* * * * *
Häggström nousi kuin huojentuneena, lieneekö sydämmen surua lieventänyt
se valtainen itku. Oppaan saattamana katosi hän taas noihin hämäriin
käytäviin ja kolkosti kaikui kiviseinäin sisällä heidän etenevät,
raskaat askeleensa rautaisia siltoja pitkin.
Tuomion jälkeen.
Sade löi ikkunanruutuja vasten. Myrsky vihoitteli nurkissa ja ryskytteli
peltilevyjä katolla, Puolihämärää vinttikamaria valaisi uunissa hehkuva
hiillos.
‒ ‒ ‒ Älä itke, Helvi, älähän nyt noin, — enhän minä aikonut sinua
loukata, en tahtonut lisätä kiveä kuormallesi...
— Tätä minä en olisi odottanut sinulta, Armi, sillä minä luulin, että
sinä, joka olet korkeampia asioita ajatellut, ymmärrät minua, etkä
tuomitse muiden tavalla.
Huoneessa oli jälleen hiljaista.
Ulkona temmelsi tuuli.
— Sanani lienevät kuuluneet koville — alotti Armi. Hänen äänensä oli
nyt lempeä ja sanansa tulivat hitaasti, kuin aikoisi hän kunkin niistä
erikseen punnita — Mutta ehkä sinä sentään voit ymmärtää minuakin, se
asia on, näetkös, minulle niin arka. Ajattelehan vaan, että samaan
aikaan kun sinä piilottelit luonasi punakaarttilaista, olin minä
rintamalla ja valmiina minä hetkenä tahansa luopumaan elämästäni
_valkoisen_ voiton hyväksi, kuten kaikki muutkin, joille tämä asia oli
pyhä.
— Pyhä oli se meillekin, siellä etelässä, vaikka emme olleetkaan
tilaisuudessa sellaiseen julkiseen toimintaan, kuten te olitte täällä
valkoisella puolella. Ainoastaan salassa, öillä, verhottujen ikkunoiden
takana, ompelimme me kaupungin naiset vaatekappaleita valkoisen
armeijamme tarpeiksi, joita mitä erilaisemmissa paikoissa piiloitellen
säilytimme, odottaen sitä päivää, jolloin valkoiset joukot pohjoisesta
rynnistäen, tulisivat pelastamaan meitä punaisten ikeen alta.
— Ja kumminkin sinä...
— Älä vaan toista sitä, minkä äsken jo sanoit, sanasi viilsi kuin
terävä veitsi — tekoni oli kyllä tavallaan väärin, ainakin sinun
kannaltasi katsottuna, sillä sinä näet Laurissa vaan punakaarttilaisen,
yhden noita vihattuja punikkeja, joita kaikesta sydämestäsi kammoksut,
— mutta minulle hän oli yhä sama kuin ennen.
Ja kun hän kolkutti oveani sinä kevät-talven yönä ja minä näin
hänen silmänsä hämärässä, loistivat ne yhtä kirkkaina kuin silloin
kerran, seitsemäntoista vuotta sitte, jolloin hän pienenä, viluisena
ryysyläisenä kolkutti oveamme. Hänen sinisissä silmissään olivat
silloin kylmän tuulen ja varhaisen surun puristamat kyyneleet.
Otin syliini pienen palelevan pojan, vein äitini eteen, joka silloin
vielä eli ja sanoin hänelle, että tässä on nyt se pikkuveli, jota aina
olen tulevaksi toivonut. — Tunnetko tarkkaan, että se on hän — sanoi
äiti. — Noista sinisistä silmistä minä hänet tunnen, — vastasin minä.
Äitini teki melkein kaikki, mitä minä, hänen ainoa lapsensa halusin,
suostui ottamaan pienen Laurin ottopojakseen ja minä, joka juuri olin
koulunkäyntiin lopettanut, omistin nyt kaiken aikani pikkuveljen
vaalimiseen.
