikköä — minä haen
hänet nyt tänne.
Jään kansliahuoneeseen odottamaan.
* * * * *
Kohta saapui hän takaisin, muassaan tuo mainittu mies. Ijältään näytti
hän olevan noin viisissäkymmenissä, keskikokoinen, leveäharteinen,
kasvoiltaan aito suomalainen tyyppi, mutta erikoisesti pisti silmääni
tuo harvinaisen voimakas leuka.
Pienistä, tummista silmistään luo hän minuun epäilevän, tutkivan
katseen, kuin aikoisi sanoa: Mistäs nyt on kysymys, kun alkaa
akkaväkeäkin tänne ilmestyä?
Tämä tutkimus ei kumminkaan kestänyt kauran. Pian palasi hymy noille
järeille kasvoille, joilta ensin ilmennyt epäilys oli kadonnut ja minun
käteni hukkui suureen, karkeaan kouraan.
Ilmoitin haluavani vaan puhella hänen kanssaan ja kuulla hänen
kokemuksiaan kapina-ajoilta.
— No jutellaan vaan, koska on tuota aikakultaakin näin viljalti.
— Kuinkas ne päivät nyt täällä kuluvat?
— Mikäs siinä, meneehän se, nyt varsinkin kun saan ottaa osaa töihin,
onhan ajankulua, kun saa jotain näperrellä. Ei se kruunu töillään
tapa, jollei ruuillaankaan repäse, nälkä vähän tahtoo tulla näillä
annoksilla, minä olen aina tottunut niin riskisti syömään.
Sen miehen ulkomuodosta päättäen kyllä saattoi uskoa.
— Johtunee se tuosta tupakan puutteestakin, — jatkoi hän, — ei
tässä surua muusta olisikaan, kun vaan saisi pitää pikanellikäärön
taskussaan. Näettekös, kun äkkiä pitää luopua tupakasta, johon pienestä
pojasta pitäin on tottunut, niin siitä tulee sellainen ainainen
hiukastus.
— Mutta hyvissä voimissa näytätte olevan, useat täällä valittavat kovin
heikontuneensa.
— Terve kuin pukki ja ihme kyllä, että olen yhä vielä elossa, vaikka
niin moneen kertaan on jo uhattu ottaa henki. Ampua uhkasivat toverit,
kuolemantuomion julistivat minulle valkosetkin ja, — tässä sitä yhä
vaan ollaan. Tottapa se kuolemakaan ei tule, ennenkuin on aikansa
tullut.
Olen minä tässä joskus itsekseni naureskellut, että ei tämäkään elämä
niin vaikeata ole, kun oli se päällikkönä olo, eivät ne ole niinkään
hauskoja, herrojen päivät, varsinkaan kun meikäläinen niille joutuu.
Eikä siitä sitte päässyt poistumaankaan, ei vaikka miten yritti.
Kerrankin kun pyysin eroa, sanoi rintamapäällikkö: — mikäs sun siinä
on ollessasi? — En ole tällaiseen toimeen valmistunut, — selitin minä,
— rupesin vaan tilapäisesti, kunnes ehtisivät valita uuden entisen
sijalle, joka aina oli humalassa. — Pysy vaan siinä — sanoi hän — ei
tässä kukaan ole valmistunut, en ole sotakenraali minäkään, olenpahan
vaan ammatiltani räätälimestari, mutta täytyy tässä kuukin parhaansa
koettaa. Kun taas kerran tuntui kovin työläälle, menin lääkärin luokse
valittaen liikarasitusta, mutta ei se auttanut, — mikäs siinä, terveys
oli hyvä.
Olisin minä solttuna rintamalla mielellänikin ollut, suoritinhan nuorna
miesnä kolmen vuoden sotapalveluksen, mutta ruveta päälliköksi ja vielä
sellaisessa armeijassa, jossa ei ole järjestystä niin minkäänmoista,
ei kuntoa eikä kuria, oli svaboda, näettekös, ja kukin eli niin, kuin
häntä parhaiten huvitti.
Sitte vielä ne pirun ryssät. Niiden kanssa vasta oli ihmeessä,
ei muuta kun yllyttivät miehiä pahantekoon, takavarikoimisiin ja
kotitarkastuksiin. Kerrankin muuan miehistäni sanoi: Mitäs näillä
kivääreillä tehdään, kun niitä ei saa käyttää?
— Etkös tiedä, että niitä käytetään rintamalla vihollista vastaan, eikä
kotinurkissa — sanoin minä.
— Mutta kun ryssätkin...
— Mitäs sinä ryssistä, ne ovat valmiita taas jonkun ajan perästä
tappamaan meidät kaikki, kun taas asiat tässä kääntyy, ettekö huomaa,
miten ne ovat valmiita tyhjentämään meidän pankit ja rahalaitokset,
miten paljon ne Turussakin ryöstivät ja veivät laivoihinsa.
— Niin, ne olivat anarkisteja — päätteli poika.
— No mistäs sen tiedät, mikä niistä on anarkisti, mikä joku muu, ryssä
kun ryssä — sanoin minä.
Eikä niitä kanaljoita taistelussa näkynyt, ei ainakaan rintaman niissä
osissa missä minä olin mukana. Kirkkonummellakin ne vaan rintaman
takana olivat korjailevinaan kuularuiskuja, mutta entäs kun taistelu
oli loppunut ja minä sain toimekseni lastata vangit vaunuihin, niin
jopas tulivat minun luokseni pyynnöllä, että saisivat tehdä niistä
selvän. Kun selitin, että sellainen ei tule kysymykseenkään, pyysivät
ne vielä, että antaisin heidän teloittaa edes johtajat samoin kuin he
ovat omansakin teloittaneet. — Semmoinen se on ryssä, ei siinä ole
miehen vastusta, mutta on julma ja verenhimoinen, kun pääsee voitetun
vangin kimppuun. Monta kertaa teki mieleni antaa niille vasten taulua,
mutta ajattelin sentään, — olkoot minun puolestani.
Sodan alkuaikoina minä olinkin vaan täällä Helsingissä, tehden
vartiopalvelusta kahden komppanian kanssa, toiset kaksi minun
pataljoonastani olivat jo aikasemmin lähetetyt rintamalle. Ja täällähän
sitä oli elämää, kun kaikki oli alussa outoa, eikä kukaan tietänyt
miten järjestää, ja kun yleinen, innostus vielä lisäksi meni miehille
päähän. Kaikki olivat ankarassa toimessa, mutta kukin toimi oman päänsä
mukaan.
Pahinta oli se yleinen vangitsemiskuume, ilman aihetta ottivat
punakaarttilaiset ihmisiä kadulta kiinni. Kerrankin toivat miehet
minulle hyvin puetun nuorukaisen, joka näköjään oli jonkun hienomman
herrasperheen jäsen. — Tässäkin on lahtari— esittää miehistä muuan.
— Mistäs tiedät, että on lahtari?
— Ka, näkeehän sen.
— Onkos sillä asetta, taikka onko se tehnyt mitään, mistä voidaan
syyttää?
— Eikä ole, mutta me vaan tuotiin kun se on lahtari, — intti
punakaartilainen.
