— Onhan se hauska uutinen. Mutta miksi se olisi niin uskomaton?
— Rosaprosa on rakastanut tohtori Valoa neljä vuotta ja kahdeksan
päivää minun laskujeni mukaan ja luokka ihailee häntä, ja Valo on
hurmaava. Mutta maisteri Kalvo on synkkä kuin Pariisin hautuumaa. Père
Lachaise, jonka nimen Meri, joka on luokan nero, on keksinyt. Paitsi
Onnia, joka on koko koulun ja Helsingin nero. Ja nyt tuntuu aivan kuin
me olisimme saaneet isäpuolen, selvitti Eila suurella vauhdilla.
— Minä olen mielelläni sinun isäpuolesi, Eila, vakuutti Onni.
— Minä tarkoitin tosin Père Lachaise'iä, mutta kyllä sinä siihen
sopisit yhtä hyvin, ainakin mitä juhlallisuuteen tulee.
— Luokan kaunis unelma on särkynyt, huokasi Terttu.
— Te olette eläneet harhakuvitelmissa. Minä olen aina huomannut, että
Rosaprosan ja Valon välit olivat kuin veljen ja sisaren, sanoi Jyrki.
— Kuule, Heli. Onko meidän suhteemme sellainen? kysyi Tauno.
— Minä luulen, että Dauphin ei koskaan vie Rosaprosan kumia ja kyniä
eikä parsittuja sukkia eikä lainaa rahoja eikä — — — sanoi Heli.
— Top. Ja Deutscheprosa ei pyydä Valoa sytyttämään märkiä halkoja, eikä
kantamaan taakkoja — — —
— Jättäkää perheriidat yksityiselämän varjoon. Suostukaamme siitä että
näiden opettajien välillä on vallinnut ystävällinen, virkatoverillinen
suhde. Mutta mitähän hurmaavaa Père Lachaise'issä on? sanoi Olli.
— Kaunis nenä ja syvä sielunelämä, sanoi Ilkka.
— Se sielunelämä on ainakin pysynyt meiltä salattuna. Mutta minä
luulen, että hän on hallitsijaluonne, joka saa naiset vapisemaan ja
empimään, sanoi Eila.
— Niinkuin Onnikin ajatteli Terttu.
— Onko sinun nyt kevyt olla, Ilta, kun Dauphin on vapaa? kysyi Väinö.
— Yhtä kevyt kuin parin sadan muunkin yhteiskoululaisen, sanoi Ilta.
— Nolo juttu tämä oli. Mutta eikö lähetetä kukkia Deutscheprosalle,
etenkin kun hän on hoivannut meitä koko lukuvuoden, ehdotti Sylva.
— Se on hyvä keksintö. Lähetetään lemmikkejä ja ohdakkeita,
kihlautuneitten kuvaannolliset esittäjät, sanoi Kai.
— Ruusuja Rosalle, se on ainoa oikea, sanoi Tuovi.
Ja hän sai muitten kannatuksen.
Meri ehdotti kävelyretkeä saaren ympäri.
— Minun jalkani ei ole vielä terve, en minä jaksa kävellä pitkälle,
sanoi Ilta.
— Sinä voit tulla veneellä. Joku pojista soutaa sinut saaren
vastaiselle puolelle. Tavataan siellä ison, sileän kallion luona, sanoi
Meri.
— Minä en ennen tietänyt, että käveleminen rasittaa enemmän kuin
tanssiminen, sanoi Sylva, joka muisti Iltan saavutuksia tällä alalla.
— Muista, Sylva, että Ilta on poikkeusolento, johon ei voi sovelluttaa
samoja lakeja kuin meihin. Hänen jalkansa ei kestä kivisiä polkuja,
mutta kiiltävä parketti lumoo ne vahvoiksi, sanoi Ilkka.
Ilta oli mennyt rantaan, niin että häneltä jäivät nämä puheet
kuulematta.
Olli ja Otso olivat jo irroittaneet veneen. Toinen auttoi Iltaa siihen
ja toinen heitti äyskärillä vettä veneen pohjalta.