Ajat kuluivat, pikkuveli kasvoi ja voimistui, oli raju ja vallaton,
kulutti kengät ja sukat, laittoi nuttuunsa monet reijät — minä ne
paikkasin ja parsin, minä yksin sain kaikesta pitää huolen, koska sillä
ehdolla oli äiti tuumani hyväksynyt ja minä tahdoin näyttääkin, että
kykenin pitämään huolta pojastani. Minä opetin hänelle lukemisen ensi
alkeet, minä saatoin hänet ensikerran kouluun, joskus luulivat minua
hänen äidikseen ja minä olin ylpeä siitä.
Niin vierivät vuodet, minä elin vaan häntä varten, en välittänyt
mistään muusta, enkä kaivannut kenenkään seuraa.
Laurini oli täyttänyt yhdeksäntoista, kun hän ensikerran puhutteli
minua nimeltään, tähänasti oli hän sanonut minua tädiksi.
— Helvi, — sanoi hän ja äänessään oli miehekäs kaiku.
Minä hämmästyin ja käteni alkoivat vavista. Työni vaipui hetkeksi
helmaan.
— Helvi, — lausui hän uudelleen ja katsoi minua suoraan silmiin, —
viimeistä kertaa korjaat minun paitaani tällä erää.
Hän oli äkkiä muuttunut, pikkuveli oli huomaamattani kasvanut suureksi,
— minä en tuntenut häntä enää.
Hän aikoo nyt minut jättää — ajattelin.
Kyyneleet tulivat silmiini ja putoilivat hänen valkealle paidalleen. —
Minne sinä aijot? — sain tuskin sanotuksi.
— Menen maailmalle, onneani koettamaan minä lähden, — tuli vastaus
varma ja selvä.
— Jätät meidät ja kotisi.
— Minä tulen takaisin ja otan sinut omakseni, — Helvi, kun palaan, olet
sinä morsiameni.
Niin hän lausui ja lähti ulos.
Olin hämmästynyt ja mieleni oli kovasti järkytetty. Tajusin vaan sen,
että jotakin tavatonta oli minulle tapahtunut, jotain ihmeellistä ja
uskomatonta.
Kun sitte selvisin hiukan, etsin kuvastimeni, jota muutoin en juuri
tarvitse ja tarkastin huolellisesti kuvaani siinä.
Ja minä huomasin, että kasvoni, jotka koskaan eivät ole olleet kauniit,
olivat entistä värittömämmät ja että kurttuja oli jo ilmestynyt otsaan,
silmien alle ja suun seutuville: — täydellinen vanhapiika!
Ihmettelin Laurin äskeisiä sanoja ja minussa heräsi pelko, että hän
pitää ehkä velvollisuutenaan huolehtia nyt minusta, koska äitini
sairauden tähden oli otaksuttavaa, että pian tulisin olemaan täällä
hiljaisessa kodissani — yksin.
Mutta hän teki tyhjäksi minun epäilykseni ja minä aloin nyt tuntea sitä
onnea, jonka olisi pitänyt tulla jo paljoa aikaisempaan, — Armi, minä
rakastan häntä ja niinkuin vaan rakastaa nainen, jolla ei ole muuta
rakkautta kuin yksi, ei ole ollut, eikä tule koskaan olemaan. — —.
Pian sen jälkeen hän lähti. Minä odotin vuoden ja toisen. Hän
ei antanut mitään tietoja itsestään, ei koskaan kirjelippuakaan
lähettänyt, mutta minä luotin hänen sanoihinsa, uskoin hänen kerran
tulevan ja odotin yhä.
Ja hän tuli viimein, tuli sinä kevättalvena yönä, repaleisena,
nääntyneenä, mutta minä näin vaan ne siniset silmät, jotka loistivat
kirkkaina, kuten silloinkin, monta, monta vuotta sitte.
Minun mielestäni haihtui sillä hetkellä kaikki muu ja ääretön ilo
valahti minun ylitseni.
Ja nuo samat käsivarret, jotka hentoisina ensikerran tässä samassa
paikassa kaulaani kiertyivät, sulkivat minut nyt lujaan, lämpimään
syleilyyn.