— Tietäkääs nyt pojat, — sanoin minä, ja muistakaa kun sanon, että
minulle ei ole annettu minkäänlaista määräystä vangituttaa ketään,
olkoon hän lahtari tai mikä hyvänsä, ell'ei häntä julkisesti
rauhanhäiritsijänä tavata. Meidän asiamme ei ole ketään pidättää,
sitävarten ovat miliisi- ja tiedustelutoimisto — katsokaas pojat, kun
jokainen hoitaa vaan omat asiansa, silloin kaikki käy hyvin.
— Päällikkö taitaa itse olla lahtari kun se pitää lahtarien puolta.
— Kuuloahan sen, lahtari se on ja kun se vielä, on entinen poliisi...
katsos vaan, ettemme toimita sinua itseäsi tiedusteluosastoon, —
uhkailivat minua miehet.
— Viekää pois, jos on mielestänne syytä, — sanoin minä, — mutta
laskekaa ensin se »lahtarinne» vapauteen ja saattakaa se koriasti
kotiinsa, koska nyt on myöhä ja matkalla voisi uusia ikävyyksiä sattua.
Tällä hetkellä olen vielä teidän päällikkönne, — sanoin, ja totella
niiden täytyi, vaikka pahaa murinaa ne pitivät mennessään.
* * * * *
Kerran taas aamulla aikaseen, tulivat miehet uudella tiedolla. —
Lahtarien asepaja löydetty keskeltä kaupunkia, missä asetta lyödään yön
päivän kanssa, lakkaamatta. — Näetteköhän taas näkyjä — epäilin minä.
Samassa soi puhelin.
— Se asepaja, — no niin, mennään katsomaan sitä vapriikkia, — sanoin
minä rykmentin päällikölle, joka oli puhelimessa.
Ja joukolla, juhlallisesti, lähdettiin sitä lahtarien asetehdasta
valloittamaan.
Tämä sijaitsi, kuuleman mukaan, postikonttoria vastapäätä, kadun
toisella puolella ja, — pihan perältä löytyi tosiaankin pajan näköinen,
jossa nokinen mies takoa kalkutteli, korjaillen ympärillään olevia,
aataminaikuisia aseita.
— Kenen käskystä työskentelet?
— Postin talouden hoitaja näitä korjauttaa, kuuluu aijotun jakaa näitä
maaseutuposteljooneille — selittää seppä.
Jo minua olisi naurattanut taas tämä touhu, mutta totisena oli
jatkettava tutkimuksia, piti kutsuttaa vielä se taloudenhoitajakin
kuulusteltavaksi ja tehdä raportti rykmentin päällikölle. Vaikka minä
selitin, että ne aseet ovat paljasta romurautaa, tuli senaatista
määräys, että ne ovat takavarikoitavat, koska armeijassa oli
taskuaseista puute, — tuossahan niitä nyt on, minä sanoin, eikä ole
vaikea huomata, jos putoamaankin sattuu, kyllä sen helposti tuntee,
milloin tasku tyhjenee — tuumasin minä — ja niin vietiin aseet
työväentalolle, mutta maaseutuposteljoonit jäivät yhtä turvattomiksi
kuin tähänkin saakka.
Tuskin olin minä ehtinyt majoituspaikkaani. Säätytalon toiseen
kerrokseen, kun taas haettiin minua alakertaan ratkasemaan muuatta
asiaa.
— No jo nyt on peeveli — sanoin minä, — olenko minä mikään santarmi
tai dedektiivi! Ei muuta kun tutki ja selvittele, yhden jutun kun saa
käsistään, niin jo paikalla keksivät uuden, onko tämä mitään sotamiehen
työtä?
Kassakaapin luona seisoi punakaarttilainen ja muuan siviilihenkilö,
jonka heti arvelin taas lahtarina pidätetyn.
Tuo tuntematon punakaartilainen noputti kassakaapin ovea ja sanoi:
— Tämä on aukaistava ja minun on saatava sen sisällys.
— Entä sitte? — sanoin minä.
— Tämä herra on maisteri N. — hänellä on avain, mutta hän ei aijo
aukaista sitä.
— Vai ei, — minkäs minä sille mahdan, ei minulla ole tämän asian kanssa
mitään tekemistä.
Kuinka minä voin aukaista tuntemattomalle — sanoi maisteri, — ei
hänellä ole mitään papereita, mitkä valtuuttaisivat hänen ottamaan
haltuunsa kassakaapin sisällön.
Punakaartilainen otti taskustaan paperin ja sanoi: — pataljoonan
päällikön on allekirjoitettava tämä.
— Ei ikinä! minä en tunne tällaisia papereita.
— Ei teidän tarvitse sitä avata, — sanoin minä maisterille.
— Onhan tässä alistuttava väkivallan edessä, — tuumi tämä.
Mutta minä vakuutin hänelle, että niinkauvan, kun minä olen täällä, ei
hänelle väkivaltaa tapahdu tämän katon alla.
Siitä paikasta menin puhelimeen ja ilmoitin asian rykmentin
päällikölle, joka käski lähettää miehet esikuntaan, mutta kun tulin
takasin, oli huone tyhjä. Oven vartija ei tietänyt muuta, kun että
molemmat miehet olivat menneet ulos. Maisterin kohtalosta en sittemmin
ole mitään tietoa saanut, mutta sen toisen tulin tapaamaan heti
toistamiseen.
Parin tunnin kuluttua haetaan minut autolla paikalliseen esikuntaan.
Täällä istui se tuntematon tuloani odotellen. Minulta kysytään nyt
juhlallisesti, olenko oikein vakinaisella palkalla ruvennut porvarien
palvelukseen ja samalla julistetaan minut vangituksi ja pistetään
kellariin, josta taas jonkun tunnin kuluttua sain astua vapauteen.
Voi, kun minua nyt sapetti! Pyysin rykmentin päällikköni ottamaan
selvää minun asiastani, mutta minun annettiin vaan ymmärtää, että
parasta on olla hiljaa ja pitää hyvänään saamansa solvaus. Menin
yleisesikuntaan, mutta sielläkään ei ollut sen suurempaa lohdutusta,
sanottiin vaan, että siinä tiedustelutoimistossa olisi niin paljon
korjattavaa. — No eikös täällä sitte ole pääjohto? — sanoin minä —
niinhän sen pitäisi olla, sanottiin, — mutta ei ne siitä välitä, tuumi
se esikunnan jäsen.
Ei siinä sitte ollut muuta neuvoa, kun pyysin vaan, että toimittaisivat
niin, että minut komennettaisiin rintamalle, mitä pikemmin, sen parempi.
Mutta ennenkuin se määräys tuli, sattui vielä muutamia hullunkurisia
juttuja täällä. Niinpä kerrankin, kun olin kotona perheeni luona,
syöksyi sisään muijaparvi, jotka tahtoivat tietää omaisistaan, jotka
minä olin lähettänyt rintamalle. — Oli, näettekös, kysymys niistä
kahdesta komppaniasta, joista minä en tiennyt sen enempää kuin hekään.
— Mutta päällikön täytyy tietää, koska on itse ne sinne lähettänyt —
vaativat vaimot.
— Minä sain vaan määräyksen laittaa kaksi komppaniaa työväentalon
pihalle ja kuulin vasta jälestäpäin, että ne olivat viedyt jonnekin
Porin tienoille.
— Lieneekö minun mieheni elossakaan enää!
— Ja minun...
— Entä minä, jolta mies ja poika on lähetetty tapettavaksi...
— Päällikön täytyy saada selvä, ovatko ne vielä hengissä.