Olli oli jo aikoja sitten unohtanut päätöksensä olla saattelematta
Iltaa. Mutta Kai oli viime konventista saakka karttanut häntä. Nyt hän
seisoi syrjässä ja katseli.
— Halloo, Kai. Tule tänne neljänneksi, niin vene on hyvässä lastissa,
huusi Ilta.
— Minä olen vain viides pyörä vaunuissa, sanoi Kai, ja alkoi kulkea
rantaan päin.
— Etpä ole kuin tärkeä neljäspyörä, sanoi Ilta. — Tule nyt, niin
selität minulle eri kaislojen nimiä.
Kai ei voinut enää vastustaa. Hän hyppäsi veneeseen, työntäen sen
samassa vesille.
Toiset alkoivat kierrellä saaren polkuja, nauttien vapaudesta.
— Suloista, kun saa käydä ilman hattua ja polkea luonnollista maata ja
hengittää muurahaisten tuoksua, sanoi Eila.
— Ehkä Ilta kaartinsa kanssa hengittää kalojen tuoksua, sanoi Tauno.
— Täällä minun parempi minäni herää, unohdan pienet ihmiset ja näen
luonnon suuruuden, sanoi Sylva ja vihelsi pennuille, jotka seurasivat
häntä.
— Mitä suuruutta sinä näet noissa koirissa? kysyi Ville.
— Ne eivät ole sanoneet yhtään epäystävällistä sanaa eläessään. Ne
elävät ja antavat muitten elää.
— Mutta ne haukkuvat toisiaan, joka on meiltä kielletty, sanoi Väinö.
— Katsokaa täällä on peilityyni lammikko. Tule, Jyrki, ihailemaan
kuvaasi siinä. Älä vain pudota helmeäsi siihen, niinkuin Adalmiina
teki, sanoi Meri.
— Minun kauneuteni ei riipu helmestä, niinkuin Adalmiinan, sanoi Jyrki.
Kun kävelijät saapuivat kalliolle ei venettä näkynyt, mutta Iltan laulu
kaikui jo niemen takaa.
Kaikkien kokoonnuttua päätettiin ensin ottaa valokuvia. Onni Joki oli
tuonut hyvän valokuvauskoneen mukaansa ja hän oli tottunut valokuvaaja.
Heli oli väsymätön järjestämään kiintoisia tilanteita.
Ensin otettiin pari yhteiskuvaa, Onni otti toisen ja Ville toisen.
Sitten kuvattiin pienempiä ryhmiä. Yhdessä Ilta istuen kallion reunalla
hiukset hajallaan laulaen ja säestäen itseään, laudanpätkä harppuna.
Alhaalla veden rajassa makaa Olli silmät ummessa. Siinä on Loreley,
joka on houkutellut nuorukaisen turmioon.
Toisessa kuvassa on Sylva kiivennyt koivuun, pennut kainalossa, ja
kaikki pilkistävät esiin hiirenkorvien lomitse.
Eräässä kuvassa vetävät tytöt köyttä, ja Eila on kellahtanut istumaan.
Toisissa painivat Otso ja Tauno tai Ilkka seppelöi puolukkaseppeleellä
Meriä.
— Järjestäkää nyt kuvaelma Helistä ja Onnista, minä otan, sanoi Ville.
— Sysätään Heli veteen, ja Onni ui pelastamaan. Siitä tulee eläväkuva,
sanoi Väinö.
— Kyllä minä pelastan, jos Heli vain suostuu kastelemaan itsensä, sanoi
Onni.
— Tämä ei olekaan uimapuku, vaan minun lähinnä paras pukuni, ja sitä ei
uhrata Väinön huviksi, sanoi Heli.
Vihdoin otettiin hauska kuva Helistä ja Onnista heidän työntäessään
venettä rannasta.
Kun kuvat oli otettu, istuuduttiin kehään kalliolle, ja Meri asetti
karamellilaatikon keskelle.
— Lasketaan, kuinka monenlaista nautintoa meillä nyt on, sanoi Ilta.