Kuistin ovi oli jäänyt auki ja taivas oli kirkkaassa tähdessä silloin...
Suljin oven ja vein hänet sisälle kuten ennen.
Sytytin lampun ja vasta silloin huomasin minä hänen käsivarressaan
punaisen nauhan.
Se oli jo puoleksi hihasta irtautunut, minä tempasin sen siitä ja
viskasin uuniin.
— Tuo merkki ei kuulu sinulle, olet erehtynyt, — sano, Lauri, että se
oli erehdys, — pyytelin minä.
— Mahdollisesti — vastasi hän hiljaa, — mutta kullakin lienee
oikeutensa valita sen, minkä oikeampana pitää.
Ja sitte kertoi hän taistelleensa useammalla rintamaosalla ja
huomatessaan miten valkoinen armeija yhä läheni kaupunkiamme oli hän
päättänyt käyttää viimeistä tilaisuutta ja tulla luokseni yöllä,
heittämään hyvästit. Sillä kapinallisten kohtalo oli jo ratkaistu
hänenkin mielestään.
Silloin minä tunsin tulevani täyteen neuvokkaatta, tarmoa ja voimaa.
Minä, joka muuten olen luonteeltani aikaansaamaton ja hidas, virisin
koin jousen jänne, minä piilotin hänet ovelasti, tein näppäriä
suunnitelmia pakomatkaa varten Ruotsin puolelle — minä aijoin pelastaa
hänet, pelastaa mistä hinnasta hyvänsä.
Kului kymmenen onnellista päivää, sillävälin olivat valkoiset jo
vallanneet kaupungin.
Jos jään tänne, saatan sinulle ainaisen häpeän — sanoi hän silloin.
— Kerran se kumminkin tulee kaupunkilaisten tiedoksi, että sinä olet
minua täällä säilyttänyt. Lähden itse ilmoittautumaan valkoisille.
Minä vastustelin kaikin voimin, mutta hän pysyi päätöksessään, kuten
tapansa oli.
En ole ottanut osaa ilkitöihin, enkä ole harjoittanut julmuuksia, —
lohdutteli hän minua, — ainoastaan rintamilla rehellisesti taistelin,
siksi ei rangaistuksenikaan pitäisi olla niin kovin raskaan, parempi
on, että kärsin sen ilman muuta ja alotan sitte taas uudella innolla
elämän.
* * * * *
Helvi keskeytti kertomuksensa ja kohenteli sammuvaa hiillosta.
Armi nousi ja sytytti lampun. Sitte istui hän ystävättärensä viereen ja
odotti hiljaa, kunnes hän taas jatkoi kertomustaan:
— En unohda yhtäkään näistä päivistä, jolloin pelon ja toivon välillä
häilyen elin elämäni lyhyen onnen. Minä tiesin, että se loppuu pian,
minä olisin tahtonut pysähdyttää ajan juoksun ja pidättää päivien
kulun, mutta sitä nopeammin vierivät hetket.
Ja kun Lauri kymmenennen päivän aamuna sanoi: nyt minä lähden, en
sanallakaan vastustellut enää, vaan varustauduin tähän vaikeaan eroon,
niinkuin sairas välttämättömään hengenvaaralliseen leikkaukseen.
Lupaa minulle, ett'et itke, vaan kestät toivossa, kunnes tämä kaikki on
ohi — sanoi Lauri, — vielä kerran on meidän aikamme tuleva, sinun ja
minun, — puheli hän, silmissään valoisa tulevaisuuden usko ja luottamus
vastaiseen onneen, — mutta toista minä aavistelin.
Saatoin häntä portaille. Pihalla kääntyi hän vielä ja katsoi taakseen
— voi Armi, minä näen yhä vieläkin tuon katseen, — en olisi koskaan
luullut, että minua saattaisi kukaan niin paljon rakastaa.
Aamu oli keväinen, kirkkaasti paistoi aurinko ja keskellä pihamaata
vihersi jo ruoho, vaikka seinustoilla näkyi vielä lunta ja jäätikköä.