‒ Kuulin tässä eilen, että ensimäinen komppania on kokonaan tuhoutunut.
— Se tietää sen, mutta koettaa salata.
— Mutta hyvät akat... — koetan minä väliin, vaan tiedättekös, siinä oli
sellainen voivotus, huuto, ja parku, että mahdotonta oli saada ääntänsä
kuuluville.
— Mutta meidän pitää saada nostaa miestemme tili — huutavat ne edelleen.
— Ei minulla ole mitään kassaa hallussani.
— Vai ei! — se tappaa meiltä miehet ja aikoo näännyttää meidät
lapsinemme nälkään ja viluun.
— Rahastonhoitaja maksaa palkat — koetan minä selittää.
— Siellä me jo kävimme ja se neuvoi pataljoonan päällikön luokse.
— Siinä on tullut erehdys, kyllä se selviää, — koetan minä lohduttaa, —
mutta kuka sitä kuunteli. Muijat vaan huusivat, itkivät, ja haukkuivat,
että samanlaisija porvareita ovat omat johtomiehet, kuin lahtaritkin,
samat ovat herroilla tavat, ketä tahansa olivatkin — ja kun vihdoin
sain ne ovesta ulos, niin jo minä helpoituksesta huokasin, — siinä sitä
vasta on ihminen pelissä, sellaisen kiukkuisen akkalauman kanssa.
* * * * *
Vihdoin viimeinkin pääsin rintamalle, mutta ei ollut helppoa
sielläkään, kun piti hallita sellaista hillitöntä laumaa, saamatta
käyttää minkäänlaisia rankaisukeinoja, piti muka olla toverikuri,
— mutta ennenkuin siitä on apua, pitää joukon olla jo paljon
kehittyneemmistä aineksista kootun.
Minultakin kun miehiä kaatui, täytettiin komppaniat aina uusilla
tulokkailla, ne olivat kirjavaa kansaa, — kaikenlaisia maankiertäjiä,
joutolaisia ja Kakolasta irtilaskettuja rangaistusvankeja, joita
valitsematta oli punaiseen armeijaan pestattu — pahaa tekivät, mitäs
muuta, — päällikön syy!
Minkäs niille sitten teki, kerrankin määräsin kiväärin pois mieheltä,
rangaistukseksi varkaudesta, — ei muuta kun kimppuuni sain koko joukon.
Ja kun vastuksia sattui, kun saatiin suuria tappioita — päällikön syy,
— sen niskaan purettiin pahat tuulet.
Muistan kerrankin sellaisen päivän. Huono oli ollut onni. — Tehtiin
paluuta meren jäätä pitkin, joka ylt’yleensä oli märän lumisohjon
peittämä. Kuulin pahaa ennustavaa murinaa ja koko joukko oli äkeällä
päällä:
— Mitäs nyt tehdään, päällikkö, kun joka pojalla ovat kengänpohjat
puhki, on aivan kuin paljasjaloin lumisohjussa lahnustelisi. On sekin
komento, kun paperipohjaisia kenkiä jaetaan sotamiehille, — puhkesi jo
puhumaan muuan.
— Sellaisia ne ovat kaartin kengät kaikki, pahvista vaan pohjat, onhan
se surkeata, mutta minkäs minä sille nyt mahdan.
— Minkäs sille tarvitseekaan mahtaa, kun on itsellä hevonen.
— Tästä tämän saat! — sanoin minä ja astuin alas ratsuni selästä —
jaksan minä kävelläkin.
— Päällikön pitää ratsastaa — huusi joukosta joku.
— Joutaa se vaan kävellä kuten muutkin, sillä ovat ehjät saappaat ja
vielä kalossit päällä — tuumi toinen.
— Saappaat ovat omani, samoinkuin kalossitkin, niitä en ole kaartilta
saanut, eikä niihin tule kenenkään mitään, mutta tuon hevosen saa
ottaa, kenen on vaikeata kävellä — sanoin minä, ja jatkoin matkaani
jalan, kunnes mieheni taas tulivat siihen yksimieliseen päätökseen,
että päällikkö ratsastaa ja niin minut taas istutettiin hevosen selkään.
* * * * *
Meidät oli määrätty Viipuriin, mutta mikä lienee muuttanut päällystön
mielen, — Hyvinkäältä sain kuulla, että oltiinkin menossa pohjoista
kohti. — Minun olikin mieleeni tämä muutos.
— Onkos tämä mikään Viipurin tie? Sinä perkele olet meitä taas nokasta
vetänyt, — kovenivat miehet minulle, kun oltiin tultu Toijalan asemalle.
— Rintama kun rintama, mikäs siinä, — sanoin minä — Viipuri tai
Tampere, onkos väliä, missä vaan parhaiten apua tarvitaan — vai
pelkäävätkös pojat sitä »Mannerheimin lihamyllyä» —.
— Ei pelätä, ei!
— No mennään sitte ja tehdään siitä selvä, ei tässä ole aikaa
vuosikausia sotia käydä, muuten tulee nälkä ja tappaa kaikki. —
Täytyyhän tästä viimein tulla loppu. — Sanoin minä ja se tuntui olevan
miestenkin mieli.
— Ensi pyhäksi Vilppulan kirkkoon!
— Olkoon päätetty!
* * * * *
Se kävi sitte niinkuin kävi, niinä päivinä tulikin Vilppulan rintamasta
selvä, vaikka tulos olikin toisenlainen, kun olimme toivoneet.
Otimme osaa lopputaisteluun ja lyötynä, perin pieneksi huvenneena
oli joukkoni, kun me lopuksi, monien vaiheiden perästä saavuimme
Tampereelle.
Näkyi, että tänne olivat pakkautuneet punasten joukot kaikilta
suunnilta. Koko kaupunki oli täynnä punakaarttilaisia, asemahuoneetkin
niinkuin nuijalla lyödyt.
Menin suoraan esikuntaan. Täällä kohtasi minua odottamaton näky. Miehet
makasivat kaikki pitkin lattiaa ja pöydällä tyhjät konjakkipullot ja
lasit todistivat, että täältä olivat kaukana surut ja huolet.
Ovi toiseenkin huoneeseen oli auki; — mikäs siinä, minä astuin
peremmäksi. Täälläkin sama komento. Yksi käänsi kylkeään sohvalla, muut
viruivat lattialla.
Minä ravistin olkapäästä sitä sohvalla nukkujaa, arvellen, että tuossa
varmaankin on päällikkö, koska on ylempänä muita. Se örisi jotakin,
mutta en saanut siitä selvää. Tein uuden yrityksen parantaen vielä
äskeisestä.
— Etkös sinä perkele kuule, kun sanoin, että siellä se on nurkassa, se
pullo — kiivastui unestaan häiritty...
— Hiiteen pullot, — sanoin minä — tässä on nyt tärkeämpiä puhuttavia, —
missä on esikuntapäällikkö?
Muristen jotain käsittämätöntä painui tämä takaisin sohvaan, ollen jo
uudelleen unessa. Huomasin jo, että siitä ei tule tolkkua, palasin
takasin etuhuoneeseen ja onnistuin lopuksi valveuttamaan yhden noista
lattialla nukkujista...
— Saisikohan täällä tavata esikuntapäällikköä, taikka puhutella edes
jotakin esikunnan jäsentä? — kysyin minä.
Puhuteltu nousee istualleen ja kynsii kohmeloista päätään.
— Jaa, — mitäs olis asiaa?