— Ruumiillista, sekä sisäistä että ulkonaista — karamellien aiheuttamaa
ja auringon säteitten vaikuttamaa, sanoi Eila.
— Se on kaksi nautintoa, sanoi Väinö ja laski sormillaan. — Muuta minä
en tunnekaan.
— Entä sielullista, henkevän keskustelun muodossa. Ja tunteellista,
joka riehuu jokaisen sydämessä, sanoi Eila.
— Nautintoko riehuu? kysyi Tauno.
— Sinä käsität minut tahallasi väärin, sanoi Eila.
— Lasketaan vielä nautintoja. Minusta esteettinen nautinto on
voimakkain katsellessamme tätä ihanaa luontoa ja samoin tyttöjen
pukujen ja poikien jakauksien ihanaa luonnottomuutta, sanoi Ilkka.
— Eläimellinen nautinto on myöskin edustettu, sanoi Sylva ja pörrötti
pentujen karvaa.
— Laula, Tuovi, niin me saamme taidenautintoakin, pyysi Meri. Ja Tuovi
lauloi niin ihanasti, että kaikkien kasvot saivat hartaan ilmeen.
— Kauniisti sinä laulat, vaikka sinun äänesi kuuluu heikolta näin
isossa salissa, sanoi Kai.
— Ehkäpä Tuovi on kadottanut voimansa senjälkeen, kun hän bobbasi
hiuksensa? sanoi Terttu.
— Ihan niinkuin Simson, huudahti Heli. — Mutta totta puhuen minusta
Tuovin ääni vetää vertoja Adelina Patille.
— Vai pidit sinä Adelina Patin äänestä, ilkkui Väinö.
— Voihan verrata sellaiseen, jota ei ole kuullut. Etkö ole kuullut,
että sanotaan jonkun olevan kauniin kuin Venuksen? Eikä kukaan ole
nähnyt Venusta, sanoi Heli.
— Nauttikaa nyt ja ajatelkaa, että viikon perästä luokka on vain
suloinen muisto. Jokainen saa iloita ja kärsiä ilman toverien
osanottoa, sanoi Meri.
— Tai kiusoittelua, lisäsi Terttu.
— Niin. Ajatelkaa kuinka kuivaa! Elämässä ei ole suolaa eikä mehua,
sanoi Heli.
— Minkähän tähden aikaihmiset eivät ole yhtä nerokkaita, kuin esim.
meidän luokkamme? aprikoi Sylva.
— Kahdestakymmenestä vuodesta eteenpäin alkaa ihminen tylsistyä. Hän
voi tulla tieteellisemmäksi ja käytännöllisemmäksi ja järkevämmäksi.
Mutta mielen kuivuus lisääntyy, kunnes hän on läpeensä ikävä, tuumi
Heli.
— Minä aion nyt kumminkin tulla aikaihmiseksi. Ehkä jo viikon kuluttua,
sanoi Aissi.
— Älä, opeta minuakin, sanoi Terttu.
— Minä jään luokalle ja eroan koulusta.
— Luokalle jääminen kypsentää tavattomasti, vakuutti Ville.
— Mutta ei tee aikaihmiseksi. Eroaminen koulusta on ensimmäinen askel
sitä päämäärää kohti, sanoi Aissi.
— Kuinka monta askelta sinulla on otettavana, Aissi? kysyi Tauno.
— Kolme askelta. Kolmas on, että minä lähden äidin kanssa ulkomaille.
Minä olen aina toivonut sitä, mutta nyt kun pääsen, tuntuu ikävältä
jättää toverit. Teissä on paljon mukaviakin puolia, jatkoi Aissi.
— Kiitos, Aissi. Meissä on, kissa vie, mukaviakin puolia, nauroi Otso.
— Minusta Aissi on ollut kuin joutsen ankkalammikossa. Laulatko sinä
nyt joutsenlauluasi, kysyi Heli.
— Niinkuin minä sanoin: Ollaksenne koululaisia te olette hauskoja
tyttöjä ja poikia. Kun minä palaan Helsinkiin, niin kutsun teidät
joskus luokseni.