Tunsin rinnassani äkkiä oudon, sanomattoman ahdistuksen, sain vaivoin
ääneni kuuluville ja kutsuin hänet takaisin, kerran vielä. — Olet
minun, Lauri, kuolemassakin olet sinä minun!
Hän kalpeni ja sulki silmänsä kuultuaan sanani, mutta tuokiossa oli hän
taas entisellään, hymyili ja lausui; — Helvi, mitä sinä sanoitkaan, —
voi hyvin, — näkemiin!
Hän meni ja minä seurasin häntä silmilläni niin kauvan kuin voin ja
kun hän oli kadonnut näkyvistäni, sulkeuduin huoneeseeni, peitin
akkunani, enkä sallinut kenenkään nähdä suruani. — Siitä asti olenkin
karttanut päivän valoa ja ihmisten seuraa ja odottanut vaan yön tuloa,
hiljaisuuden ja hämärän, jolloin saan olla suruni kanssa kahden.
Armi otti ystävänsä laihan, kylmän käden ja lämmitti sitä omassaan.
— Sinähän palelet.
— Niin, minua paleltaa aina, minun olemuksestani ovat kaikki elämän
voimat ehtyneet, eikä olemassaolollani ole enää mitään merkitystä.
— Kenties palaa hän vielä.
Helvi pudisti päätään, veti poveltaan kirjekuoren ja ojensi sen
Armille. Tämän sain muutamia viikkoja hänen lähtönsä jälkeen, joka
totesi vaan sen, minkä aikasemmin olin aavistellut.
Armi veti kuoresta käsissä kuluneen paperiarkin, johon oli lyijykynällä
kirjoitettu.
»Oma Helvini.
Nyt saat minulta ensimmäisen kirjeen, joka nähtävästi myös on
viimeinenkin, sillä toisin kävi, kuin olimme odottaneet.
He pitivät minua yhtenä puolueemme »johtavista» muutamien julkisten
puheitten perusteella, lakon aikana — sen mukaan saan tuomioni. Täällä
minä nyt siis odotan päivää, jonka he määräävät minun lähtöhetkekseni.
Kun katselen täältä koppini ikkunasta ulos, näen kirkkaan keväisen
päivän ja lehteä tekevät puut, en tahdo käsittää, että minun täytyy
pois, mullan alle, pimeään, juuri silloin kuin olisin paraiten
halunnut elää.
— Täällä sisällä on niin kumman hiljaista ja minua oudoksuttaa omien
askelteni kaiku.
Joskus tulee niin ahdistava tunne, on kuin minut pahoitettaisiin
heittäytymään pohjattomaan syvyyteen, jossa ei mitään ääriä ole,
ainoastaan pimeys ja tyhjyys.
Silloin valtaa minut kuvaamaton kauhu ja jäätävä kylmyys jäytää
jäseniäni — tällaistako on kuoleman pelko?
Mutta meitä on monta, jotka nyt olemme telkien takana ja mietimme
samaa.
Valkoiset luulevat hävittävänsä maastaan kaiken pahan, puhdistamalla
sen punaisista, — eikö valkoisissa pahoja olekaan?
En vieläkään myönnä, että työväen aate olisi väärä, oikea on asiamme,
vaikka se nyt on harhateille viety ja meidän johtajamme ovat meitä
katalasti pettäneet.
Mutta minä en jaksa näitä asioita nyt enempää ajatella, minä muistelen
vaan _sinua_ ja sinun kanssasi kaikkea, mitä minulla on kauneinta
elämässäni ollut.
Olen niin iloinen siitä, että luotit minuun vielä, että pidit minua
ihmisenä, vaikka olinkin — punakaartilainen.
Jää nyt hyvästi, Helvi, minä kiitän sinua rakkaudestasi — surun sait
vastalahjaksi minulta. Kun kuulet _sen_ tapahtuneeksi, niin tiedät,
että minun viimeinen ajatukseni sinä olit.