— Kunhan ensin saan kuulla, ketä minun on kunnia puhutella.
— Olen esikunnan varapuheenjohtaja.
— Minä olen N:n pataljoonan päällikkö. Tietääkös täällä esikunta, tai
huvittaako teitä kuulla, miten Vilppulassa on käynyt.
— Oo ja, kyllä tiedetään.
— Minä tahtoisin tietää, mihin toimenpiteisiin on esikunta ryhtynyt.
Varapuheenjohtaja laskee kirousta, kuin ulkolukua, sitte hän röyhistää
rintaansa, katsoo tuikeasti verestävillä silmillään ja sanoo: Sellaiset
päälliköt ja sotamiehet, jotka peräytyvät rintamalta ilman esikunnan
määräystä, eivät tarvitse muuta, kun antaa maistaa omia pistimiä.
— Omia pistimiä, oikein, olen kanssanne samaa mieltä, mutta se
toimenpide olisi alotettava täältä esikunnasta.
— Vai täältä! Me olemme tehneet työtä yöt päivät, ihan tässä tulee
hulluksi ihminen!
— Sen kyllä uskon, — sanoin minä — senverran tunnen tuon aineen
vaikutusta — järjen se vie.
— Mitäs sinä siinä viisastelet? — äkämystyy varapuheenjohtaja.
— Mitäs minä, — näen vaan suuren määrän tyhjennettyjä pulloja, josta
heti huomasin, että toimessa täällä kyllä on oltu, mutta nyt olisivat
hyvät neuvot tarpeen, koska vihollinen on kohta niskassamme.
Varapuheenjohtaja ei vastannut, katseli vaan tylsästi eteensä, niinkuin
ei olisi oikein tajunnut mistä oli kysymys.
Samassa tuli siihen muuan helsinkiläinen, jonka minä tunsin ja se alkoi
kysellä, mikä on tähän alituiseen peräytymiseen syynä.
— Juopottelu! — sanoin minä — täällä juodaan, rintamalla juodaan,
kukin koettaa järjestää elämänsä niin mukavaksi kuin mahdollista ja
miehet pyrkivät mikä lomalle, mikä pakosalle, päästäkseen ajoissa
pois satimesta. Semmoinen on meillä komento. Kaikenlisäksi seuraavat
Valkoset sitte vielä puhelinkeskustelujamme ja kuulevat koko tämän
meiningin — mahtaa niitä naurattaa!
— Mistä sen tiedät? — kysyy varapuheenjohtaja.
— Kun oli mukanani telefonimonttööri, joka kahden miehen kanssa totesi
asian.
Varapuheenjohtaja hyppäsi pystyyn ja kiljasi.
— Se on helvetinmoinen vale!
Jo suututti minuakin, sieppasin pöydältä konjakkipullon ja vähällä oli,
että en nakannut sitä varapuheenjohtajan päähän.
‒ Vai valhe! — huusin minä — mutta tässä pullossa on konjakkia ja koko
esikunta on sikahumalassa — onkos sekin valhe?
Tästä meidän kovaäänisestä keskustelustamme heräsivät vähitellen
lattialla nukkuvat esikuntaherrat, minut julistettiin vangituksi ja
teljettiin sivuhuoneeseen, mistä sitte pian sain vapaakyydin Helsingin
tiedusteluosastoon.
Siellä suljettiin minut taas yksinäiseen suojaan, jonne usean tunnin
odotuksen jälkeen vihdoinkin ilmestyi kaksi tutkijaa, jotka alkoivat
minua kuulustaa.
— Missä ovat rahasi?
— Ne otettiin jo Tampereella.
— Paljonko niitä oli?
— Vähän yli neljätuhatta kaartin rahoja, omiani kuusikymmentä markkaa.
— Entä ne rahat, mitkä sait lahtareilta? — kysyy tiedustelija.
Olin ensin hämmästyä sanattomaksi, mutta pian minä ymmärsin yskän ja
täytyi niille totisesti nauraa. — No on sitä älyä teidänkin päässänne
joskus, — minä sanoin — olipa se hauska keksintö, minusta teitte
syntipukin ja miehille varmaan on selitetty, että minä olin myynyt
rintaman valkokaarttilaisille. Silläkö te pelastitte oman nahkanne,
johdettuanne ensin kaikki hunningolle.
— Mikä nyt on hunningolla?
— Kyllähän sen kohta näette, kun Valkoset ovat täällä.
— Et sinä niitä tänne asti saa, vaikka kyllä koetit tietä avata.
— Älä viitsi minun edessäni joutavia jutella, ei siitä ole tässä mitään
hyötyä, uskotelkaa ihmisille mitä haluatte, mutta älä tuo minulle
vasten silmiä noita lorujasi, joita et itsekään usko — puhelin minä.
— Ei se tarvitse muuta, kun viedään vaan suoraan jäälle — sanoi
tutkijoista toinen, joka tähänasti oli ollut vaiti.
— Viekää pois, — sanoin minä, — onhan teillä valta, mutta antakaa
sentään ensiksi syödäkseni, ette suinkaan aijo minua nälkäisenä
taivaaseen lähettää.
— Ei tämä ole leikin asia.
— Eipä ei.
— Olet sinä jo pääsi edestä pahaa tehnyt.
— No niin kuuluu, mutta minä olen ollut koko päivän syömättä...
Sain kun sainkin lopulta ruokaa, sitte istuttivat he minut umpinaiseen
autoon ja niin sitä lähdettiin.
En muuta ajatellutkaan, kuin että matka päättyisi jäälle, mutta ne
veivätkin minut poliisikamarin putkaan.
Siellä sain levätä sodan rasitusten jälkeen. Ja kyllä minä nukuin,
annoin mennä yöt ja päivät yhteen kyytiin, kunnes jo vallan sekosin
ajasta.
Kerran kiipesin minä ikkunaluukulle ja sieltä näin, kuinka ilmassa
leijaili suuret määrät paperintuhkaa. — Ahaa, ajattelin minä, — se
tulee Säätytalolta, missä herrat polttavat papereitaan, tämä on lopun
edeltä, nyt sitä varmaankin lähdetään käpälämäkeen, Valkoset taitavat
jo ollakin lähellä.
Samassa aukeni putkan ovi ja sisään työntyivät ne kaksi
tiedusteluosaston jäsentä, jotka olivat minua kuulostaneet.
— No terve mieheen, — sanoin minä, — jokos sitä nyt lähdetään jäälle.
Ne ovat nolon näköisiä, eivätkä vastaa.
Aloin arvata heidän asemansa ja teki mieleni hiukan kiusotella.
— Aikovatkos herrat nyt asettua asumaan tähän vaatimattomaan
kortteeriin.
— Aika aikansa kutakin, — vastasi toinen.
Sitte sain kuulla, että miliisi oli vanginnut koko tiedusteluosaston.
Minulle tultiin hetkistä myöhemmin ilmoittamaan, että olin vapaa ja
sain mennä.
Mutta enpä tuosta hyvinkään iloinnut, kun muistin sen paperintuhan ja
tiesin, että tuskin ennätän kotonani hyvästillä käydä, kun tulee toinen
poika ja korjaa taas talteensa, niin kävikin ja täällä sitä nyt ollaan.»
— Täällähän sitä.
»Ja mikäs siinä, joudanhan minä täällä istumaankin, kunhan vaan aina
olisi taskussa käärö sitä parasta _suutupakkaa_.»