— Kiitos vielä kerran, Aissi. Mutta silloin on välillämme ehkä liian
suuri juopa, sanoi Otso.
— Ei se mitään tee. Meillähän on kuitenkin paljon yhteisiä muistoja.
— Sinä olet etevä, Aissi. No, sanohan mikä oli se toinen askel? Sinä
hyppäsit sen yli, sanoi Ilkka.
— Siitä kerron vain vaitiololupauksen jälkeen. Se on salaisuus.
Kaikki vakuuttivat vaikenevansa.
— Teille on niin vaikea kertoa oikeita asioita. Hienotunteisuus ei ole
luokan vahvin puoli, sanoi Aissi.
— Sano nyt jo. Me ollaan hurjan hienotunteisia. Aiotko filmata
trikoovaatteissa? kysyi Eila.
— Siinä on Eilan hienotunteisuutta! No, minä kerron teille asian, mehän
olemme tovereita, ja minä olen hempeämielinen näin eronhetkellä. — Minä
olen kihloissa.
Toinen salamanisku samana päivänä! Kaikki istuivat vaiti ja
tuijottivat. Eilan kieli alkoi ensiksi liikkua:
— Hassua! Etkö sinä sulattanut Rosaprosan yllätystä? Ai, tosiaankin,
meidänhän tuli olla hienotunteisia. Toivotan onnea omasta ja luokan
puolesta. Kuka on sinun sulhasesi? Kenraali vai laivaston ylipäällikkö?
— Johannes Norr.
Nyt luokka alkoi tointua. Jokainen kyseli ja uteli. Tytöt syleilivät
Aissia, ja pojat olivat hiukan noloja.
— Minun isälläni on virastotoveri, tohtori Norr. Mutta hän on vain
hiukan nuorempi isää ja minä kutsun häntä sedäksi, sanoi Meri.
— Se on juuri minun sulhaseni. Me menemme syksyllä naimisiin, sanoi
Aissi rauhallisesti.
— Kamalan jännittävää! Oletko sinä rakastunut? kysyi Terttu.
— Tietysti ja Johannes on myöskin. Hän on hyvin tyylikäs. Puhuu
vieraita kieliä ja soittaa viulua kotitarpeeksi.
— Tohtori Norrhan on hurjan rikas, sanoi Meri.
— Se ei vähennä hänen arvoaan, sanoi Aissi.
— Sinä olet onnenpoika, kun satuit rakastumaan tyylikkääseen ja
rikkaaseen mieheen. Minä aavistan, että minä ihastun keuhkotautiseen
konttoristiin, jolla on äiti ja halvattu sisar elätettävänä, sanoi Eila.
— Miltä tuntuu, Aissi? Kerro aivan tarkasti. Oletko sinä
halkeamaisillasi tunteista ja jännityksestä? kysyi Heli.
— En minä ole ollenkaan sellainen luonne. Minä olen onnellinen ja
tyytyväinen, mutta en hupsu, sanoi Aissi.
— Minä luulin, että kihlaantuneet hykertäisivät käsiään koko ajan,
sanoi Väinö.
— Eikö ole hauskaa, että ollaan yhteiskoulussa? Poikakouluissa ei
tapahdu koskaan tällaista, sanoi Ilkka.
— Mitä muuta iloa meillä on tällaisesta, kuin että toveri eroaa
koulusta? kysyi Kai.
— Se on tietysti jännittävää, sanoi Ilkka.
— Eikö sinusta ole noloa jättää näin nuorena elämän ilot ja tyytyä vain
koti-iloihin? kysyi Ilta.
— Minä olen jo nauttinut nuoruuden huveista: tansseista, hakkailusta,
ratsastuksesta. Nyt minä täytän 19 vuotta, vietän puoli vuotta
ulkomailla ja alan elää uutta mielenkiintoista elämää. Me saamme ison
seurustelupiirin, hienon kodin ja paljon ulkomaalaisia tuttavia, sanoi
Aissi.
