Panematta maata käveli Nehljudof kauan aikaa edestakaisin huoneessansa.
Hänen asiansa Katjushan kanssa olivat lopussa. Hän ei ollut tälle
tarpeellinen, ja se häntä sekä suretti että hävetti. Mutta häntä vaivasi
nyt toinen asia. Ja tämä toinen asia ei ollut suinkaan lopussa, vaan
päinvastoin voimakkaammin kuin koskaan ennen vaivasi häntä ja vaati
hänen toimintaansa. Kaikki se hirmuinen surkeus, jota hän oli nähnyt ja
saanut tietää tähän aikaan, ja erittäinkin nyt tässä kauheassa
vankilassa, koko tuo surkeus, joka oli kukistanut myöskin hyväsydämisen
Kryiltsofin, oli ylimmillään, valloillansa, eikä näkynyt mitään
mahdollisuutta sen voittamiseen tai edes ymmärtämiseen miten se oli
voitettava. Hänen mielikuvituksessaan uudistuivat nuo tukahduttavaan
ilmaan suljetut sadat ja tuhannet häväistyt ihmiset, jotka siellä
istuivat väliäpitämättömien kenraalien, yleisten syyttäjien, tirehtörien
telkeäminä. Hän muisteli tuota outoa, esimiesten virheitä paljastavaa
vapaata ukkoa, jota pidettiin mielipuolena, ja ruumiiden joukossa noita
vihamielisyydessä kuolleen Kryiltsofin vahakasvoja. Ja uudella voimalla
astui hänen eteensä vastausta vaatien tuo vanha kysymys, hänkö Nehljudof
on hullu, vaiko nuo ihmiset ovat hulluja, jotka pitävät itseänsä
järkevinä ja tuota kaikkea tekevät.
Väsyttyään vihdoin kävelemiseen ja ajattelemiseen, hän istui sohvalle
lampun ääreen ja ajattelematta avasi evankeliumin, jonka englantilainen
oli hänelle muistiksi antanut, ja jonka hän tyhjentäessään taskujaan
kaikesta mitä niissä oli, oli heittänyt pöydälle. »Sanotaan siellä
olevan selityksen kaikkeen», ajatteli hän ja alkoi lukea evankeliumia
siitä mistä se oli avautunut. Mattheuksen 18 luku.
1. _Sillä hetkellä tulivat opetuslapset Jesuksen tykö, sanoen: kuka,
siis on suurin taivaan valtakunnassa?_