Aatteen puolesta.
— Seis, ketä siellä!
Vartija kohottaa kiväärinsä ja tähtää kohden pensastoa josta kuului
kahinaa ja hiljaista supatusta.
— Ulos piilostanne, muuten...
— Älä nyt helvetissä huuda, Mannila, luuletko täällä nyt lahtareita
olevan — me vaan, neljä toveria... odotahan, — oletko yksin?
— Entä sitte? — milläs asioilla toverit liikuskelevat, epäilenpä
aikeitanne, — joutuin tilille miehet!
‒ No älä nyt ole noin olevinasi, kuin mikäkin porvari — ei se tässä nyt
enää kannata.
Miehet kömpivät esille, istuivat pitkälle penkille asemahuoneen
edustalla.
Vartija nojasi kivääriinsä ja katseli heitä. Yö oli hämärä, kuukin
kätkeytyi pilveen. Ei täällä oikein eroittanut toistensa kasvoja, mutta
yksi tuntui kumminkin tutulle. — Tuon punapartaisen miehen oli hän
jossain ennenkin nähnyt.
‒ Varkaisiinkos sitä ollaan menossa, vai mitä?
— Äläs huoli noin mahtaillen puhua, meitä on tässä neljä ja sinä näytät
olevan yksin.
— Vaikka teitä olisi viisi, mutta aikomuksenne eivät ole oikeat, koska
noin lymyillen kuljeksitte. Kuuluuhan sitäpaitsi valituksia jokaikinen
päivä, kuinka punakaartilaiset ryöstävät ja varastavat seudun
asujamilta, pannen puhtaaksi koko tienoon, — se on meille sentään suuri
häpeä! — Minä puolestani olen aikonut armotta ampua sen, joka uskaltaa
yrittääkin väkivallan töitä silloin, kun minä olen vahdissa.
— Älä suotta uhkaile, emme me sitä kumminkaan pelästy. Eikä tässä
sitäpaitsi ollakaan varkaisiin menossa, vaan — kotiin.
— Kotiin! — vai karkulaisia. —
— Nimitä meitä kuten haluat, mutta ei yksikään, jolla hiukankin on
järkeä päässään halua enää jatkaa tällaista elämää, — puhelee se
punapartainen.
— Jassoo, vai sillätavalla ovat asiat, — mutta nytpä muistan; missä
viimeksi tavattiin, sehän oli siellä suuressa kokouksessa viime syksynä
Helsingissä, missä tämä sotakysymyskin oli keskusteltavana. Silloin
minä vielä vastustin asiaa, mutta sinäpä se siellä intoilit silloin:
— »aatteen puolesta, veljet, toverit» — No niin, nyt huudan minä taas
sinulle, että aatteen puolesta pysyt paikallasi, vaikka tässä hetkessä
lahtarit tulkoot!
— Mitä tuo nyt enää kannattaa, — olemmehan satimessa. Johtajamme ovat
puikkineet ryssänmaalle pakoon, ja meitä ei ole enää kuin kourallinen
jälellä täällä Lahden lähistöllä, vaan muutaman tunnin työ saksalaisen
kuularuiskuille. Kaikki on menetetty, miehiä karkaa laumottain joka
yö, ja hullu on, joka jää. Kelle siitä on hyötyä, jos jäämme tänne
saksalaisen teurastettavaksi taikka antaudumme vangeiksi lahtareille.
— Vai sieltäpäin nyt puhaltaa tuuli, — mutta sen minä sanon, että
asiamme eivät olisi, niinkuin ne nyt ovat, ell'ei teidän kaltaisianne
olisi joukossamme.
— Ei, Mannila, ei alkusyy ole siinä, sehän petti sieltä ylhäältäkäsin
— meille valehdeltiin pitkin matkaa, puheltiin suurista voitoista
ja uskoiteltiin tulevilla onnenpäivillä, samaan aikaan, kun jo
itse valmistautuivat lähtemään ryssänmaalle piiloon, pelastaakseen
lopputilistä, jonka hyvin jo tiesivät tulevan.
Kovin sitä saksalaisten tuloakin joukoilta salattiin. Tässä vielä
pari päivää takaperin ammutti meidän komppanianpäällikkö pari miestä,
jotka olivat sitä tietoa toisille levittäneet. — Näyttää kuin nuo
päällikötkin yhä raaistuisivat, hengen vievät vähimmästäkin.
Punapartainen nousi:
— Tule mukaan, Mannila, vielä kadut, jos jäät.
— Vai vielä mukaan! — entä jos minä sanon, että teistä ei yksikään
hievahda paikaltaan.
— Me menemme siitä huolimatta.
‒ Mutta jos minä ilmiannan teidät, tai lasken lävitse jokikisen, — te
kurjat karkurit.
— Voithan koettaa.
— Mutta minä en viitsi, paetkaa te vaan ja koettakaa säilyttää sitä
kallista henkeänne, minä seison vaikka viimeisenä ja sanon valkosille,
kun tulevat, että asiamme on sittenkin oikea, vaikka väärät henkilöt
joukkomme häviöön johdattivat.
— Jää sinä vaan tekemään selityksiä lahtareille, ne kyllä vastaavat
sinulle, ajamalla, kuulan kalloosi, sen siitä hyödyt, kun rupeat heidän
kanssaan viisastelemaan. — Näkemiin, Mannila.
Miehet loikkivat radan yli metsikköön, Mannila katsoi heidän jälkeensä
kunnes hävisivät sinne, kuusikon pimentoon.
Syntyi syvä hiljaisuus.
Ilma on leuto ja äsken langennut vitilumi vuotaa vetenä kattojen
räystäviltä alas.
Mannila istahti penkille ja paineli kiväärinsä perällä suojaiseen
hyhmään.
Kaikki hänen sisälläänkin alkoi rau'eta ja sulaa, — hänen palava
innostuksensa, hänen tähänasti horjumaton uskonsa köyhälistön oikean
asian varmaan voittoon, tuntui jo luhistuvan, ja uuden yhteiskunnan
ihanne oli hänen silmissään nyt, kuin suojaisen sadeilman pehmittämä
lumilinna.
Mannila silmäilee väsyneesti eteensä.
— Tosin oli noilla tovereilla oikeinkin tavallaan, — mitä tämä nyt enää
hyödytti, kun kaikki oli kumminkin menetetty.
Silloin muisti hän lähetin tuoman kirjeen komppanian päälliköltä, jonka
äsken, noiden miesten tullen, oli taskuunsa työntänyt, — se koski
vangittua asemapäällikköä, joka oli tuonne sisähuoneisiin suljettuna.
Mannila luki päällikkönsä määräyksen, — luki vielä toistamiseen ja
paperi putosi hänen kädestään.
— Onko se mies hullu! tahtoo tapattaa ihmisiä ilman muuta, — onhan
tässä jo kylläksi veritöitä tehty!
Hän otti ylös kirjeen, katseli sitä vielä kerran pisti sen sitte
rypistettynä taskuunsa ja lähti kävelemään.
Vangitun vanhuksen kuva ilmestyi elävänä hänen eteensä: — Harmaa tukka,
korkea otsa ja sellainen luja leuka! Koko olemuksessa on harvinainen
voima ja tarmo, — kunnioitettava, miehekäs mies, — olkoot mielipiteensä
mitkä tahansa. —
— Tänä yönä, — kuuluu määräys, — ei, sanon minä, — ei, vaikka mikä
tulkoon!