— Kuulkaa pojat! Tällaisiksi meidän tyttötoverimme tulevat käden
käänteessä. Kuinka me pysymme heidän tasallaan? kysyi Olli.
— Aissi on aina ollut meistä edellä, paitsi algebrassa ja sellaisessa,
sanoi Meri.
— Minusta me muut olemme vielä pikkutyttöjä, jotka nauravat ja
hupsuttelevat, kun vain on tilaisuutta. Eikö teillä ole lisää
kihlauksia kerrottavana? Ei kaks kolmatta, sanoi Heli.
— Minulla on myöskin vähän kerrottavaa itsestäni, jos se huvittaa
teitä? sanoi Tuovi.
— Hei, Tuovi, saanko onnitella. Onko sulhasesi Helge Lindberg? huusi
Eila.
— Minä en ole kihloissa enkä ehdi ajatellakaan sellaista. Mutta minä
voin luultavasti jatkaa lauluopintojani.
— Sehän on hurjan hauskaa. Saitko kiedotuksi jonkun taiteensuosijan
Kuusijuuren tansseissa? kysyi Meri.
— En, mutta apu tuli kuitenkin aivan odottamatta ja aivan
luonnollisella tavalla, sanoi Tuovi.
— Luonnolliset tavat ovat aina kuivia, pisti Eila väliin.
— Isällä oli iso, hyvin lajiteltu postimerkkikokoelma. Se ja soitto
olivat hänen ainoat harrastuksensa Minä tulin sattumalta maininneeksi
Helin isälle tästä. Hän innostui heti ja tahtoi nähdä kokoelman, kertoi
Tuovi.
— Ja ajatelkaa, että Tuovi oli sullonut koko kallisarvoisen kokoelman
ullakon komeroon. Tämä komero ei ollut yksin hänen hallussaan, vaan
eräs räätäli, joka oli muuttanut Havaksien entiseen asuntoon, omisti
nyt komeron. Tuovilla ei ollut avaintakaan siihen. Isä oli aivan
suunniltaan tästä, sanoi Heli.
— Onneksi ne olivat vahvassa arkussa ja hyvin säilyneet. Me veimme
ne Sarkamaalle, ja Helin isä oli niin ystävällinen, että hän
tarkasteli niitä melkein viikon ajan. Sitten hän tarjosi ne kaupaksi
postimerkkimarkkinoille. Minä en olisi koskaan suoriutunut yksin tästä
tehtävästä. Minä olisin myynyt ne muutamasta tuhannesta, sanoi Tuovi.
— Minä olisin myynyt ne kahdesta sadasta markasta, sanoi Terttu.
— Isä oli usein sanonut, että ne olivat arvokkaita. Minä olin aikonut
säästää niitä johonkin tarpeeseen, esimerkiksi polkupyörän ostoon. Kun
olisin kansakoulun opettajattarena maalla. Mutta Helin isä pelasti
minun tulevaisuuteni, sanoi Tuovi.
— Sen hän teki mielellään, etenkin kun Tuovi antoi hänelle korvaukseksi
harvinaisen merkin, joka puuttui isän omasta kokoelmasta.
— Se oli liian pieni korvaus. Pitkän, jännittävän ajan kuluttua minä
myin koko kokoelman Ranskaan. Monta kirjettä ja lopulla sähkösanomaa
vaihdettiin. Ja ajatelkaa, että minä sain siitä niin paljon, että voin
ylioppilaaksi tultuani jatkaa laulunopintojani monta vuotta, sanoi
Tuovi silmät säteilevinä.
— Sehän on uskomatonta! Postimerkeistä sellaisia summia! sanoi Aissi.
Pojat innostuivat puhelemaan postimerkeistä ja niiden arvosta, mutta
tytöt ympäröivät Tuovin ja kyselivät tarkemmin hänen suunnitelmiaan.
— On ihanaa, että sinä olet uskollinen toveri ja vaatimaton. Me voimme
sitten seurustella tuttavallisesti suuren, koko maailman ihaileman
taiteilijan kanssa, sanoi Sylva.
Jokainen ajatteli, että Aissi luultavasti häviäisi heidän piiristään.
