Toukokuu oli työläs aika kahdeksannelle luokalle. Kokeita oli yhtä
mittaa, ja mieliala nousi ja laski niitten mukaan.
Nyt ne olivat lopussa ja jännitys oli osittain lauennut. Jokainen
tiesi, mitä ehtoja oli odotettavina, ja suunnilleen muutkin arvosanat.
Yllätyksiä sattui tosin aina todistuksia saadessa.
Koko luokka oli nyt matkalla Merin vanhempien huvilalle saaristoon.
Kestilän tytöt olivat ainoat, jotka puuttuivat. He olivat sairastuneet
tuhkuriin.
— Se on aivan Miili- ja Siirimäistä saada vasta kahdeksannella luokalla
tuhkarokko. Heitä lapsettaa aina, sanoi Sylva.
— Millehän he nyt kikattavat? Luultavasti basilleille päin naamaa,
sanoi Väinö.
— Onneksi heiltä ei mene hukkaan kuin yksi viikko, ja yhdet ehdot
mieheen he olisivat kuitenkin saaneet, sanoi Heli.
— Kun me olemme saaneet kahvia Merin verannalla, ja Sylva on
tarkastanut talon eläimet, ja Eila vaikenee, niin minä kerron teille
uutisen, sanoi Ville.
— Se on ihan Villen tapaista! Kaikki menee häneltä, niin hitaisesti,
että muut ehtivät aina edelle. Sinun pitäisi elää kahta vertaa kauemmin
kuin tavallisen ihmisen saadaksesi sinun elämäntehtäväurakkasi
valmiiksi, sanoi Tauno.
— Kerro heti paikalla uutisesi, muuten minä en voi nauttia koko
laivamatkasta, sanoi Terttu.
— Onko se jotakin todistuksista?
— Kuka on mennyt kihloihin?
— Eroaako joku opettajista?
— Kuuluko se eläinkuntaan?
— Ikävää vai kivaa?
— Ville on saanut uudet housut tai Pytty kutsuu meidät kahville, arvasi
Terttu.
— Saatte kuulla sitten kuin minun panemani ehdot on täytetty, sanoi
Ville.
— Se on kovaa! Milloinka Eila vaikenee? Emme siis koskaan saa kuulla
sitä.
— Nyt minä en puhu sanaakaan koko matkalla, sanoi Eila.
— Minusta Villen menettely on halpamainen. Ihan kuin me olisimme
uteliaita pikkulapsia, jotka sitten saamme palkinnon, kun hän
suvaitsee, sanoi Sylva.
— Mitä halpamaista siinä on, koska te ette ole uteliaita, sanoi Ville.
— Ei ollakaan. Sinun uutisesi on jokin urheiluennätys Turussa tai uusi
filmi Kinossa, sanoi Aissi.
— Saanpa nähdä. Tällaista uutista ei ole ollut senjälkeen, kun sota
syttyi, sanoi Ville.
— Lauletaan jotakin, niin aika kuluu, ehdotti Tuovi.
Loppumatka kulutettiin laulaen ja päivää, paistattaen etukannella.
Rouva Haavisto ja Meri olivat vastassa laiturilla, joka oli aivan
huvilan alapuolella.
Verannalla odotti lämmin kahvi kukitetuilla pöydillä.
— On ihanaa, kun saa nauttia kesästä ja kahvista ja merestä ja luokasta
samalla kertaa, sanoi Meri.
— Me olemme kuin vapautetut vangit valloitetusta Bastille'stä. Jokin
pieni muodollisuus on vielä käytävä suorittamassa ja sitten me olemme
vapaat, sanoi Ilta.
— Sangen ehdonalainen vapaus, sanoi Jyrki, joka odotti paria nelosta.
— Etkä sinäkään, Ilta, näytä kuihtuneelta vangilta, joka on virunut
tyrmässä. Koko olento uhkuu ja kukoistaa kevättä, sanoi Sylva ja veti
kaksi koiranpentua syliinsä.
— Vaikka luokka surisee kuin mehiläiset, niin tuntuu kuitenkin oudon
hiljaiselta, huomautti Meri.
— Etkö sinä huomaa, että ensimmäinen viulu on vaiennut? kysyi Ilkka.
— Eila vaikenee! Mikä sinun on?
— Aina minua pistellään puhumisesta, vaikka teillä on kamalan kuivaa,
jos minä en ole pitämässä seuraa teille. Entä te muut? Väinö vaatii
enemmän luokan huomiota, kuin hänen osalleen oikeudella tulisi. Helin
kieli on hyvin voideltu, ja Terttukin puhuu enemmän kuin minä. Onni on
ainoa hiljainen, sanoi Eila.
— Minä luovutan sinulle minun puhevuoroni, sanoi Onni.
— Mutta minäpä en aukaise suutani enkä puhu enkä kerro mitään enkä
vastaa koko iltana, vakuutti Eila.
— Sama temppu, joka kerta, kun me olemme yhdessä. Muistatko sinä,
kuinka sinä vaikenit Vantaan retkellä? kysyi Tauno.
— Niin minä teinkin. Mutta sinä, Tauno, härnäät minua aina ja olet
ylimielinen.
— Sellaisesta naiset pitävät, sanoi Tauno.
— Vai pitävät? En ainakaan minä, eikä kukaan sivistynyt nainen. Ehkä
sellainen, joka on alkuihmisen tasolla.
— Sinunhan ei pitänyt puhua, Eila.
— Nyt minä vaikenenkin. Kuuntele sinä kuusten huminaa, jos se on
sinusta nerokkaampaa, kuin ihmisen puhe.
— Nyt on kahvi juotu. Kerro nyt uutisesi, Ville, sanoi Sylva.
— Kunpa kerrankin tapahtuisi jännittävämpiä asioita kuin tavaroitten
häviämisiä ja kuivia arkitapahtumia. Pitkiin aikoihin me emme ole
tehneet muuta kuin työtä. Minä olen väsynyt huokaamaan taakan alla ja
puremaan hampaita voimattomassa alistuvaisuudessa, rupatteli Eila.
Heli otti lautasliinan ja kääri sen Eilan pään ympäri ja sanoi:
— Kerro nyt, Ville, niin kauan kuin minä jaksan tukkia tätä tulvaa.
Eila nykäisi liinan pois ja sulki tiiviisti huulensa.
Ville veti pienen kirjekuoren taskustaan ja sanoi:
— Tässä on uutinen painettuna. Se tuli meille juuri ennen minun
lähtöäni, sillä meidän perheemme tuntee toisen uhreista.
— Kihlauskortit! Lue heti paikalla. Onko se Dauphin ja — — —
Kaikki huusivat ja koettivat ottaa kortteja Villeltä.
— Sulhanen on luokan hyvä ystävä, sanoi tämä ja veti kortit kuoresta.
— Ehkä se olet sinä itse? Ikä ei ainakaan olisi esteenä, sanoi Kai.
Kaikki nauroivat, ja Meri sanoi:
— Se on Dauphin, aivan varmaan se on hän. Tue Iltaa, Aissi, ettei hän
pyörtyisi.
— Olkoon kuka hyvänsä, mutta Dauphin se ei ole, sanoi Ilta varmasti.
— Kuulkaa nyt, sanoi Ville ja luki yhdestä kortista.
Rosa Welt.
— Sittenkin! huusi Eila. Tuovi auta Aissia tukemaan Iltaa, joka...
Ja Ville luki edelleen:
Heikki Kalvo.
Sanomaton melu sai rouva Haaviston tulemaan verannan ovelle.