Vartija astelee ripeästi edestakaisin, tallaten mustan polun
valkoiselle pihamaalle.
— Onko tuokin nyt olevinaan oikeutta; — mies tuomitaan ammuttavaksi,
ilman tutkimuksia ja kuulusteluja, — mistä syystä? — eihän häntä ole
ase kädessä tavattu.
»Vastavallankumouksellinen» — sanoo komppanianpäällikkö, — hyvä, mutta
mistäs sen tiedät, onko sinulla todisteita? ‒ ‒ Mitä lienee sinulla
taas tekeillä? — Olen huomannut sinun ennenkin ajavan yksityisiä
pyyteitäsi vallankumouksen nimessä, — lieneekö toimintasi nytkään
niistä vaikutteista vapaa, mutta minulla et vaan teetä mitä tahansa.
Vartia käveli kiivaasti puhellen puoliääneen: — Minä en ammu
sitä miestä, — vakuuttaa hän yhä, puoleksi itselleen, puoleksi
päällikölleen, jonka tiesi parhaillaan kaupungilla pitävän öisiä
ilojaan.
Hän sytyttää paperossin ja koettaa miettiä muuta, hakien ajatuksilleen
uutta aihetta, mutta lyhyen kehän kierrettyään, palasivat ne takaisin
siihen paikkaan, mistä olivat lähteneet.
Yö oli kulunut yli puolen. Vangittu asemapäällikkö huoneessaan viipyi
yhä lamppunsa ääressä. Mannila näki, miten hän siinä istui, otsaansa
käteen nojaten, — aavistikohan kohtalon, mikä häntä odotti.
Mannilan mieleen hiipi pelonsekainen levottomuus, kuin lähenevän
onnettomuuden aavistus. Olo täällä ulkona tuntui niin oudon
yksinäiselle ja mykkä kuusimetsä seisoi synkkänä kuin tulevaa tuhoa
ennustaen. —
— Johan minä sen sanoin, että en sitä tee!
Kuin jonkinlainen yhteenkuuluvaisuuden tunne kasvoi nyt hänen ja
tuon vangin välille, hänestä oli, kuin joku näkymätön käsi olisi
merkillisesti kiertänyt sekaisin heidän kohtalojansa langat.
— Hän istuu siellä sisällä vangittuna ja minä täällä ulkona häntä
vartioin, — mistä meidän välillämme vihollisuus? — emmekö yhtähyvin
voisi olla yhdessä ja neuvotella miten tässä olisi meneteltävä.
Ja ääni siellä sisässä sanoo:
— Ei komppanianpäällikkö koskaan heitä sitä, kehen hän kerran on
kyntensä iskenyt, ell'et tee sitä nyt, tapahtuu se toiste, — sinun
täytyy pelastaa hänet tänä yönä, nyt on viimeinen tilaisuus, — pelasta
hänet ihmisyyden nimessä!
Mannila poikkesi polultaan, astui likemmäksi ikkunaa, josta valo
lankesi pimeälle pihamaalle.
Mies pöydän ääressä ei nostanut silmiään papereista, joihin oli
syventynyt, — olivatko ehkä asiapapereita, kenties kirjeitä omaisille.
Vartija katselee häntä ristiriitaisin tuntein, sillä hänen sielussaan
kuuluu taas toinen ääni.
— Luuletko, että hän, hieno herrasmies, lyö punikin kanssa veljen
kättä ja antautuu kanssasi keskusteluihin ja vaikka hän ottaisikin
elämänsä sinulta kuin lahjana takaisin, halveksii hän sinua kumminkin
koko sydämestään. He pitävät meitä rosvoina, isänmaan pettureina, he
inhoovat meitä ja taistelevat meitä vastaan, kuin pyhää sotaa käyden.
— Se on heidän asiansa — mutta hän on syytön, — ihmisyyden nimessä...
— Aatteen puolesta! — Mannila, — vastahan sitä äsken vakuutit
tovereillesikin, — nytkö sinä jo ajattelet paeta ja viedä muassasi
valkoisen vangin, — vihollisen.
— Aatteen puolesta, aatteelle uskollinen viimeiseen asti, — kertasi
mielessään väsynyt vartia ja istahti penkille.
— Ihmisyyden nimessä, — kuului vielä, mutta vain jostain hyvin kaukaa.
* * * * *
Aamulla tuli komppanianpäällikkö tiedustelemaan, oliko käskynsä tullut
täytetyksi.
‒ Ei! — paukautti Mannila, — sitä minä en ole tehnyt.
‒ Ja miksikä ei, kun minä kerran käskin.
— Eihän sitä ihmiseltä noin vaan henkeä viedä, ilman tutkimatta ja
tuomitsematta, ei ollut edes minkäänlaisia papereita...
— Kun _minä_ sen sanon, niin siinä se on tuomio, etkö sinä sitä
tiedä, — perkele! Siinä on sitäpaitsi papereita, jos niitä haluat, —
huomisaamuna se tapahtuu, tulen itse mukaan.
* * * * *
On kirkas keväinen aamu. Notkopaikoissa hohtavat vielä valkoiset lumet,
mutta ilmassa väreilee jo voimakas keväinen tuoksu ja metsässä soi
lintujen moniääninen laulu.
Synkkinä, äänettöminä kulkevat kuusikossa ne viisi miestä. Kaksi
asestettua punakaartilaista edellä, kaksi perässä, — keskellä vangittu
asemapäällikkö.
Risto Mannila, toinen etumaisista vartioista kulkee kumarassa, katse
kiinteästi maassa, kuin toivoisi hän sieltä löytävänsä ratkaisun siihen
tuskalliseen kysymykseen, mihin hän kahden unettoman yön kuluessa on
turhaan koettanut itselleen vastata: kumpaa ääntä olisi tullut totella?
Hän kääntyy ja katsoo vankiin. Tämän tyyni, kirkas katse kohtaa
Mannilan katseen. —
Mannilan askeleet tulivat yhä raskaammiksi, kivääri olalla on kuin
taakka, on kuin täytyisi hänen luhistua sen alle.
Kahden korkean petäjän väliin osoitetaan vangille paikka.
Hänen katseensa kulkee kuin hyvästellen kautta metsäisen kukkulan,
sen alla aukeavan laakson ja kaukaisen kylän, joka puoleksi aamun
autereisiin kätkeytyy.
Verkalleen kohoaa vanhuksen käsi ja paljastuu harmaa pää.
— Peitetäänkö silmänne? — kysyy komppanian päällikkö
— Ei tarvitse, — tuli vanhuksen tyyni vastaus.
Mannila saa merkin, mutta hän seisoo liikahtamatta paikallaan.
Silloin astuu esiin käskyn saanut toveri, kohottaa kiväärinsä, mutta
laukausta ei kuulu.
Komppanian päällikkö kiroaa ja komentaa esille kolmannen.
‒ Päällikkö, tuo mies ei osaa ampua! — huutaa Mannila — tämä on
kidutusta! — Ell’en voi hänen henkeänsä pelastaa, en kumminkaan siedä
nähdä vanhaa miestä rääkättävän — — yksi ainoa kuula, hyvin tähdätty,
lopettaa silmänräpäyksessä tämän kidutuksen.
Kumahti laukaus keväisessä ilmassa ja kallioilta vastaili siihen
moninkertainen kaiku.