— Kuinka sinä maltat lukea vielä vuoden? kysyi Aissi.
— Tietysti minä tahdon voittaa valkolakin tovereitteni kanssa. Kun
näkee, miten jännittävä vuosi yhdeksäsluokkalaisilla on ollut, niin
tuntuisi kamalalta, jos täytyisi luopua samanlaisista elämyksistä,
sanoi Tuovi.
— Minulle niitä ei kuitenkaan tulisi. Dauphinillä ja minulla on aina
eri mielipiteet probleemoista, sanoi Aissi, — jota minä toivon, ettei
Johanneksella ja minulla tule olemaan.
Samalla kuului etäinen laukaus.
— Lähdetään pakoon. Rosvot ovat tunkeutuneet huvilaan, huusi Terttu.
— Entä äiti? kysyi Meri nauraen.
— Hän viruu luultavasti tajuttomana kynnyksellä, sanoi Terttu.
— Laukaus oli merkki, että meidän on jouduttava päivälliselle.
Puutarhuri laukaisi sen, sanoi Meri.
Kaikki noudattivat kutsua tavattoman auliisti.
— Meri on niin suolaista, että tulee nälkä ja jano, sanoi Väinö.
— Kuka soutaa minua takaisin? kysyi Ilta ja katsoi Kaihin.
— Terttu ja minä soudamme sinut mielellämme, sanoi Heli tehdäkseen
vähän harmia Iltalle.
— Minä soudan, jos saan tehdä sen yksin. Jos veneessä on kolme poikaa
ja Ilta niin se keikkuu kuin myrskyssä, sanoi Otso.
— Minä sanon samat sanat kuin Otso, sanoi Olli.
— Ja minä, sanoi Kai.
— Minä myöskin, ilmoittautui Tauno.
— Minä ratkaisen kysymyksen, sanoi Sylva. — Mene veneeseen, Ilta. Otso,
Olli, Kai ja Tauno, seisokaa tässä kivellä.
Ilta meni veneeseen. Sylva työnsi sen lähtövalmiiksi. Sitten hän
heitti äkkiä molemmat pennut veneen pohjalle, työnsi sen ulos rannasta
ja hyppäsi itse sisään. Hän istuutui tuhdolle ja alkoi soutaa hyvää
vauhtia.
— Kavalaa petosta! Ilta saa itse valita. Pysäytä heti, Sylva, huusi
Otso.
— Tulkaa rantaan. Te ette ehdi ajoissa huvilalle, sanoi Kai.
— Kyllä minä soudan yhtä hyvin kuin hakkaileva nuorukainen. Uikaa
jäljessä pojat, syötti on veneessä. Ilta, lintuseni, aloita nyt laulaa
suloisia jokelluksiasi, sanoi Sylva.
Vene oli jo etäällä ja maalla olijat nauroivat makeasti.
— Kävellään kilpaa veneen kanssa. Saapa nähdä, kuka voittaa. Halloo,
Sylva, souda kilpaa, huusi Tauno kädet torvena suun edessä.
Kun kävelijät saapuivat huvilalle, nousivat Ilta ja Sylva mäkeä ylös ja
pennut syöksivät edellä.
— Ilta vaikeni kuin synkkä muuri. Minä sain sekä laulaa että soutaa,
sanoi Sylva. — Mutta vauhti oli hyvä.
— Minä olen ollut hengenvaarassa. Sylva ja kaksi koiranpentua voisivat
hukuttaa ison lotjankin, sanoi Ilta pahantuulisena.
Vasta päivällispöydän ääressä alkoivat kaikki taas saada hyvän tuulensa
takaisin.
Meri oli järjestänyt kaikki istumaan aakkosjärjestykseen. Nimet oli
kirjoitettu sieville korteille, jotka kuvasivat jokaiselle jotakin
huomattavaa ominaisuutta.
Ne kiertelivät sitten ympäri pöytää ja herättivät naurua. Niinkuin
Aissin kortti, jossa morsian ja sulhanen polvistuvat vihkipallilla.
Meri oli, tietämättä Aissin kihlauksesta, ostanut kortin. Sulhanen
oli komea upseeri, jolla Meri tarkoitti luutnantti Moringia. Heli
sai autokuvan: iso iloinen seurue huvimatkalla. Otson paikalla oli
härkämäinen painija, Jyrkin osalle tuli keikari, joka suki hiuksiaan
peilin ääressä. Eilan kuvassa lyhyt, suunnattoman lihava nainen seisoo
vaa'alla ja alla on kirjoitus: »Tämä on väärä vaaka, minä en paina
enemmän kuin muutkaan.» Tuovi sai kukitetun laulajattaren pianon
ääressä. Iltan korttiin oli kirjoitettu yhtälö 2.o + k + t = d.
— Tätä yhtälöä minä en ratkaise. Siinä on liian monta tuntematonta
suuretta, sanoi Ilta.
— Anna tänne, sanoi Ilkka ja otti kortin. — Kaksi o:ta — isoilla
kirjaimilla kirjoitettuna — he istuvat tämän pöydän ääressä, samoin k
ja t. Jos emme ota lukuun Onnia, jota ei ole pantu Iltan tehtäviin,
niin ei voi sattua erehdystä. Mutta mikä surkeus! Kaikkien näitten
summa vastaa yhtä d:tä. Minä en tunne muita sen nimisiä kuin Dauphinin.
Hän hyväksyy varmaankin tämän ratkaisun.
— Mutta sitä minä en tee, sanoi Kai.
— Katso, mitä minä olen saanut, äläkä napise, sanoi Ville.
Kuvassa oli kaljupää ukko, jolla oli iso, valkoinen parta. Hän istui
pulpetin ääressä ja viittasi opettajalle.
Ateria kesti kauan, sillä kaikki olivat nälkäisiä ja sitäpaitsi täytyi
puhua ja nauraa yhtämittaa. Merin äiti oli itse niin iloinen ja
puhelias, että jäykkyys ei tullut kysymykseenkään.
Kahvia juotiin verannalla.
— Minä kiitän teitä tästä käynnistä meillä. Samalla toivotan jokaiselle
hyvää kesää. Syksyllä tapaamme toisemme jälleen virkistyneinä ja
terveinä. Tämä on virallinen puhe säädetyn reseptin mukaan, sanoi Meri.
— Mutta Onni on luvannut pitää juhlapuheen. Se seuraa nyt.
Merille taputettiin käsiä ja Eila sanoi:
— Rakas, Onni, älä puhu Hunnien vaelluksista tai iilimatojen
merkityksestä maanviljelykselle, sanoi Eila.
Onni nousi ja asettui pöydän yläpäähän.
— Arvoisa kahdeksasluokka. Te ymmärrätte, että luokkaa voi katsoa
kahdella tavalla: opettajien kannalta ja toverien kannalta. Mutta
sitä voi myöskin katsoa kahdella tavalla, vaikka onkin jäsen
luokasta. Sitä minä olen tehnyt. Minä olin houkka, jonka näkökulmaan
sattuivat vain pinnalliset tapahtumat. Minä olin ulkojäsen, jonka ohi
kiiti jännittäviä tapahtumia. Mutta minä en nähnyt, että ne olivat
jännittäviä.
Sitten sattui tapaus, joka sekoitti minut luokan vaikeuksiin. Silloin
minä jouduin suhteisiin tovereitteni kanssa. Nyt minä olen elänyt
todellisena jäsenenä tässä elävässä, kärsivässä ja iloitsevassa
piirissä.
Ennen te olitte mielestäni joukko itsekkäitä ja itserakkaita
koululaisia. Hienotunteisuus puuttui, ja kaikki oli luvallista.
Rangaistuksille naurettiin, opettajia moitittiin ja epäonnistuneille
tovereille oltiin säälimättömiä. Minä pysyttelin syrjässä tästä
ylimielisestä, vastustamattomasta joukosta.