Ääntä päästämättä horjahtaa maahan vanhus. Veri valuu hienona suihkuna
ohimosta, punaten korvalliselta ne hopeanharmajat hapset.
* * * * *
Kuusenoksia viskelivät punakaartilaiset ruumiin päälle ja lähtivät
painumaan rinnettä alas.
Mutta Mannila jäi mäelle. Lakitta päin, petäjän varteen nojaten hän
vainajan luona seisoo.
Ja on kuin tuossa vierellä ilkkuisi joku: — Sinäpä sen teit, — sinäpä
sen sittenkin teit!
— Aatteen puolesta — höpisee hän ja kasvoillaan on avuton, tolkuton
ilme.
Sovinto.
Järjestyksenvalvoja koettaa hajottaa kokoontunutta kansaa.
— Hullu mies on ilmestynyt kylään, kulkee saarnaten talosta taloon ja
sanoo tulleensa korvesta, rakentamaan rauhaa veljesten välille.
— Mikä lienee, maankiertäjä.
— Pitäisi oikeastaan ottaa äijä talteen.
— Antaa sen olla, — ei tuo liene vaarallinen.
— Hän tekee kiihoitustyötä, hän on provokaattori — hänestä täytyy ottaa
vaaria.
Mutta väkijoukon keskeltä kuuluu repaleisen, paljasjalkaisen vanhuksen
ääni:
Voi veljet, saman heimon miehet, tehkää sovinto — älkää antako auringon
laskea vihanne ylitse.
Ja hän joka ensin löi, tulkoon ja sanokoon, minä kadun ja anon anteeksi
pahat tekoni.
Ja hän, joka vääryyttä kärsi, sanokoon sortajallensa, veljeni, minä
annan sinulle anteeksi kaiken, sillä molemmat olemme me syntiä tehneet.
Älkää maksako pahalla pahaa, älkää kostako kärsimäänne vääryyttä,
»sillä kosto on minun, sanoo Herra».
Voi veljet, saman heimon miehet, peskää jo veljesverellä tahratut
kätenne ja polvistukaa meidän Jumalamme eteen, että hän ottaisi meidän
päältämme vihan kirot ja armahtaisi vielä tätä onnetonta kansaa.
* * * * *
— Näinä vaikeina aikoina on jo moni järkensä menettänyt, — virkkoi
joukosta joku.
— Täällä ei ole lupa puhua, — sanoo järjestyksenvalvoja ja hajottaa
kansan.
* * * * *
Vanha Johannes kulkee edelleen, talosta taloon, kylästä kylään ohjaten
aina askeleensa sinne, missä tuhoisimmin tuntuivat vihan jäljet.
Älkää olko pahaa vastaan, — älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi.
Toiset ajavat hänet huoneestaan ulos, toiset hiukan säälivät höperöä
vanhaa miestä.
* * * * *
Kerran tuli hän iltamyöhällä taloon, missä väki oli jo levolla. Emäntä
vielä valvoi, alustaen taikinaa.
— Rauha huoneellesi, — lausui vanhus.
Huhu on kulkenut miestä nopeampaan, tulija jo tunnetaan talossa, emäntä
vastaa tervehdykseen, hymähtäen surullisen katkerasti.
Vieras käy pyytämättä peremmälle ja istahtaa uuninpenkille.
Toinen jatkaa ääneti työtään. .
— Suuri suru on sydämelläsi, emäntä, ja silmäsi ovat paljon kyyneleitä
vuodattaneet.
— Lienet, vieras, kohtaloni kylältä kuullut.
— En ole, mutta tunnen täällä tuvassasi hiljaisten hetkiesi huokaukset.
— Eipä tuo kummaa, jos jo tuntuisivatkin tämän talon kärsimykset vaikka
matkojen päähän, semmoinen on täällä ollut tänä keväänä tuska, että
vertaista ei ole ennen kuultu, — tupaan tulee raakalaisjoukko keskellä
päivää, raastavat pöydän päässä einehtivän isännän, jonka sitten
omalla pihamaalla pistimillään surmasivat. Ei tällaista elämää ennen
ole nähty, eläimiäkin koetetaan teurastaa tuskattomasti, mutta nuo
raakalaiset koettavat hengenlähtöä hidastuttaa, nauttiakseen uhrinsa
tuskista mahdollisimman kauvan.
— Voi niitä ihmisparkoja.
— Petoja ne ovat minun mielestäni, kun juuri samat ihmiset, joita tässä
on vuosikausia auttanut ja elättänyt karkaavat tilaisuuden tullessa
kimppuun ja vievät hengen.
Siinä on sitte kaikesta palkka.
— Eikö ollut mitään erityistä syytä?
— Eipä suinkaan, muuta kuin kateus, — tuohan se oli, Mäki Matti,
ilmiantajana, hänen toimestaan ne roistot tähän taloon tulivat. —
Tuossa on asunut meidän maalla jo lähes kymmenen vuotta, täältä sitä
aina on Matin mökkiin apua haettu, täältä sitä aina on annettukin.
Tänne ne tekivät töitä niin mies kuin vaimokin, kunnes lopulta
vaatimukset palkkojen suhteen tulivat jo aivan kohtuuttomiksi, olisivat
varmaankin tahtoneet kaiken, — tuli riita isännän kanssa, Matti lupasi
kostaa ja — kosti.
Vanhus katseli nuorta naista silmissään suru ja sääli. Sitte hän
hiljaisella äänellä virkkoi: — Jumala auttakoon sinua antamaan anteeksi
Mäki Matille.
— Mitä sanotkaan vieras! — huudahti emäntä — sellaista rikosta ei
Jumalakaan voi anteeksi antaa. — Onneksi saatiin Matti kiinni ja on jo
tuomittu ansionsa mukaan.
— Rukoile, emäntä, joskus hänen puolestaan.
— Sitä minä en voi, — vastasi toinen kylmästi.
— Ja Mäki Matin vaimolla on seitsemän lasta, oletko tiedustellut heidän
tilaansa?
— Vieras, miksi kiusaat minua, ei minulla ole mitään tekemistä heidän
kanssaan.
— He ovat sinun lähimäisiäsi.
— Olivat kerran, mutta kun on välillä sellainen viha...
— Suuri viha on suurella rakkaudella sammutettava — tiedätkö,
emäntä, Mäki Matin mökissä on suuri hätä, seitsemän pienokaista on
nälkään nääntymässä ja äiti kulkee horjuen kujasilla, etsien heidän
ravinnokseen nokkosia, johon hänellä ei ole suuruksen tuoksua sekaan, —
sinä, emäntä teet selvästä viljasta taikinasi.
— Tarkoitatko, vieras, että minun pitäisi jakaa leipäni veriviholliseni
kanssa.
— Jumala käskee sinun auttamaa hänen pienokaisiaan.
— Mene pois, älä vaivaa minua enää, suruni on muutenkin kyllin suuri.
‒ Minä menen, mutta tulen huomenna takaisin. — Jos murheesi on kyllin
syvä, auttaa se sinua kuulemaan sisässäsi puhuvan totuuden äänen. —
Rauha tulkoon sinun murheelliselle sydämellesi — se oikea rauha, joka
on totisen taistelun tulos ja voitto.
Autuaat ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen.
Autuaat ovat laupiaat sillä he saavat laupeuden.