Ensimmäinen yllätys oli Heli. Hän vaati minua seisomaan lojaalisena
Otson tyhmän tempun uhrina. Itse hän tiesi, että luokka ei tehnyt
sellaisesta marttyyria, joka rohkeasti puolusti sitä. Toinen yllätys
oli Otso, joka ei antanut minun kärsiä syyttömästi. Silloin minä en
vielä tiennyt, että luokalla ei kukaan antanut toisen kärsiä puolestaan.
Sitten seurasi ahkera seurustelu Sarkamaan perheessä. Minun täytyi vain
ottaa ensimmäinen askel. Minä näin, mitä sisarpiiri merkitsee, ja sain
itsekin osakseni välitöntä ystävyyttä.
Sittemmin te olette kaikki kirkastuneet silmieni edessä. Näkökulma
on nyt oikea. Toivoisin, että opettajatkin näkisivät meidät samalla
tavalla. Rosaprosalla on siihen suuret edellytykset ja monella
muulla. Mutta heidän paikkansa kateederin takana onkin epäedullinen
sihtauspaikka. Mutta tämä puhe ei ole omistettu opettajille vaan
tovereille. Jääkööt syrjäiset rauhaan.
Luokkaa tutkiessani uudelta kannalta minä keksin, että kiusanteko oli
ystävyyttä ja pilkka hienoa hakkailua. Tosi itsekkyyttä ei ollutkaan.
Jokainen on valmis auttamaan toveria ja antamaan lähinnä viimeisen
karamellinsa ystävälleen. Kun tytöt nauraen puhuivat toistensa
vastoinkäymisistä, oli se usein keino saada toveria pitämään asiaa
vähäpätöisenä. Kun joku poika kärsi nöyryytyksen, liittyvät toverit
kostamaan hänen puolestaan.
Meri ei ollut ylpeä nerostaan, vaan vaatimaton ja avulias. Eilaa
kiusoitellaan, mutta jokainen kuolisi ikävään, niinkuin hän itse sanoi,
jos hän häviäisi näyttämöltä. Ilkka antaa hyväntahtoisesti Merin
kasvattaa itseään. Otso oli vaaraton voimamies ja Olli hänen varjonsa,
ja Kain naisviha on helposti voitettavaa. Tauno iskee armotta Eilan
puheisiin, mutta sekin on silkkaa mielenkiintoa häneen. Terttu on
liikuttavan kiitollinen pienestäkin ystävällisyydestä, ja vanhapoika
Ville sietää ihmeteltävästi purevaa pilaa. Sitten olen nähnyt Jyrkin
uskollisesti ottavan osaa luokan poikien hommiin, sellaisiinkin, jotka
tärvelevät vaatteita. Ilta ihanainen on monen kadehtima, mutta hän
tuo jännitystä arkielämään, niinkuin Aissi tuo heikon kaiun isosta
maailmasta. Lopuksi lähetän Kestilän tuhkarokkoisille kaksoisille
lämpimän ajatuksen ja huomenna kukkia. Ja pisteeksi kiitän Meriä tästä
päivästä, joka on meidän varsinainen hyvästijättömme ennen kesää. Tämä
on vaillinainen selostus luokkien luokasta, jota minä ensi vuonna aion
tutkia tarkemmin.
Onni meni paikoilleen, ja luokka taputti käsiään ja huusi
hyväksymisensä.
— Tähän on vielä lisättävä, että me näimme myöskin ennen Onnin väärässä
näkökulmassa. Hän on äkkiä selvinnyt meille, ja me aiomme samoin ensi
vuonna tutkia häntä, sanoi Meri.
— Etkö sinä voisi puhua vielä pitemmältä, Onni? Oli niin jännittävää
kuulla, kuinka sinä kuolisit ikävään, jos minä häviäisin, sanoi Eila.
— Onni puhui niinkuin eduskuntalainen, kehui Terttu.
— Ensi kerran, kun tapaamme näin koulun ulkopuolella, olemme
yhdeksäsluokkalaisia, ja valkolakki häämöttää käden ulottuvilla, sanoi
Heli.
Samalla kuului kimaltelevalta mereltä laivan vihellys, ja se merkitsi
kotimatkaa.