Autuaat ovat rauhantekijät, sillä heidät pitää Jumalan pojiksi
kutsuttaman, — lausuu mennessään vanhus.
Mutta emäntä pysähdyttää hänet vielä.
— Minne menet yöksi, vieras?
— Yövyn missä milloinkin, heinäladossa, navetan ylisillä, aina sentään
olen suojan saanut, — viimeyön vietin Mäki Matin kurjassa mökissä, —
ell'ei sinulla, emäntä, ole mitään sitä vastaan, otsin lepopaikkani
täältä talosi ulkosuojista.
— Emäntä aikoi ensin antaa hänelle tilan tuvassa, mutta kuultuaan taas
Mäki Mattia mainittavan sanoikin vaan:
— Tee kuten tahdot.
* * * * *
Vanhus valvoo tallin ylisellä, emäntä yksinäisessä kamarissaan.
Hän kääntyilee tilavalla vuoteellaan ja muistelee aikaa, jolloin siinä
hänen vierellään nukkui toinen, hän, joka väkivaltaisesti oli riistetty
elämästä, keskellä parasta miehuuden ikää.
Ja hänen, Tuomaan vaimon, vaadittaisiin antamaan anteeksi _niille!_ —
olkoot nyt oloissaan, itse he ovat kurjuuden päällensä vetäneet.
Hän veti peitteen päänsä ylitse ja koetti nukkua.
Uni ei tullut.
Hän näki vaan edessään Mäki Matin lapset ne olivat niin laihtuneet,
että luita peitti vaan sinervä nahka.
Sekin Saimi, hänen kummityttönsä, jota hän oli ajatellut
ottolapsekseen, kun omia heillä ei ollut. Siitä tuumasta ei kuitenkaan
ehtinyt tulla valmista ennen kuin sattui se riita Matin ja Tuomaan
välillä, siitä lähtien oli kumminkin puolin erossa oltu — mitenkähän
saivat sen tytön pysymään Tapolasta poissa, varsinkin alkuaikoina, — se
kun oli tottunut aina täällä käymään.
Se sairastuikin pian sen jälkeen, olisi silloin Matin mökillä apua
tarvittu ja olisihan hän mennytkin, varsinkin sen lapsen tähden, mutta
eihän sitä viitsinyt, kun oli tuossa juuri ollut niin olevinaan se
Matti, huusi ja haukkui ja uhkasi Tuomaalle näyttää, — niin tuumittiin
mekin, että tulkoot nyt omin avuin toimeen.
Päivä jo valkeni, lintuset heräsivät ja keväisessä ilmassa kaikui
helkkyvä laulu.
Emäntä jatkoi yhä mietteitään, oli kuin olisi tuossa vierellä ollut
joku toinen, jolle hän selvitteli ajatuksiaan.
Tähän asti oli se vaan vaiteliaana kuunnellut häntä, nyt alkoi sekin
ilmaista mielipiteitään.
Sinä tiesit sen, — sanoi se näkymätön — että Matin vaimo oli miehensä
käytöksestä pahoillaan, kertoihan Siltalan Maija sen sinulle Sinä
tiesit, että hänellä silloin oli suurin hätä, kun lapsi sairasti ja
olisi pitänyt käydä kylillä töissä, aika oli kallis ja puute ahdisti
kaikin puolin, — sinä annoit hänen kärsiä,- — toisen tähden.
Olisiko minun ehkä pitänyt mennä sinne ja nöyränä kysyä, jos saisin
auttaa heitä, sen jälkeen kuin Matti oli...
... Matti loukannut ylpeyttäsi, siitä syystä jätit sinä tekemättä sen,
minkä muuten olisit tehnyt, mikäs se oli muu kuin kosto, — sinäkin siis
kostit — Oletko muuten tullut ajatelleeksi olivatko ne Matin syytteet
niin peräti aiheettomat.
* * * * *
Emäntä suuttui ja ponnahti pystyyn.
Onhan mieletöntä syytellä itseään sellaisen vääryyden kärsittyään.
Mutta tuo toinen jatkoi hellittämättä:
Jos olisit silloin mennyt Mäki Matin mökille, jos olisit hyvällä
palkinnut pahan, — kukapa tietää, mikä vaikutus tuolla teollasi olisi
voinut olla vastaisiin tapahtumiin, — ehkä toisin olisi käynyt kun kävi.
Oliko siis minun syyni että niin kävi! — huudahtaa emäntä puoliääneen.
Joskaan ei syy ollut sinun, olisit voinut ehkä rakkaudella sammuttaa
vihan ja torjua tuhon.
Emäntä astelee edestakaisin huoneensa lattiata ja hänen ruumiistaan
pusertuu kylmä hiki. — Olenko minä järjiltäni, taikka olisiko
mahdollista, että minullakin oli osani tässä kauheassa tapahtumassa, ‒
‒ kenties olisi Tuomas vielä elossa, jos olisin ajoissa ehtinyt apuun
ja tukahduttanut vihan palon.
Hän putosi raskaasti tuolille, ikkunan ääreen, hän oli taistellut koko
yön ja tunsi nyt olevansa lyöty ja seisoi syytettynä oman itsensä
edessä.
Aurinko oli noussut, järven yllä liikkuivat valkeat usvat ja nurmikolla
kiilteli öinen kaste.
Emännän otsa painuu kylmää lasia vasten ja suuret kyyneleet putoilevat
valkeaksi maalatulle ikkunalaudalle.
Jotakin kovaa ja kylmää hänen sisässään samalla sulaa ja vaikka hänen
mielensä on masentunut, tuntuu samalla kuin helpoittuisi, kevenisi
kuorma.
Kun kulkijavanhus aamulla tuli tupaan, kutsui emäntä hänet kamariin ja
he puhelivat kauvan kahdenkesken.
Ja ennen iltaa tiesi sen koko kylä, että Tuomas Tapolan leski oli
suurilla kantamuksilla varustettuna, yhdessä sen kulkevan saarnaajan
kanssa, mennyt Mäki Matin mökille ja tuntikausia viipynyt siellä.
Olihan se kaunis teko, mutta sellainen menettely ei tälläkertaa tuota
vastaavia tuloksia.
— Aika on toinen, nyt vedetään jyrkät rajat.
— Me teemme oikeutta, me annamme kullekin ansionsa mukaisesti, —
niittäkööt nyt sitä, mitä itse ovat kylväneet.
Niin sanottiin yhdellä puolen, mutta toisella taas hammasta purren
puheltiin:
— Me emme armoa pyydä, emmekä armoa saa, — mutta me kostamme kerran
vielä.
— Me kostamme kaiken kaiken, jumal'avita, — kosto on suloinen.
Ja vaeltava saarnaaja pidätettiin passittomana ja vietiin
kuulusteltavaksi. Mutta matkalla vartija puoleksi leikillä, puoleksi
ivalla kääntyi häneltä kysymään:
—-No montakos sielua se ukkeli sai taivutetuksi sovintoon tällä
paikkakunnalla.
— Tuomas Tapolan vaimon.
— Yhden ainoan vaan, — hymähti vartija väheksyen, mutta vanhus
onnellisena jatkoi:
— En ole ihanampaa armonpäivää nähnyt, kun vihamiesten vaimot sisarina
painuivat toistensa syliin. Siinä itkettiin ja iloittiin ja hän, jolla
oli, jakoi leipänsä sille, jolla ei mitään ollut, ‒ Siunattu oli se
sovinnon päivä!